Matti Rönkä: Surutalo

Se on vanha hyvin rakennettu rintamamiestalo, sotaveteraanin ja sotainvalidin, pohjoissavolaisen Ilmari Kokkosen itsellensä ja karjalaiselle vaimolleen rakentama, jossakin Kuopiosta kaakkoon, ehkä Riistavedellä, kenties Kaavilla. Minulla on piintynyt halu paikantaa tapahtumamiljöö edes auttavasti, vaikkei kirjailija täsmällisiä paikannustietoja annakaan. Tosin luokkaretkellä käytiin Korkeakoskella. Sen tiedän sijaitsevan maantien varressa Maaningalta Pielavedelle. Surutalossa kyse lienee Ylen uutisankkurille, kirjailija Matti Rönkälle lapsuudesta tutusta elämänpiiristä.

Ilmari Kokkosen oli määrä vanhimpana poikana jatkaa isänsä jälkeen Kokkosenvaaran kotitilan isäntänä, mutta isä ohjasi tilan nuoremmalle pojalleen Heikille, vaikkei tämä maanviljelyksestä perustanutkaan.”23-vuotias, elämä eessä ja jalaka takana.”

Siitä sikisi katkeruus, joka myrkytti Ilmarin mieltä läpi elämän. ”Ukki päätti, että jalkapuoli ei kykene. Eivät sitten puhuneet keskenään eläessään”.  Katkeruus saatettiin pitää piilossa jouluaattoina, jolloin Ilmari vei perheensä Vaaran taloon äitinsä joulupuurolle. Mutta katkeruuden myrkyllä Ilmari-isä maustoi lastensa kasvatuksen, ennen muuta nuorimmaisen Jukan, joka otti isältä saamansa kohtelun raskaammin kuin isoveljensä Timppa.  

Surutalo on letkeästi kirjoitettu, haikea ja surumielinen kuvaus siitä, miten älykäs, menestynyt, hyvän aikuiselämän elänyt mies kantaa sisikuntansa uumeniin hautaamaansa katkeruutta vuosikymmenten halki, kunnes avautuu tilanteita purkaa patoja jonkun kanssa. Jukka Kokkoselle keskustelukumppani on Timppa, elämänsä löysemmin rantein ottanut isoveli. Veljekset ovat nähneet toisiaan ani harvoin. Miten olisivatkaan? Isoveli jäi kotikuntaan, pikkuveli Jukka teki uraa Helsingissä ja ulkomailla eikä saapunut edes edellisenä kesänä isän hautajaisiin. Kertomansa mukaan ei ehtinyt.

Mutta nyt, koronakesänä 2020, hän on saapunut. Hän on julkisuuden henkilö, muotoilijan ja designerin uran tehnyt arkkitehti, akateemikko. Käytökseltään hän on vaatimaton ja tavallinen, mutta ollakseen savolainen pitää etäisyyttä ihmisiin. Hänen oli syytä tulla, sillä perunkirjoituksissa lapsuudenkoti irtaimistoineen lankesi hänelle. Perinnön kylkiäisinä lankesivat myös Timpan kotitaloa ja tonttia vastaan ottamat ja hoitamatta jättämät lainat. Ne Jukka on meteliä nostamatta maksanut pois. Hän on eri varoissa kuin elektroniikkalaitteiden myynnillä leipänsä kokoon kursinut, suuripiirteinen ja huolettomampi velipoika, kuulemma ehdonalaisessa vielä kaiken päälle.   

Rakenteellisesti Rönkän Surutalo on luonteva ja juonellisesti nousujohteinen. On kiinteänä osana kesä 2020, jolloin Jukka viettää aikaa lapsuudenkodissaan yksin tai veljensä seurassa. Käydään läpi Jukalle kuuluvaa irtaimistoa ja ennen muuta autotallivajaa, isävainaan valtakuntaa. Ja on aloitusvuosi 1967, josta on nelivuotiaan Jukan viimeinen muisto äidistä. Äiti kaatui polkupyörällä hiekkatiellä kauppareissullaan kuorma-auton alle. Ilmari-isän katkeruudenmalja täyttyi uudella elämän epäoikeudenmukaisuudella, hänelle tärkeimmän ihmisen elämänlangan varhaisella katkeamisella. Ei Ilmari tapahtuneesta kuljettajaa syyttänyt. Onnettomuushan se oli. Vaimonsa kuvan hän kääntää aina nurinpäin. Ei kärsi nähdä.

Vuosi 2020 saa pian rinnalleen vuoden 1969, sitten 1971 ja sitä rataa. Surutalo käy läpi Jukka Kokkosen muisteluksina lapsuutta, nuoruutta, opiskeluvuosia Helsingissä, varhaisia seksuaalikokemuksia, oman perheen perustamista ja uraa muotoilun tavoiteltuna uraohjuksena. Jukka kelaa Pohjois-Savossa viipymisensä aikana elämäänsä, kokemansa haaksirikot, häpeät ja menestykset.

Vuotta 2020 lähimmäksi tulee välien pirstoutuminen oman lapsen Lumin kanssa. Lumin ivaavasta ja vähättelevästä käytöksestä raivostunut Jukka oli polttanut päreensä ja läimäyttänyt tytärtään päin kasvoja. Sitä tekoa ei Saara-vaimokaan suonut anteeksi. Jukka on itsensä kanssa vastatusten. Useampia vuosikymmeniä sitten hänen joulukäynnillään kotona välit olivat räjähtäneet isän kanssa pirstaksi, isä oli karjunut poikansa ulos talosta ja toinen oli lähtenyt, pysyvästi. Siinäkin oli sama asetelma: riidan eskaloituminen vanhemman ja lapsen välillä väkivallaksi. Jukka oli potkaissut häntä kasvoihin lyövää isää tekojalkaan ja tämä oli sen seurauksena rojahtanut lattiaan.

●●●

Matti Rönkä kirjoittaa Surutalon sivuille kahden suomalaisen miessukupolven tyyppitarinat: kirjoittaa sotasukupolven miesten henkisesti ja usein fyysisesti ruhjoutuneet elämät, jota elämää piti Ilmarilla koossa puusepän ammattitaito ja työn jäljestä saatu tunnustus, sekä kirjoittaa sotasukupolvia seuranneen seuraavan miessukupolven elämän. Siihen kuuluivat maaseudun raju murros kannattamattomuuskriiseineen ja koulutusväylien avautuminen opintielle haluaville. Toinen veljeksistä tarttui, toinen ei.

Sotasukupolven miehet säästelivät positiivisten tunteiden näyttämistä muulloin kuin lauantaipullonsa pehmentäminä. Jukan isä ei ollut alkoholisti, muttei absolutistikaan. Hän oli puumestarina kunniantuntoinen osaaja ja lastensa yksinhuoltajana kohtalon nurkkaan jahtaama, karu vanhempi. Jukalle isä oli katkera, väkivaltainen ja v-mäinen. Timpasta Jukan isäkuva on vääristyneen negatiivinen. Isän salainen leikearkisto Jukan menestyksestä osoittaa Timpalle sen, että isä oli nuorimmaisestaan ylpeä. Ja isän autotallivarastosta löytyvät myös ne Jukan kansakoulupiirustukset, joilla opettaja oli suostutellut isää päästämään lahjakkaan poikansa oppikoulun päästökokeisiin. Isä oli tuolloin sihahtanut pojalleen polttaneensa piirustukset. Kiitos, kehu tai tunnustus pysyivät kiven alla. Isä oli Jukan kokemana kiveä.

Hieman huithapeli Timpasta, huumorilla ja venkoilulla asioiden kuittaajasta, tulee kesäisten päivien aikana pikkuveljensä amatööriterapeutti. Tuskin Jukka muuttaa käsitystään isästään, mutta suhteensa tyttäreensä Lumiin hän aikoo korjata Jukan antaman vihjeen mukaisesti. Omista virheistä tulee oppia. Ikään kuin hyvityksenä isänsä karulle kohtalolle Jukka uneksii nyt autiona olevan Vaaran tilan ostamista itselle ja päärakennuksen kunnostamista nykyaikaiseksi, perinteitä kunnioittavaksi taloksi. Tuskin hän sitä tekee, mutta pelkkä ajatuskin kantaa anteeksiannon siemenen.

”Oikeastaan minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylästä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.
Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”

Matti Rönkä kirjoitti näkyväksi sukupolvensa pojan ja miehen kuvan. Yhden kuvan monista, kenties silti tyypillisimmän.

Matti Rönkä: Surutalo. Gummerus 2021, 287 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s