Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Pidin sitä iltatähtenä. Ensin horisontissa kajastaa oudosta suunnasta valoa. Kuu? Mutta kuuhan on toisella kantilla taivasta. Nousee tähti, valtava, kirkas, suurempi kuin kuunaan. Se kohoaa ällistyttävän nopeasti ja valaisee meren pinnan ja talojen seinämät. Ihmiset tuijottavat sitä äimistyneinä ja yrittävät selittää näkemäänsä. Supernova?  Komeetta? Tähti näkyy vielä aamulla. Karl Ove Knausgård nimesi romaaninsa Aamutähdeksi. Kointähti. Valontuoja Lucifer.

Ihmisten mielenkiinto ilmiötä kohtaan himmenee yllättävän nopeasti. Se jää vaille selitystä. Varhaisemmassa ihmisen historiassa superkirkas, suuri ja tuntematon tähti olisi aiheuttanut massareaktioita, herätysliikkeitä, uskonnollisia äkkikääntymyksiä. Aamutähti-romaanissa se ei aiheuta lopultakaan mitään. Ihmiset käyttäytyvät välillä irrationaalisesti ja kaikenlaista outoa tapahtuu, mutta vain siksi, että ihmiset ovat ihmisiä heikkouksineen ja päähänpälkähdyksineen, vastuuntuntoineen ja vastuuttomuuksineen ja mitä suurimmassa määrin pikanautintojen tavoitteluineen.

Kirjan henkilöiden käyttäytymisten aiheuttaja ei siis ole outo tähti. Edes karja kaupungin ulkopuolella ei vauhkoonnu, kuten hevoset Lars von Trierin vuonna 2011 valmistuneessa scifi-elokuvassa Melancholia. Siinä kirkas tähti paisuu paisumistaan ja osoittautuu suoraan maata kohti kiitäväksi planeetaksi. Edessä on Telluksen väistämätön tuho.

Aamutähdessä tähti sitoo löysästi norjalaisia, joista Knausgård kertoo tarinoita kahden elokuisen vuorokauden mitassa. Kaikki ovat panneet ilmiön merkille. Yhdistäjänä on myös paahtava elokuun helle. Bergen korventuu kuumuudessa. Moottoriveneilijät saavat helpotusta ilmavirrasta ja uimarit viivyttelemällä vedessä. Muuten tuntuu kuin puolet suurkaupungin asukkaista etsisi helpotusta ja vetäisi sisuksiinsa viileää olutta, tuopeittain. Ennätys taisi olla litran tuoppi eikä olut ehtinyt lämmitä juojansa pöydän nurkalla.  

●●●

Aamutähti on tunnistettavaa Knausgårdia. Sen voin sanoa minut hurmiossa pitäneen Taisteluni 1−6 perusteella. Vuodenaika-sarjan (Syksy, Talvi, Kevät, Kesä) olen jättänyt väliin. Mutta vaikka Aamutähti piti otteessaan, takavuosien hurmioon kirja ei vienyt. Knausgårdilla on minäkerronnan tekniikallaan mestarillinen taito kaivautua henkilöittensä psyykeen ja mielen syövereihin. Hän tekee ihmisistään eläviä, todellisia, tajuttavia vaikkei käytökseltään likikään aina ihailtavia.

Romaanissa kuljetaan kahden vuorokauden mitassa eri henkilöiden nahoissa ja päiden sisällä. Aamutähden henkilöt ovat kesälomaansa lopetteleva Oslon yliopiston kirjallisuuden professori Arne Larsen, päiväkodissa kesäduunissa työskentelevä vastuuntuntoinen lukiolainen Emil, dokumenttifilmeillään ansioitunut Egil, paikallislehden entinen rikos- ja nykyinen kulttuuritoimittaja Jostein, hänen kehitysvammaisten hoitolaitoksessa yökkönä työskentelevä vaimonsa Turid, paikallisseurakunnan pappi Kathrine, keskussairaalan osastonhoitaja Solveig, taidemuseon kuraattori Viseli ja aikuistumisensa kynnyksellä minuuttaan rakenteleva ylipainoinen Iselin.

Arnea, kolmen lapsen isää, pidin jotenkin ”luontevasti” Taisteluni-sarjan päähenkilönä, siis Karl Ovena itsenään, tosin nyt aiempaa fiktiivisemmin rakennetussa mieshahmossa. Isä huolehtimassa pienistä kaksoispojistaan, valmistamassa perheelle ruokaa, panemassa pesukonetta päälle tai pyykkejä kuivumaan, juttelemassa joustavuudessa ja tiukkuudessa tasapainoilevana vanhempana poikiensa kanssa, huolena maaniseen vaiheeseen ajautunut kuvataiteilijavaimo Tove, perheeltään itsensä ulkoistanut mielenterveysongelmainen.  Taisteluni 2 -kirjasta tutun vaimon (kirjailija Linda Boströmin) tiedetään myös kärsineen mielenterveysongelmista. Aamuisella verkkojen kokemisella Arne saa jättisaaliin, yli sata sätkivää turskaa. Laiturille ilmaantuneen kesäystävänsä Egilin kanssa hän raahaa kalat suuressa sammiossa lomapaikan kellariin. Luvassa olisi lounaaksi kala-ateria.
Sellaista ei koskaan tule.

Kirjansa ensimmäisestä luvusta lähtien Knausgård lataa ihmisten kuvaukseen outoa käytöstä ja outoja tapahtumia, suorastaan surrealismia. Sitä ei vielä ole viskin naukkailu Egilin kanssa, heidän keskinäiset keskustelunsa ovat aina viihdyttäviä ja Arne on kaivannut aikuisseuraa. Mutta alkuun päästyään Arne ei lopeta, vaikka Egil on lähtenyt. Vessan peilin ääressä humalatilaansa nauraen hän muistaa kellarissa olevat kalat ja käy fileroimassa perheen pääluvun mukaisesti viisi turskaa, ottaa pullonsa ja hyppää kännissä autoonsa. Lapsilleen hän ilmoittaa puhelinviestillä, että pakasteesta löytynee pitsaa. Maailma on yhtäkkiä hänelle vapaa ja kutsuva. Siinä perhe tiivistettynä: äiti maaninen, isä umpihumalassa ja auto pian romuna. Mätänevien kalojen kohtalosta lukija ei sen koommin lue. Mielisairaalaan pian vietävän Tove-vaimon maanisuuteen kuuluu nyrhiä perheen lemmikiltä Sophi-kissalta puukolla pää irti. Pään hän haluaa malliksi taidehahmotelmiinsa.

Kirjan kaikille henkilöille tapahtuu outoja asioita tai heillä on vähintäänkin luuranko kaapissa. Kehitysvammaisten hoitokodissa yökkönä työskentelevä Turid on salanarkomaani, jolla on pakkomielle pihistää osastonhoitajan lukitusta lääkekaapista sobril-tabletti ennen työvuoron alkua. Tällä kertaa ”hänen hirmuisuutensa” on vienyt kaapin avaimen mukanaan ja lisäksi yksi aggressiivisista aikuisista kehitysvammaisista pakenee alastomana pimeän metsän uumeniin Turidin varomattomuuden vuoksi. Turid on saattanut itsensä kuseen. Raamatun uuskäännöskomitean kokoukseen työmatkan tehnyt pappi Kathrinea odottaa palattua hautajaiset. Hän on siunaava miehen, jolle ei ole löytynyt yhtään sukulaista eikä yhtään tuttua. Lentomatkansa yhteydessä hän joutuu vastentahtoisesti sananvaihtoon vieraan miehen kanssa, mennen tullen ja kun hän näkee myöhemmin vainajan arkussa, hän tunnistaa tämän samaksi seuraan tunkijaksi.   

Henkilöiden päähänpistot ja hetkelliset mieliteot viestivät vapaudenkaipuusta, säröilevistä ihmissuhteista, itsekkyydestä ja nautinnonhalusta. Norjalaiset tuntuvat Aamutähden perusteella päihittävän saksalaiset oluen kulutuksessa ja tanskalaiset tupakoinnissa. Röökiä palaa paljon, enimmältään mekaanisen tavan vuoksi.

Jostein on seksi-, olut- ja tupakkanarkomaani, itsetuhoinen matso, joka pitää yllä pysähtymätöntä kohellusta, kunnes massiivinen unenpuute ja yhtämittainen ryyppääminen päätyvät hänen osaltaan maailman mustenemiseen. Hän herää koomastaan monen monituisten vuorokausien jälkeen samalla kun Turid-vaimo on valvonut itsemurhaa yrittäneen Ole-pojan luona sairaalan teho-osastolla.

Iselinin kauhukokemukset ovat enemmän kuin hallusinaatioita. Mutta mitä ne ovat, sillä kukaan muu ei niitä koe tai näe. Kapakassa, missä hän syö peräkkäin jo toista hampurilaisateriaansa, roihuaa aggressiivisesti levinnyt tulipalo tai hänen vuokra-asuntonsa alakerrassa riehuu mielipuolisesti käyttäytyvä tunkeutuja. Poliisit eivät talosta ketään löydä.

Egil on yksinäisyyttä tarvitseva luontoihminen kesäpaikassaan meren äärellä. Häntä askarruttavat vapauden filosofiat, Jumala-käsite, elämä ja kuolema. Hän tutkii Raamattua, lukee filosofisia teoksia ja miettii. Siihen ei sovi ennalta sopimatta ex-vaimon hänen huollettavakseen lykkäämä yhteinen poika Viktor, kymmenvuotias huonokäytöksinen pikkupaholainen.

Surrealismin huipun kokee Solveig, joka valtavassa levontarpeessaan hälytetään takaisin töihin sairaalan leikkausosastolle. Juuri kuolleelta, tunnetulta paikallispoliitikolta on määrä irrottaa sisäelimet. Mies on jo aivokuollut, mutta sydäntä on vielä elinsiirron vuoksi pidetty koneellisesti käynnissä. Juuri ennen rinnan ja vatsan vetämistä auki sydän pysäytetään. Sekä aivo- että sydänkäyrät osoittavat elämän loppuneen. Juuri kun kirurgi on avannut vainajan rintalastan, kuollut avaa silmänsä ja päästää suustaan ”aaaaaah”. Sydän viriää käyntiin ja aivokäyrä osoittaa hienoista levottomuutta. Poliitikko elää vielä muutaman päivän koomassa, vaimon pitäessä häntä kädestä.

Vaikka keskuspaikkana on Bergenin suurkaupunki, Knausgård kuvaa paljon ja värikylläisesti luontoa ja maaseutua. Norja näyttäytyy kesyttämättömän, vaihtelevaisen luonnon päättymättömänä maisemana. Niiden suojiin Knausgård kirjoittaa myös paljastuvan kolmen nuoren rituaalimurhan.

Aamutähti on kelpo suoritus kirjailijalta, jonka rima nousi Taisteluni 1−6:n seurauksena tavoittamattomiin. Knausgård kirjoittaa itselleen ja tyylilleen uskollisesti, laadukkaasti ja lumoavasti. Hänen vahvuutensa hyvien ja syvien henkilökuvien rakentamisessa on lyhyt, naseva dialogi, jota on liukasta ja nastaa lukea.

Romaanissa on kosolti outoja käänteitä ja viihdyttävää surrealismia. Sattumoisin sellaiseksi asettuu myös suomennetun laitoksen sivumäärä, 666.  Sekin on kuin paholainen, aamutähti, aamunkoi, valonlähde, Lucifer, miten kukin tulkitsee jos tulkita mielii.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. Like 2021, 666 sivua. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s