Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Antti Vihisen dekkarin Punainen prinsessa tausta on vinha. Vihinen opiskeli 1980-luvun lopulla valtiotieteitä Hampurin yliopistossa. Istuessaan Venäjän vallankumousta käsittelevällä luennolla saliin saapui myöhässä nuori nainen ottaen paikkansa takarivistä. Vihisen vierellä istuja kertoi myöhäisen saapujan olevan Bettina Röhr, Ulrike Meinhoffin tytär. Vuosi oli 1988. Kului kaksi vuotta ja Saksaa ravisteli jättitapahtuma: DDR:stä tuotiin käsiraudoissa Länsi-Saksaan kymmenen kauan etsittyä ja kuin maan rakoon vajonnutta Punaisen armeijakunnan RAFin (Rote Armee Fraktionin) terroristia. DDR oli suojellut heitä uusilla identiteeteillä vuosien ajan, mutta nyt KGB halusi vaihtaa heidät rahaa vastaan ja möi heidät Länsi-Saksalle. Vihinen alkoi leikkiä ajatuksella, että joku terroristeista olisikin löytynyt Suomesta. Niin oli syntynyt ajatus jalostumaan nyt ilmestyneeksi dekkariksi Punainen prinsessa.

Punainen prinsessa on velmu tarina, ilmeistä genrensä aatelistoa vahvan yhteiskunnallispoliittisen ja historiallisen ydinjuonteensa johdosta. Antti Vihinen on kytkenyt rikosromaanissaan keskikesän 2018 kuvitteelliset tapahtumat Tampereella koko Eurooppaa 1970-luvulla kuohuttaneeseen terrorismiliikkeeseen, Länsi-Saksan Punaiseen armeijakuntaan RAFiin. Yleiskielellä tunnemme sen Baader−Meinhof-liikkeenä sen kahden tunnetuimman johtajan Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin mukaan.

RAF suoritti räjäytyksiä, teki pankkiryöstöjä, sieppasi vaikutusvaltaisia ihmisiä, tappoi ja kiristi. Tunnetuin kidnappauksista ja murhista oli natsitaustaisen CDU-poliitikon ja Saksan työnantajaliiton puheenjohtajan Hans Martin Schleyerin sieppaus syyskuun alussa 1977. Sen ensisijaisena tavoitteena oli kiristää Saksaa vapauttamaan RAF-johtajat Baader, Meinhoff, Baaderin rakastettu Gudrun Ensslin, Jan Carl Raspe ja muutama muu terroristi Stammheimin vankilasta. Kun Schleyerin sieppauksen tavoite ei toteutunut, panttivanki löytyi ammuttuna auton takakontista 19. lokakuuta. Vain vuorokautta aiemmin RAFin ensimmäisen sukupolven johtajat Baader, RAFin aivoina pidetty Ensslin sekä Raspe olivat tehneet yhteisitsemurhan kukin omassa sellissään. Tapausta tutkittiin myös joukkomurhana. Antti Vihinen päätyy Punaisessa prinsessassa jälkimmäiseen sitoen traagisen tapahtuman kirjansa juoneen ja ”paljastaen” murhaajaksi  kaksoisroolissa toimineen vanginvartijan.

Johtajista kurinalaisin ja ehdottomin Meinhoff oli tehnyt itsemurhan jo edellisenä vuonna.  Vihisen tarinan mukaan hänen rikostoverinsa ajoivat hänet epätoivoiseen tekoon eristämällä hänet keskinäisestä kanssakäymisestä, mitä he Stammheimin vankilassa olivat voineet rajatusti käytävällä harjoittaa. Vankila videokuvasi ja salakuunteli heitä liki tauotta.

Punaisen prinsessan mukaan Baader oli kuin omahyväinen kävelevä penis, josta naiset kilpailivat. Meinhoff joutui Ensslinin vihan kohteeksi juuri tästä syystä. Baader oli kirjan mukaan kaikkien raf-naisten rakkauden ja himon kohde. Antti Vihisen dekkarin fiktiivinen keskushenkilö Alina Herzog on kirjassa muutaman kuukauden Stannheim-vankeutensa aikana saanut nimensä Punainen prinsessa juuri rakastajaltaan Baaderilta, arvostuksen osoituksena. Muita kiimaisia naisiaan Baader olisi nimittänyt tylysti ”vituiksi”.

Opiskelijanuorisossa sympatiaa keränneen Punaisen armeijakunnan toiminnan ja vihan kohteena oli sairaaksi ja väkivaltaiseksi koettu kapitalistinen yhteiskunta ja alkusytykkeenä Yhdysvaltain Vietnamin sota napalmpommeineen, riisipelloille ruiskutettuine agent orange -myrkkyineen ja kokonaisten kylien autioittamisineen kaikesta elävästä.  

●●●

Mutta takaisin Antti Vihisen kirjaan. Punaisessa prinsessassa kaksi tutkijaa keskusrikospoliisista on kutsuttu Tampereen keskussairaalan patologisen laitoksen ruumiskellariin katsomaan vainajaa, koska tämän yläselästä on löytynyt ruiskuttamisesta kertova pistojälki. Naisesta on myös löytynyt pitkälle levinnyt syöpä ja kipujen torjuntaan hän on käyttänyt morfiinia. Mutta kukaan ei yllä pistämään itseään keskelle yläselkäänsä, vaikka syöpä loppuvaiheessaan on saattanut panna toivomaan pikaista vapautusta tuskista. Ruiskutettu aine on erittäin voimakasta ja vaarallista morfiinin synteesiä fentanyylia, epätavallista myrkkyä, johon saattoi päästä käsiksi vain rajattu ihmisryhmä, kuten fentanyylilaastaria työssään tarvitsevat lääkärit. Naisen on muuan kalastaja löytänyt Pyhäjärvestä vedestä, ruumiinavauksen mukaan varsin pian tämän kuoleman jälkeen.

Nainen on ikääntynyt, vielä kuitenkin ilmeisen säilynyt ja kaunis. Poliisit Berglund ja Ruokosalmi, parivaljakko jo kouluvuosilta, tunnistavat kasvoissa häivähdyksen kaukaista tuttua ja lopulta toiselle syttyy oivallus. Nainen on Helga Conrad, heidän teini-iän saksan opettajansa Kalevan lukiosta. Kaikki luokan kollit hormonimyrskyineen olivat rakastuneita Helgaan. Kuollessaan Helga on 67-vuotias. Se selviää koulun henkilöstökansiosta.

Helga Conradin Hervannan asunto osoittautuu tyhjäksi, karuksi ja viimeisen päälle desinfioiduksi. Mitään naisellista ja yksityistä huoneesta ei löydy. Nainen ei ole jättänyt itsestään jälkiä, ei edes kauppaan tehtyinä pankkikorttimaksuina. Kiinteistörekisterin kautta löytyy Pyhäjärven selältä vainajan käytössä ollut Tiirasaari, kahden jyrkän kallioseinämän kehystämä viherkapeikko, jonka keskellä sijaitsee askeettinen mökki. Mökissä roikkuu sarja maalauksia. Yksi niistä kuvaa kahden korkean kivimuurin kehystämää linnaketta, jonka edessä roihuaa palava vene. Lukija on saanut lukea palavasta veneestä aivan romaanin alussa. Siinä veneonnettomuus tapahtuu Suomenlahden vesillä Helsingin edustalla. Aivan dekkarin lopussa lukija saa lukea onnettomuuden sattuneen Kalastajatorpan edustalla ETYK-turvallisuuskonferenssin illallisen aikaan ja erityisesti DDR:n olleen kiinnostunut Saksan liittokansleri Helmut Schmidtin läsnäolosta ETYK:ssä. 

Mutta palataan vielä Helgan saarimökille. Poliisien huomio kohdistuu nurkastaan hieman kohoavaan seinäpaneeliin. Kun paneeli kiskotaan pois, sen takaa löytyy melkoinen arsenaali kuolemankylväjiä, Hecker & Koch -konepistooli ja muita aseita. Suloinen saksanopettaja saa entisten oppilaittensa silmissä uusia piirteitä.

Koska vainaja on saksalaissyntyinen, hänen DNAansa on lähetty nopsasti Saksaan verrattavaksi sikäläiseen DNA-rekisteriin.  Vastaus tulee pikavauhtia. Piston uhri on oikealta nimeltään Alina Herzog, Punaisen armeijakunnan toisen sukupolven johtaja, joka katosi 1970-luvun lopulla jäljettömiin. Tulos saattaa Saksan tiedustelupalvelun GND:n kenttäjohtajan Sandra Klingerin Berliinistä Tampereelle, samoin Helsingistä Supon nykyisen ja entisen johtajan, joista etenkin entinen omaksuu aktiivisen roolin.  Kymmeniä vuosia sitten toimintansa lopettanut RAF näyttää palanneen Herzogin kautta Euroopan kartalle. Tieto sähköistää koko Saksan tiedustelupalvelun. Tutkimukset siirtyvät Saksaan.

Mutta ennen paluutaan Saksaan Sandra Klinger haluaa nähdä maansa etsityn ja kuuluisan terroristin. Hänet viedään patologisen laitoksen ruumishuoneeseen. Siellä Klingeriä ja krp:n poliiseja odottaa ällistys. Kun seinästä liu`utettu Helga Conradin arkku avataan, sieltä löytyy Laukon torin tunnettu pultsari Everyplace-Ekku. Viereinen pultsarin oma arkki on tyhjä. Alina Herzogin ruumis on kadonnut jäljettömiin. Ruumishuoneen automaattilaitteistoja on näpelöity aamuyöstä, kun paikka oli tyhjä ja lukossa. Eivätkä yllätykset tähän lopu. Poliisin Helsinkiin kuljettamat Alina Herzogin aseet katoavat kahvitaukopysähdyksen aikana poliisiautosta.

Punaisessa prinsessassa Alina Herzogin lisäksi toinenkin RAF-terroristi, Lentäväksi hollantilaiseksi kutsuttu, kuuluu kadonneisiin.  Saksassa ja Hollannissa oli käännetty aikoinaan kaikki kivet hänen löytämisekseen. Kansallisuus määrittyi RAFin alkukautenaan tekemän pankkiryöstön jälkiselvittelyssä. Lattialle makaamaan komennettu pankkivirkailija oli arvellut johtavan pankkiryöstäjän kirosanoja hollanninkielisiksi. Miehen huulen liikkeet tallentuivat ilman ääntä pankin turvakameran nauhalle. Myöhemmin Tampereen poliisilaitoksen poliisit videonauhan kopiota katsoessaan lukivat remakaksi riemukseen huulten liikkeet toisin. Ei mitään hollantia, vaan suomeksi ”Voi, vittu!”  Kirjan lopussa käy ilmi, että tamperelaispollarit lukivat oikein. Sattumilla ja äkkioivalluksilla on kirjan rikostutkinnassa vankat osuutensa.

Punaisen prinsessan tarina on kiemurainen ja Herzog-arvoituksen tutkinta ryöpsäyttää Saksan tiedustelupalvelun kauhuksi uusia pommi-iskuja. Voisiko RAF olla herännyt henkiin? Sen kolmaskin sukupolvi on jo ikääntyneitä ihmisiä. Jaksaisivatko he yhä verisiä iskujaan vai käyttääkö jokin muu taho heidän nimeään ja mainettaan savuverhonaan? Tutkinnan eri vaiheissa Sandra Klinger kuuluu saalistettuihin. Häntä kuljettanut pienoiskone ammutaan alas. Puiden latvoja hipovan lentokorkeuden vuoksi pilotti menehtyy.

●●●

RAFin jäljet juontavat DDR:ään. DDR rahoitti ja koulutti Punaisen armeijakunnan terroristeja, vei heitä terrorikoulutukseen arabimaihin, järjesteli heille peitehenkilöllisyyksiä ja väärennettyjä asiakirjoja. DDR:ssä etsityt turvapaikan saaneet terroristit sijoitettiin toisistaan erilleen. He olivat luvanneet olla yrittämättä tekoja DDR:ssä ja se varmistettiin estämällä heidän keskinäisyhteytensä. Stasi on siinä aukoton. Mutta romaanin fiktiivinen Alina Herzog saa eri kohtelun. Kasvoleikkauksen jälkeen hänen pyyntönsä tulla sijoitetuksi Suomeen toteutetaan. Vasta aivan mutkikkaan tarinan lopussa paljastuu, miksi siihen suostuttiin. Hänellä oli Suomessa suojelija. Jäljet johtavat lopussa suomalaiseen Stasi-agenttiin peitenimellä Oboe. Herzogin mysteerin tutkijat epäilevät Oboen nimen löytyvän salaiseksi julistetulta Stasi-listalta. Listan kätkevää kassakaappia ei tutkijoille kuitenkaan avata.  

Kirjassa Helga Conradiksi muuntunut Alina ei saa elää Suomessa turvassa loputtomiin. DDR ajautui vuonna 1989 romahdustilaan. Vihisen kirjassa se etsi terrorismista ensiapua. Alinan Stasi-yhdyshenkilö ilmestyy Tampereelle. On tullut maksun aika. DDR:n suojelu ei ollut pyyteetöntä.

Antti Vihinen on kehitellyt ovelan ja kaikessa mielikuvituksen lennossaan uskottavanmakuisen juonikuvion.  Sen mukaan useita RAFin iskuja oli tekeillä myös Suomeen, toteutettaviksi ETYK-kokouksen yhteydessä. Sellaisia kirjassa ovat Gudrun Ensslinin punomat Operaatio Pianisti ja Operaatio Hätälasku. Niihin liittyy myös Helgan maalauksen palava vene. Fiktiossa liikutaan, mutta todellisuus saattaa myös olla fiktiota hurjempaa.

Se, kuka kukin on tai oli, paljastuu Oboen alias Lentävän hollantilaisen tekemässä lopputunnustuksessa Tampereen Pyhäjärven Tiirasaaressa. Vihinen kirjoittaa loppuun kunnon annoksen välittämistä ja rakkautta, mutta myös sävyjä ja harmaan eri vivahteita musta-valkealle hyvä−paha-kaksiajaolle. Helgan alias Alinan fentanyylipisto osoittautuu eutanasiaksi, armeliaaksi kuolinavuksi.  Vihinen osoittaa, miten terrorismin nousulle oli yhteiskunnalliset syynsä.  Punaiseen armeijakuntaan liittyi älykkäitä, pitkälle koulutettuja nuoria aikuisia. Mutta toteutuu myös tunnettu Raamatun lause: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Punainen prinsessa pitää ärhäkästi otteessaan. Iloitsin erityisesti siitä, että kirja ei lukeudu dekkarihömppään. Tarina on älykkäästi ja taitavasti kirjoitettu.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa. Into 2021, 357 sivua.

Advertisement