Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Jos fiktiota lukevan emotionaalis-seismologinen mittari joutuu kestävyysrajoille, teoksen aihe on rankka. Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on samanaikaisesti julma ja kaunis, molempia voimakkuusasteikon äärilaidalta.  Se on luonnonkuvauksissaan ainutlaatuinen ja herkkä. Sen kuvaamat ihmiset yltävät puhtaimpaan ja ehdottomimpaan rakkauteen, mihin ihminen vain voi. Mutta ihminen kykenee myös hirvittäviin rikoksiin, luontoa ja muita ihmisiä kohtaan. Maa joka ei koskaan sula kertoo Kanadan valtion omaan etniseen alkuperäisväestöönsä, inuiitteihin, kohdistamasta kulttuurisesta kansanmurhasta.

Kansanmurha. Sanasta nousee oitis mieleen Turkin armenialaisiin kohdistama kansanmurha vuonna 1915. On niitä ollut monia muitakin. YK sai vuonna 1960 aikaan yleissopimuksen joukkotuhoamisen estämiseksi ja rankaisemiseksi.  Kanada, demokraattinen länsivaltio, pani inuiitteihinsä kohdistuvaa kulttuurista kansanmurhaa käytäntöön täydellä teholla vielä 1970-luvulla. Nuoren inuiittinaisen Alasien vauvan riiston Inkeri Markkula sijoittaa tarinassaan vuoteen 1975.

1960−1980-lukujen välisenä jaksona Kanada pani toimeen peräti 20 000 alkuperäiskansoissa syntyneiden vauvojen ottamisen vanhemmiltaan adoptiolapsiksi tai lastenkoteihin. Romaanissa Joniksi nimittämäänsä adoptiolasta lastenvaunuilla ulkoiluttaessaan Helen Jacobsen oli saanut kuulla vauvaa ihastelemaan pysähtyneiltä naisilta kiitosta, että tämä oli pelastanut lapsen. Kun yli kymmenen vuotta myöhemmin Helen kuulee totuuden adoptioista, hän ajattelee sosiaalityöntekijää, joka on ”hiipinyt öisin reservaatteihin kuin hyönteistutkija haaveineen, mutta viisitoista vuotta myöhemmin katui tekojaan ja paljasti kaiken sosiaalisen kehityksen neuvoston nuorelle virkailijalle, joka kirjoitti aiheesta kirjan”. Julkisuuskohun jälkeen Kanadaan perustettiin totuuskomissio.

Sektionukutuksesta herännyt Alasie ei saanut nähdä kuolleeksi väitettyä vauvaansa. (Virallisissa papereissa Alasie oli ”allekirjoituksella vahvistanut” luopuvansa vauvasta omasta tahdostaan; vasta 2000-luvulla grafologi totesi nimen väärennökseksi). Vaikka lapsi vietiin, se jäi häneen.
”Olet jäänyt kaiuksi kehooni. Sinun syntymästäsi on kolmekymmentä kolme vuotta, eikä minussa ole elänyt sinun jälkeesi kukaan. Mutta sinä ilmestyt uniini, ja niissä sinä kasvat ja sinä vanhenet. Niiden unien jälkeen muistan, kuinka sokerikoivun lehdet varisivat päällemme, kuinka sinun pieni jalkasi tuli minusta läpi. Muistan kivun rinnoissani, kun sidoin ne tiukasti pakettiin ja kävelin päämäärättä Quebecin katuja pitkin. Muistan maidon, joka ei lakannut vuotamasta, märän paidanrintamuksen ja kuumehorkan, keskitalven kotiinpaluun. Kuljin pitkin tundraa ja tunsin tyhjyyden, joka alkoi sisältäni ja levittäytyi ympärilleni, suikersi maata pitkin kuin pajun juurakko, mädätti lumen alla odottavan elämän…
… Ihoni on pakkasen kovettama mutta sydän pumppaa yhä verta, eivätkä kädet palele ansoja kokiessani.”
Vanhojen vääryyksien kaivelut totuuskomissiossa avaavat Alasien vanhat haavat, vaikka ajan piti olla ystävä. Aika ”muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipuasi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle.”

Oman lapsen saannissa epäonnistunut Helen olisi halunnut orpovauvan. Hän tiesi, että Jonilla on jossain vanhemmat. Mutta virkailijat vakuuttelivat, että biologiset vanhemmat ovat täysin kykenemättömiä kantamaan lapsesta vastuuta. Suomen saamelainen Unna, Markkulan romaanin Kanadan jäätiköiden tutkija, muistaa lapsuudestaan ”heikäläisiin” singottuja adjektiiveja: alkukantainen, jälkeenjäänyt, kitukasvuinen, Homo monstrous, kömpelö, tyhmä, taikauskoinen, juoppo. ”Häpeä on ainoa tunne, jota ei voi jakaa, muisti Unna isän joskus sanoneen. Kun sen jakaa, se muuttuu myötähäpeäksi, eikä kukaan halua herättää toisissa myötähäpeää.”

Helen Jacobsen on tanskalainen ja parin Kanada-vuoden jälkeen perhe muuttaa takaisin Tanskaan.
Inkeri Markkulan romaani alkaa kohtauksesta, jossa yli kolmekymmenvuotias Jon Jacobsen on kiivennyt kotitalon harjakatolle ja lopulta kadulla tuijottavien ihmisten kauhuksi tippuu asfalttiin. ”Suusta karkaa huokaus. Maa ottaa omakseen. Ihon pinta pettää, päästää luut lävitseen.”  Oliko kyse tapaturmasta vai itsemurhasta, jää lukija miettimään saaden siihen vastauksen vasta kirjan lohduttavassa loppuvaiheessa.

●●●

Markkulan teos kertoo geneettisestä muistista. Siksi Jon käyttäytyy erilailla kuin ”muut”  tanskalaiset. Kun hän töihin talvella kiirehtiessään osuu tyhjällä bussipysäkillä maassa makaavaan sairaskohtaukseen kuolleeseen inuiittinaiseen, jonka päästä kaatumisen seurauksena vuotaa jäätikköön verta, hän ei vapaudu tapauksesta koskaan. Naisen taskuista ei löytynyt mitään tunnistetta, ei edes avaimia. Jon etsii grönlantilaisten naisten nimiä puhelinluettelosta, vaikka teko on mieltä vailla. Heitä on Tanskassa parikymmentä tuhatta. Hän oli tunnistanut naisella omat kasvonsa.
”Sinä päivänä, kun tuntematon nainen kuoli kadulle, suru tuntui valtaavan hänet kokonaan. Ääneen lausumaton toive, jota hän oli lapsesta asti salaa pidellyt, paljasti itsensä. Toive, että jonakin tavallisena päivänä portista pihaan astuisi nainen, jolla olisi tuttu hymy ja tutut silmät, ja he tietäisivät toisensa heti.”

Jonissa elää suru, joka ei ollut edes hänen omansa vaan jonkun toisen, mutta joka ”yhtä kaikki kiersi hänen veressään, pusertui keräksi sydämen ja selkärangan väliin ja kasvoi aikuiseksi hänen kanssaan”.

●●●

Maa joka ei koskaan sula rakentuu neljästä koskettavasta ja suurella herkkyydellä kuvatusta rakkaustarinasta: suomensaamelaisen Unnan ja inuiittitanskalaisen Jonin sekä Jonin vanhempien Alasien ja Nilakin jo kouluajalla alkaneesta kiinnikasvamisesta sekä ajoilta, jolloin he aviopuolisoina seurasivat Alasien vatsan paisumista ja käsillään tunnustelivat vauvan potkuja Alasien kohdussa.  Kolmas on 19-vuotiaan, tuolloin vielä iloisen ja nauravaisen Alasien rajaton rakkaus kohdussa kehittyvää pienokaista kohtaan ja neljäs Helenen rakkaus adoptiolastaan Jonia kohtaan. On vielä viides, Unnan isän tyttärelleen lahjoittama orpo peuran vasa, jonka Unna ristii Martiksi. Unnasta ja Martista tulee Unnan Suomen kesinä erottamattomat, myös öisin; Martti nukkuu Unnan huoneessa.

Unnaa pidin kolttana. Äiti erottaa tytön ennen kouluikää isästään ja vie mukanaan jonnekin eteläiseen Suomeen. Unna on katkottu juuriltaan, ulkonäöltään erilaisena hän on koulukiusattu. Ei. Ei kiusattu, vaan terrorisoitu, järjestelmällisesti. Kouluun menoa, välitunteja ja koulusta paluuta hän joutuu aina pelkäämään. Ja kuten on kaikkien kouluväkivallan uhrien kohtalo, ei hänkään voi etsiä apua aikuisista. Mustelmat, ruhjeet, kuhmut ja vaatteiden repeämät on seliteltävä omaksi kömpelyydeksi.

Alasien ja Nilakin kokema kouluterrori on inuiittien sisäoppilaitokseen rakennettua koulujärjestelmän väkivaltaa. Heistä hakataan pois äidinkieli ja kaikki, mitä he ovat lapsuudessaan oppineet. Heitä rangaistaan karttakepillä oikeasta sanasta väärällä kielellä tai väärästä sanastaa oikealla kielellä. Uusia vammoja ei sentään aiheuteta, ennen kuin aiemmat ovat parantuneet.

Nyt Unna on yliopistollinen tutkija ja tekemässä väitöskirjaa jäätiköiden muutoksista. Hän on tullut tutkimaan jäätiköiden alaisten vesien virtaamista Kanadan Baffininsaaressa sijaitsevalle Pennyn ikijäätikkölle, josta löytyy paljon jääkaivoja. Hetkinen! On kaivettava kartasto esiin. Taivaanvallat! Inkeri Markkula on sijoittanut tarinansa inhimillisen asumisen pohjoisille äärilaidoille. Pennyn jäätikkö kuuluu Auyuittuqin kansallispuistoon. Auyuittuq on inuiittia ja tarkoittaa maata joka ei koskaan sula. Penny sulaa. Lämpiminä vuosina siitä irtoaa ryskyen halkeamalohkareita, jotka putoavat jyrinällä Labradorin mereen.

Ikijään hupenemisen myötä katoaa Unnan mielestä valtavasti tärkeää, myös ihmiskuntaa koskevaa tietoa, kuten hän Jonille kertoo:
”Meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätikössä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä, minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin.”

Jää ei ole äänetön. Unna tarkkailee ikijään ääniä ja etenee ne kompassinaan. Pohjoisessa kompassi ei enää toimi luotettavasti.

Rinnastan Inkeri Markkulan, pohjoisen luonnon tutkijan, hienon teoksen syksyllä lukemaani Katja Kärjen Eelakiin, jossa kolttanainen Eeledin luontosuhde ja rakkaus saamelaismieheen ovat teoksen ydinkauraa, sekä Anni Kytömäen esikoisteokseen Kultarinta, jossa Lidian suhde luontoon on harvinaislaatuisen hienovivahteinen ja jossa tapahtuu sama ihmisoikeusrikkomus kuin Markkulan kirjassa: lapsi viedään vanhemmilta kasvatettavaksi Pohjanmaalla poliittisesti oikeassa ilmastossa, sillä lapsen synnyttänyt äiti luokittui sisällissodan jälkiaallossa punanartuksi. On sitä osattu meilläkin ja myös meillä käydään keskustelua siitä, tarvitsisimmeko totuuskomission hyvittämään kaikkia etnisiä vääryyksiä, joita Suomen saamelaisväestö on joutunut valtakulttuurin taholta kokemaan kulttuurinsa ja kieltensä suunnitelmallisessa tuhossa.

Inkeri Makkula tuo ilmastomuutoslohduttomuudesta huolimatta toivoa ihmisten välillä. Moni mieltä kaihertava kysymys, joka kimpoilee lukijan mielessä Maa joka ei koskaan sula -teosta lukiessa, saa lopussa lohdullisen ja helpotuksen tuovan vastauksen. Se on mahdollista siksi, että oikeudentuntoinen ja omantunnonherkkä Helen Jacobsen ei luovuta, ennen kuin hän on perin juurin selvittänyt lapsensa Jonin vanhempien kohtalon ja nykytilan. Ja se on mahdollista myös siksi, että Unna on päättänyt löytää rakastamansa ja kaipaamansa, kadonneen Jonin.

Emotionaalis-seismologinen mittarini viisari tasaantuu ja lukijan oli helpompi hengittää.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula. Otava 2021, 314 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

  1. Anki sanoo:

    Kirjoitat kirjasta todella vaikuttavasti. En aiemmin ole oikein lämmennyt ajatukselle tämän teoksen lukemisesta, mutta nyt alkoi toden teolla kiinnostaa!

  2. Tämä on hieno romaani. ❤️

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s