Kuolema voi olla syvästi traaginen, se voi olla luonnollinen ja se voi olla myös toivottu. Kun lopetin hiihtäjä Pauli Pitkäsen (1911−1941) kuoleman kuvaukseen päättyvän Antti Heikkisen romaanin Latu, rintakehääni puristi ja kurkunpäätä karhensi. Niin perin kohtuuttomalta tuntui 29-vuotiaan mestarihiihtäjän elämänloppu. Jos hän olisi pysynyt hengissä, sotainvalidiksi hän olisi jäänyt. Kranaatin räjähdyksen tuhoamia jalkoja olisi tuskin saatu säällisesti kävelykuntoon.
Jos Pauli Pitkänen olisi selvinnyt ehjänä toisesta maailmansodasta ja olisi jatkanut nousujohteista hiihtoaan, tuntisimme hänet yhtä lailla kuin Veikko Hakulisen ja Siiri Rantasen. Nyt hänet muistavat kotipaikkakuntalaiset Nilsiästä sekä joukko urheilutietäjiä. Pauli Pitkänen hiihti maailmanmestariksi 18 kilometrillä Lahden MM-kisoissa 1938 ja voitti kultaa heti perään Puijon kisoissa. Hänestä odotettiin seuraavien talviolympialaisten hiihtokuningasta.
Antti Heikkinen kertoo Pauli Pitkäsen muistikuvina hänen hiihtäjäntaipaleestaan. Pitkänen on Siilinjärvellä Tarinaharjun sotilassairaalassa välillä tajuissaan, välillä puolitajuissaan. Muistikuvissa vahvana ovat valkeat hanget ja niissä latu, itse puhtaaseen hankeen puhkaistu.
Pauli Pitkästä hoputtaa sairaalasta mukaansa toinen pohjoissavolainen hiihtäjäsankari, jatkosodassa miinaan astunut ja siihen menehtynyt suonenjokelainen Kalle Jalkanen (1907−1941), Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936 viestissä Suomelle kultaa ja Lahden vuoden 1938 maailmanmestaruuskisoissa 50 kilometrillä kultaa hiihtänyt mestarisauvoja. Ensimmäisestä Jalkasen ”vierailusta” Pitkänen ei vielä lähde mukaan, vaikka arvelee toisen tulevan vielä uudelleen ja silloin hän on noutajansa mukana valmis ylittämään elämän ja kuoleman rajan, hiihtämällä. Miksi ei sivakoisi rivakasti, kun suksi luistaa ja hanget ovat niin kutsuvan valkoiset.
●●●
Pauli Pitkänen kasvoi lapsuutensa Nilsiässä Varpumäen talossa Sänkimäen kylässä. Se sijaitsi puolivälissä Nilsiän kirkonkylää ja Siilinjärveä. Kumpaankin matka taittui suksin, jos harvoin tarvetta oli taival taittaa. Välissä oli vaaroja ja niitä Nilsiässä riitti: lähinnä Kinahmi, sen huipulta katsottuna yhdellä suunnalla Visa, toisella taivasta harova Tahko ja oli maisemassa vielä siililtä näyttänyt Kypäräinen. Pauli Pitkänen kiskotteli kotitekoisilla sivakoillaan vaaran rinteitä ylös ja opetteli tasapainoa arvaamattomissa laskuissa.
Lumettomina vuodenaikoina hän juoksi veljiensä Aaron ja Laurin kanssa. Veljet olivat isän toisesta avioliitosta, Pauli kolmannesta. Sänkimäkeläiset eivät moista ymmärtäneet, juosta nyt vaikkei kukaan ajanut takaa tai hiihtää olematta matkalla mihinkään. Mutta isä kannusti ja patisti, vaikkei poikia patistaa tarvinnut. Paloa kirmata tai sitoa sukset jalkaan riitti omasta takaa. Juoksu ja hiihto kuuluivat huilimisaikoihin. Muulloin he paiskivat maalaistalon töitä, voimiinsa nähden kovin raskaita.
Pauli osoitti nopeutensa ja ketteryytensä varhain ja siihen kiinnitti huomionsa myös hänen kansakouluopettajansa Kämäräinen. Mutta kun Kämäräinen vei hiihtäjäsuojattinsa kirkonkylälle tämän ensimmäisiin hiihtokilpailuihin ja molemmat olivat varmoja Paulin ylivertaisuudesta, kisassa kävi häpeällisesti. Pauli jäi neljäntenä palkinnoitta. Hiihtäessään hosui, sähläsi ja teki virheitä, hävittyään itki katkerasti ja pitkään. Opettaja pyysi pojalta anteeksi.
●●●
Ei Pitkänen muutenkaan aluksi pärjännyt. Mahdollisuuksia ottaa mittaa lähipitäjien suksijoista oli ani harvoin. Vieremällä järjestettiin yhdet kilpailut ja sinne oli päästävä. Mutta mitens menet? Hiihtäen Nilsiästä Siilinjärvelle, sieltä kolkkaavalla ja sivuille heiluvalla höyryjunalla Iisalmeen ja Vieremälle jollakin harvoin liikennöivällä pakokaasun katkuisella linja-autolla. Ei hän niissäkään kisoissa pärjännyt.
Lapsuusvuosina hänen hiihtoyrityksiään seuraillut Vieremän Joonas Ryhänen tajusi, etteivät nuorukaisen sukset luistaneet kuten parhailla kilpaveikoilla. Pauli oli hinkannut kynttilää suksiensa pohjiin. Ryhänen saattoi hänet kotimatkalle mukana muutama purkki suksivoidetta. Mutta niille kävi höplästi. Ei Paulilla ollut tajua, mihin voide levitetään. Sukset luistivat nyt taaksepäin ja vain sinne. Eteenpäin hän ei päässyt. Lopulta kimpaantunut nuorukainen sinkosi voiteet vitikkoon.
Antti Heikkinen kirjoittaa näkyväksi 1930-lukulaisen maalaisnuorukaisen kehittymismahdollisuudet kotitekoisilla suksilla, kotitekoisin sitein, vailla valmennusta, voiteita ja voitelutaitoja. Omasta takaa oli vain voittamisen ja kehittymisen vimmainen tavoite.
Kun menestystä alkoi lopulta tulla, Pitkästä ryhdyttiin kosimaan naapuriseuroihin. Hän liittyi kuopiolaiseen Savon Sisuun ja kotikylällä perustettuun Sänkimäen Hakaan, joka liian pienenä yhdistettiin Nilsiän Nujakkaan. Isosta maailmasta alkoi tulla välineapua ja palautumisohjeita, joiden päälle hän ei ymmärtänyt. Luulisihan lihaslepoon yöunien riittävän.
Lahden MM-kisojen voiton jälkeen Pauli Pitkänen hiihti kultaa myös Puijon kisoissa, mutta sitten syttyi talvisota ja sitä seurasi jatkosota. Siellä Pitkänen sai kranaatinsirpaleen jalkaansa. Kun sirpale lähti liikkeelle, mies kotiutui toipumaan. Hän oli mukana tukikeppinsä kanssa noutamassa Sortavalasta kaatuneiden nilsiäläisnuorukaisten reppuja ja omaisuutta. Yhtä reppua koululuokassa purettaessa pohjalla ollut kranaatti virittyi Pitkäsen kädessä. Kun muut tajusivat tilanteen, he syöksyivät käytävään. Jalkapuoli Pitkäsellä ei siihen ollut aikaa. Oli kyse muutamasta sekunnista. Kranaatin ehti heittää ikkunasta ulos, mutta heitto keskeytyi, kun Pitkänen näki seinustan lähellä joukon leikkiviä lapsia. Ainoa mahdollisuus oli antaa kranaatin räjähtää sisällä. Hän ehti viskata sen opettajan pöydän alle, mutta ei pöytä suojannut tuhoisilta seurauksilta. Sankarihiihtäjä Pauli Pitkänen menetti alaraajansa. Lopun tiedämmekin. Pauli Pitkänen kuoli Tarinaharjun sotilassairaalassa.
●●●
Lukiessani Antti Heikkisen hienosti rakentamaa ja koskettavaa romaania Nilsiän mestarihiihtäjästä ajattelin Pauli Pitkäsen kanssa samana vuonna 1911 syntynyttä isääni, yläsavolaista Olli Kärkkäistä. Hän kantoi Kiuruveden Jänteen aktiiviurheilijana, kilpailujen toimitsijana ja vanhemmiten penkkiurheilijana Lauri Pihkalan mukaan saamaansa lisänimeä Jänteen Tahko. Isä olisi muistanut Pauli Pitkäsen hyvin.
Isäni piti vuosikymmeniä mittavaa urheiluarkistoa saksien niihin valikoidusti Iisalmen Sanomien ja Savon Sanomien urheilutuloksia ja urheilujuttuja ja rakentaen tuloksista ruutuvihkoihinsa omia maalaismiehen excel-taulukoitaan. Hän ei malttanut Pohjois-Savon piirimestaruuskisojen aikana odottaa seuraavana päivänä ilmestyviä sanomalehtiä, vaan soitteli tavan takaa Iisalmen Sanomien urheilutoimitukseen kysellen väliaikatuloksia. Jänteen Tahkoon suhtauduttiin suopeasti.
Isän urheiluarkisto oli peräkamarissa lukollisen kaapin kätköissä. Kun isäni oli kuollut, Jänteen edustaja oli tullut pyytämään isäni arkistoa ja saanut sen mukaansa. Nyt seuraa ei enää ole. Sen vireämmäksi syrjäyttäjäksi perustettiin Kiuruveden Urheilijat. Kysyin kerran KU:n silloiselta puheenjohtajalta, tietääkö hän Jänteen arkiston kohtaloa. ”Ei hajuakaan”, kuului vastaus. Uskon, että jollei tämä yhden maalaismiehen intohimoisen harrastuksen kooste ole päätynyt jollekin yksityiselle ullakolle, se on saattanut jakaa niukkaa tilaa Kiuruveden kaupunginkirjaston varastossa ensimmäiseen tyhjennyspuuskaan asti.
Antti Heikkinen: Latu. WSOY 2021, 169 sivua.
Annelin kirjoissa 