Helsingin kirjamessujen noutopöydässä to 28.10.

Neljästä Helsingin kirjamessujen päivästä ensimmäinen on aina väljin, niin tänäkin vuonna. Messut on rakennettu koronan vuoksi poikkeuksellisen väljästi: kulkuväylät ovat leveät ja näytteille asettajien tilat avarammat.  Tällä kertaa puuttuivat opettajien kirjojen äärelle tuomat koululaisryhmät hamuamassa kustantajien pöydiltä mahdollisten karamellivatien sisältöjä.  Työikäiset aikuiset valitsevat messuissa viikonlopun.

Kirjallisen noutopöydän anti on takavuosien tavoin ylenpalttinen, ellei aiempaakin runsaampi. Tein pöydästä omia valintojani, useimmat kirjoista, jotka luen lähikuukausina ja kirjoitan niistä Annelin kirjoissa.

●●●

Katriina Ranne kirjoitti suomalaisesta siirtokunnasta Argentiinassa. Kuva: Jani Mahkonen.

Katriina Ranne kiinnostui vuonna 2013 Argentiinaan muutettuaan suomalaisten vuonna 1906 Pohjois-Argentiinaan perustamasta siirtokunnasta Colonia Finlandesesta. Lahdessa asunut äidin äidin veli Kaarlo oli näet yksi siirtokuntaan muuttaneista. Aihe sytytti Ranteen kaivamaan siirtokunnasta ja siellä sinnitelleistä ihmisistä tietoa ja kirjoittamaan aiheesta romaanin Maa kuin veri.

Siirtokunnan alkuunpanija oli Arthur Thesleff, joka houkutellakseen Argentiinan laivaan nousijoita hehkutti maaperän alueella olevan maailman hedelmällisimmän ja lupasi monen tulevan kahden vuosikymmenen aikana miljonääriksi. Siirtokunnan perustajia oli 122 ja suurimmillaan 1930-luvulla siellä asui noin 500 suomalaista. Siellä, erittäin hankalan matkan takana, kävi myös Olavi Paavolainen, joka kertoo siirtokunnasta ja oleskelustaan siellä kirjassaan Lähtö ja loitsu (1937).

Katriina Ranne kuvaa omassa kirjassaan siirtosuomalaisia neljässä eri sukupolvessa, josko kolmatta tai neljättä sukupolvea voi laisinkaan kutsua suomalaisiksi. Hänen mukaansa siellä olevien sieluissa elää kuitenkin jotain suomalaista. He ovat joutuneet mukautumaan. Elämä on niukkaa ja etenkin Ranteen kirjan naiset ovat hyvin sisukkaita. Muuten ei selviäisikään.

Suomesta lähtöön oli monia syitä. Kaarlo oli sotkeutunut viinanpolttoon. Sortovuodet olivat vielä lähellä ja seikkailuhaluakin löytyi.  Yhdellä lehti-ilmoituksella mukaan lähtö tehtiin helpoksi.

●●●

Antti Heikkinen on tuottanut puolestaan elämäkerrallisen romaanin Latu kotikuntansa Nilsiän nuorena kuolleesta mestarihiihtäjästä Pauli Pitkäsestä (1911−1941).  Pitkänen voitti Lahdessa vuonna 1938 pidetyissä hiihdon maailmanmestaruuskisoissa kultaa ja olisi ollut ylivoimainen myös tulevissa talviolympialaisissa, jotka toisen maailmansodan vuoksi peruttiin.

Pauli Pitkänen lähdössä Lahden maailmanmestaruuskisojen voittohiihtoonsa 1938. Savon Sanomien tuolloista kuvitusta.

Holmenkollenin kisoissa (vuotta kirjailija ei lonkalta muistanut) Pauli Pitkänen ja muut suomalaishiihtäjät keräsivät voitot sillä seurauksella, että Norjassa suruliputettiin oman huonon menestyksen johdosta. Sellaistakin aikaa hiihdossa on siis eletty!

Pitkänen joutui talvisotaan ja haavoittui jalkaan Sortavalan Mursulassa. Romaanissaan Heikkinen kertoo myös räjähtäväksi viritetystä kranaatista, jonka Pitkänen oli kaivanut Sortavalasta palautetusta repustaan. Toiminta-aikaa oli vain jokunen sekunti. Pitkänen tarkoitti heittää kranaatin ulos avoimesta ikkunasta, mutta pihalla olikin leikkiviä pikkulapsia. Päätös oli tehtävä heti: hän antoi kranaatin räjähtää omiin jalkoihinsa. Pitkänen kuoli Tarinaharjun sotilassairaalassa halvaantuneena 1941, hieman alle 30-vuotiaana.

Antti Heikkinen. Kuva: Otto Virtanen, WSOY.

Heikkisellä oli käytössään Pauli Pitkäsen sotapäiväkirjat, Helsingin Sanomien tuolloin varsin runsas maakuntatasoinen urheilu-uutisointi, Yleisradion Kiveen hakatut -ohjelma ja SKS:n arkisto. Myös Nilsiässä häntä tunteneita ja muistavia löytyi. Koronavuoteen 2020 asti Nilsiässä on järjestetty Paulin taival -hiihtotapahtuma.

− Hän oli hiihtäjälahjakkuus. Ei maalla ollut tuolloin juuri muutakaan ajanvietettä, radiokin tuli moneen pikkupaikkaan vasta sotien jälkeen. Pitkänen harrasti maastojuoksua ja hiihtoa ja valitsi niistä hiihdon. Hänellä oli Sänkimäeltä kirkolle välissä kolme vaaraa, Tahko-vuori yhtenä niistä. Niitä oli huljakkaa lasketella ja vastaavasti niitä noustessa tuli kunnon hiki. Pitkänen hiihti enimmäkseen yöllä, kun ihmiset eivät olleet näkemässä. Ei sitä olisi ymmärretty: hiihtää nyt turhan vuoksi menemättä mihinkään, Antti Heikkinen kertoili.

Antti Heikkinen (s. 1985) toimi pitkään sanomalehtitoimittajana, mutta on ollut esikoisromaanistaan Pihkatappi (2013) jälkeen vapaa kirjailija. Esikoisromaaninsa jälkeen häneltä on ilmestynyt neljä muuta romaania ja lisäksi kuusi elämäkertaa (Juice Leskisestä, Heikki Turusesta, Jaakko Teposta, Kalle Päätalosta, Kari Tapiosta ja Ponssen perustajasta Einari Vidgrenistä).  

− Kun on perheellinen, on vaimo, neljä lasta ja koira, elääkseen on pakko yrittää, hän kuittaa vauhtiaan. Hän kertoi kirjoittavansa öisin, jolloin on oma rauha. Kirjailijan työ on ”maailman yksinäisintä työtä”. Sen vastapainoksi hän on teatterintekijä. Ryhmätyöhön perustuvana se on tasapainottaja.

●●●

Saarenmaa ja saarenmaalaisten elämä neuvostomiehityksen alla on inspiroinut kahta kirjailijaamme, neliosaisen Saarenmaa-sarjan kirjoittanutta Paula Havastetta sekä kulttuuriministeristä kirjailijaksi siirtynyttä Sampo Terhoa. Kuuntelin heitä yhdessä ja erikseen. Paula Havaste kuvaa kirjassaan Saarelaislaulu virolaisten enemmistönä pitämäänsä kansanosaa, joka kuulumatta Neuvostoliiton kautena ilmiantajiin tai karkotettuihin mukautui mahdollisuuksiensa rajoissa oleviin olosuhteisiin.

Saarelaislaulussa tällaisia tavallisia ihmisiä ovat runoja kirjoittava Villem Talvik ja hänen vaimonsa Vilja, joka älykkäänä, järjestelykykyisenä ja tasapainoilevana ihmisenä ylläpitää suljetulla saarella majataloa. Havaste kuvaa kahden keskenään hyvin erilaisen saarenmaalaisnuoren, Merlen ja Vilmarin, pääsyä poliittisine ”esiliinoineen” pioneerileirille Helsingin liepeille Hanasaareen, telttamajoitukseen ja 1960-luvun partio- ja pioneerileireille tyypilliseen aamupuuro−lounaskeitto-muonitukseen.

− He pääsivät siis ulkomaille suljetulta saarelta, josta asukkaiden oli hyvin vaikeaa saada lupaa edes käyntiin manner-Virossa. Virossa heillä oli kokemusta komsomolleiristä, missä nukuttiin kerrossängyissä ja aterioilla oli useita ruokalajeja.
− Merlen järkytys länsimaan kurjasta todellisuudesta oli melkoinen. He tosin näkivät Helsingissä paljon kauppoja, mutta kun niiden edessä ei kiemurrellut jonoja, Merle ajatteli, että ”se sitten siitä”. Hänestä kasvaa isona politrukki, kertoo Paula Havaste kirjansa henkilöistä.

Sampo Terho on koulutukseltaan historioitsija ja se määritteli hänen aihevalintansa. Kirjailijaksi hän on aina haaveillut pääsevänsä ja siksi kirjoitellut nuorempana yhtä ja toista pöytälaatikkoon. Esikoisromaaninsa Olev Roosin kyyneleet hän pani alulle jo 30-vuotiaana ennen nyt sivuun sysäämäänsä ”harharetkeään” poliitikkona. Romaanin keskushenkilö Olev Roos on köyhissä oloissa kasvanut kolhoosin apupoika Saarenmaalla. Terho kuvaa hänen elämäänsä kolmessa jaksossa, vuonna 1944 alkavassa neuvostomiehityksen ajassa, pitkässä toivottomuuden ajanjaksossa, jolloin miehitystä pidettiin pysyvänä, sekä ajassa valtiollisen itsenäisyyden palauduttua.

− Miehitysaika oli erään virolaisen ilmaisulla ”40-vuotinen selviytymisleiri”. Olin käynyt purjehduksella Hiidenmaalla ja näin, miten eristynyttä ja erilaista elämää siellä elettiin vain sadan kilometrin päässä meistä.  Romaanini on tragedia, sillä miehitysjärjestelmä vei Olevilta paljon siitä, mitä hän olisi voinut olla, ja Viron itsenäistyminen vei häneltä senkin vähän, mitä hänessä oli, Terho kertoo.

Paula Havaste viron kieltä ymmärtävänä, viroa lukemaan pystyvänä sekä kesäisin saarenmaalaisten kanssa oleskelevana kuvasi saarenmaalaiset varovaisiksi.
− Neuvostoaikana se oli hyvin pelokas yhteisö. Tarvittiin pitkään kanssakäymistä, ennen kuin he alkoivat avata menneisyyttä minulle, ulkopuoliselle. Politiikka kuului perhepiirin sisälle.

Sampo Terho pitää historiallisen muistiperimän kannalta oleellisena sitä, että miehitys ei yltänyt enää yhden lisäsukupolven yli. Silloin niitä ihmisiä, jotka kantoivat muistissaan ensimmäisen itsenäisyysajan kulttuuria, ei olisi enää ollut siirtämässä uusille nuorille. Viron omalaatuisuus olisi katkennut.

●●●

Toista maailmansotaa sivuaa myös Katja Kallion uusi romaani Tämä läpinäkyvä sydän. Teos kuvaa pitkään hyvin tabuna pidettyä aihetta, suomalaisen naisen ja vihollissotavangin välistä rakkautta. Nainen on Hangossa asuva Beate Kreutzman ja vanki saksalaisten vankileirissä viruva ukrainalainen Ivan. Heillä ei ole yhteistä kieltä, vain kolme sanaa, leipä, ruusu ja morjens.

Kalliolla oli vuosia romaanin perusidea löytymättä, vaikka päähenkilö ja tapahtumapaikka olivat valmiina. Hankoon Kallio sijoitti myös aiemman teoksensa Säkenöivät hetket. Sitten ystävä kertoi lukeneensa Hangossa tehtävistä kaivauksista entisellä saksalaisten kauttakulkuleirillä. Kallio meni paikalle. Sieltä löydettiin ukrainalaisten sotavankien tulisijan jäänteet. Kallio oli löytänyt aiheensa, kielletyn rakkauden.

−  Beate oli konfliktihakuinen nainen, mutta kyllä hän silti kaipasi yhteisön ymmärrystä ja hyväksyntää. Hän kaipaa rakkautta. Mutta kosketus verivihollisen kanssa oli maanpetoksellista. Beaten oma veli oli sentään rintamalla. Silti minulle jää avoimeksi, oliko heidän rakkautensa molemminpuolista ja oliko rakkaussuhde todellinen. Pelko ja viha liittyvät yhteen, mutta jos ihminen uskaltaa nostaa silmänsä toisen silmiin, syntyy yhteys, joka murentaa pelon ja vihan. Rakkaudentunne on tärkeä. Se antoi syyn jäädä henkiin ja tarkoituksen elää.

●●●

Ehdin päivän mittaan seurata monta muutakin lavatapahtumaa. Kuuntelin sotakirjailija Pekka Jaatisen kerrontaa elämästään, huulisuuhalkiostaan nuorena poikana, ”lapasesta karanneesta” ryyppäämisestään ja raitistumisestaan ja kirjastaan Äiti. Jaatinen menetti kuudentoista vuoden iässä rintasyöpään sairastuneen äitinsä ja menetys on ulottunut läpi aikuismiehen elämän.
− Äitini oli minulle hyvin läheinen, hän vahvistaa. Romaani Äiti kertoo siis äidistä ja pojasta ja pojan tiestä kirjailijaksi.

Ruokahistorioitsija Ritva Kylli on kirjoittanut tuhdin teoksen Suomen ruokahistoria. Tässä muutama detalji:  Oliivi, valkosipuli, parmesaani ja soija tunnettiin ruuanlaitossa jo 1700-luvulla, arvattavasti kuitenkin vain yläluokkaisissa piireissä. Makaronin toivat suomalaiseen ruokakulttuuriin laitoskeittiöt, kuten koulut ja armeija. Makaronilla vältettiin työläs perunoiden kuoriminen. Kasvisbuumi ei ole vain nykyaikaa. Sellainen koettiin myös 1910-luvulla. Syynä olivat kaupungistuminen, tavoiteltu luonnonmukaisuus, taloudellisuus ja terveyshakuisuus. Pitseriat totuttivat tavalliset ihmiset ravintoloihin, jotka myös halusivat istua iltaa. Etenkin herätysliikkeet olivat tuominneet ravintolassa aterioinnin tuhlailuna. Broileri, peruna ja kahvi eivät saaneet pikasuosiota. Muistettiin, miten sitkeää vanhan kanan liha saattoi olla ja kansa suosi sikaa. Perunan kasvista ei tiedetty, mitä siitä tulisi syödä tai miten perunaa käyttää.

Päätän kirjallisen noutopöytäni poiminnat näihin Ritva Kyllin ruokakulttuurisiin hajapoimintoihin. Perjantaina tyydyn pistäytymään parin tunnin verran kirjamessuilla ja täydentämään torstaina tekemiäni kirjahankintoja.  

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Helsingin kirjamessujen noutopöydässä to 28.10.

  1. Anki sanoo:

    Kivoja poimintoja! Kiva lukea ihmisten messupohdintoja kun ei itse pääse paikalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s