Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista

Pentti Haanpään romaani Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta ilmestyi lokakuussa 1928.  Tuskin vuosi oli kulunut loppuun, kun kirjailijasta oli tehty liki kirjallisuuden vainaja – ainakin oli haluttu tehdä. Kirjailijan tilan sai aikaan ennen kaikkea Olavi Paavolaisen marraskuussa julkaisema ivallinen murskakritiikki ”Teos, josta Puhutaan”.  Vain kolme vuotta aiemmin Haanpään esikoisnovellikokoelman Maantietä pitkin ilmestyttyä Paavolainen oli ylistänyt Helsingin Sanomissa Haanpään taiteellista voimaa, muodon omaperäisyyttä ja jyrkän plastista kieltä, jota hän rinnasti Aleksis Kiveen.  Haanpää oli lahjakas lupaus, jota oli kovin mieluisaa esitellä. Paavolainen laskettiin Helsingissä Haanpään ”löytäjiin”.

Anssi Sinnemäki kokosi eri muodoissaan velloneesta Kenttä ja kasarmi -keskustelusta kokoomateoksen Sota Kentästä ja kasarmista (2014).  Haanpään romaanista käytiin pitkä kirjasota, yksi merkittävimmistä Suomessa. ”Sotia ei käydä ihan mitättömistä teoksista”, muistuttaa Sinnemäki.  Pekka Tarkan mukaan kirjasodan lähtölaukaukseen tarvitaan tunnettu julkisuuden henkilö, kellokas. Haanpään teoksessa hän oli Olavi Paavolainen. ”Yleensä pölyn laskeuduttua sota on päättynyt kirjailijan voitoksi”, Sinnemäki tarkentaa ja niin kävi myös Kentän ja kasarmin osalta. Nyt teos on klassikko ja kuuluu kaunokirjallisuutemme kaanoniin. Sinne pääsevät harvat.

Sotaa täsmällisempänä ilmaisuna Sinnemäki pitää kiusaamista silloin, kun toinen osapuoli ei osallistu, ei edes puolustaudu. Haanpää vaikeni. Kiusaaminen oli joukkoteilaus. Asialla olivat ennen kaikkea kaikki maanpuolustus- ja sotilasjärjestöjen äänenkannattajat. Niitä oli monta: Suomen Sotilas, Sana ja Miekka, Hakkapeliitta, Itsenäinen Suomi ja Suomen Heimo. ”Näiden lehtien raivo yltyi paikoin patologisiin mittoihin”, Sinnemäki kirjoittaa. Haanpää oli loukannut nuoren tasavallan nuorta armeijaa.  Armeijan nuoruutta pidettiin vallitsevien vakavien epäkohtien puolustuksena.

Haanpää vaikeni, tai hänet vaiennettiin. Kirjoittamasta hän ei lakannut. Molemmat suuret kustantajat, WSOY ja Otava, käänsivät selkänsä.  WSOY oli katsonut käsikirjoituksen ylittävän häveliäisyyden rajan, siis rikkovan säädyllisyyttä. Armeijan kritisointiin kustantaja ei kajonnut. Kun Haanpää ei suostunut vaadittuihin poistoihin, WSOY vetäytyi. Teoksen julkaisi lopulta sosiaalidemokraattinen Kustannus Oy Kansanvalta. Siitä tuli Haanpäälle rasite. Kenttään ja kasarmiin iskeytyi vasemmistolainen leima.

●●●

Viivähdetään tuokio Tulenkantajissa ja Olavi Paavolaisessa. Panu Rajalan Tulisointu pimeään -elämäkerran mukaan Paavolainen oli itse suunnitellut kirjoittavansa armeijakirjan omasta asevelvollisuusajastaan, armeijalle positiivisen kyllä, mutta kriittisen. Ehtikö siis Pentti Haanpää ilkikurisen satiirisella ja realistisella kuvauksellaan ensin?  Suomen armeijan puolesta Paavolainen närkästyi.

Rajalan mukaan Paavolainen oli jo kauan odottanut kunnon kirjallista skandaalia ja nyt tilaisuus tarjoutui, kun Erkki Vala oli viimeistelemässä Tulenkantajat-lehden marraskuun numeroa.  Paavolaiselle avautui näkyvä foorumi. Sinnemäki sanoo Paavolaisen kritiikkiä sotahuudoksi tai sodanjulistukseksi.

Boheemiudestaan tunnettu Paavolainen korosti nyt kuria. Hänen mukaansa eräs suomalaisen kansanluonteen peruspiirre ilmenee ”vastaanhangoittelemisen halussa” ja jätkäkulttuurin ihannoinnissa. Siitä on päästävä eroon. Sotilaskurilla se oli kitkettävissä. ”Koko nykyaikainen elämä… olisi mahdoton, jollei ihmisiin olisi juurrutettu käsitystä kurista”, Paavolainen suomi.  Paavolaisesta Kenttä ja kasarmi on tendenssikirja, ei taideteos.

Sinnemäki tulkitsee Paavolaisen äänessä kateutta ja vihaa.  

Vaikka Kentästä ja kasarmista oli ilmestynyt runsaasti kiittävää, kritisoivaa tai neutraalia päivälehtikritiikkiä pian kirjan ilmestymisen jälkeen, Paavolaisen kirjoituksen jälkeen kukaan ei noussut enää puolustamaan Haanpäätä. Haanpään 1930-luvun tuotannon tärkeintä kärkeä ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman (1955) jälkeen postuumina.  Kirjassa kerrotaan Tuomas Anhavan nostaneen Haanpään kuoleman jälkeen tämän ”hämmästyttävän jäämistön” äärellä kontrafaktuaalisen kysymyksen Haanpään kehityksestä kirjailijana, mikäli hän olisi saanut ajallaan ”hänelle kuuluvan taiteellisen vastakaiun ja rohkaisun”.  Haanpäässä oli ehditty nähdä nouseva kansalliskirjailija. Ei noussut, mutta varsin laajan lukijakunnan arvostama kirjailija hänestä kyllä tuli.

Anhavan kerrotaan todenneen, että ”Kentän ja kasarmin vastaanotosta käsin selittyy Tulenkantajien kirjallisen uudistushengen yllättävän nopea laantuminen”.  Paavolainen ei kuitenkaan ollut ainoa kitkerä tulenkantaja. Erkki Vala oli ollut käsikirjoituksen lukuvaiheessa WSOY:n lausunnonantaja ja lopputulos oli Haanpäälle epäedullinen. Helsingin Sanomien tärkein tuolloinen kirja-arvioija oli Tulenkantajiin lukeutunut runoilija Lauri Viljanen, normaalisti hillitty ja malttinsa säilyttänyt nuori herrasmies. Mutta Kenttää ja kasarmia arvioidessaan hän kuumeni ja paljasti vasemmistofobiansa. Sinnemäki sanoo Viljasen tienneen epäonnistuneensa arviossaan. 

Paavolainen esitti myöhemmin Haanpäälle pahoittelunsa. Vala vuorostaan teki oman canossan matkansa kustantamalla omassa kirjapainossaan vuonna 1935 Haanpään teoksen Isännät ja isäntien varjot.

●●●

Anssi Sinnemäen teoksessa on Pentti Haanpään ja Olavi Paavolaisen lisäksi kolmas keskushenkilö, lääkintäkapteeni Hannu G. Haahti.  Tilkassa työskennellyt keuhkotautispesialisti Haahti väitteli 33-vuotiaana samaisen vuoden 1928 toukokuussa tohtoriksi Turun yliopistossa tutkimuksellaan Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa.  Sinnemäki osoittaa kirjassaan, miten Haahden tutkimus vaiettiin kuoliaaksi, ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan.  Väitöstutkimuksessaan Haahti osoitti nuorten miesten armeija-ajan kuolleisuusluvut epänormaalin korkeiksi. Armeija muodosti kuolleisuuspiikin.  Asevelvollisuus korotti kuolleisuutta. Hälyttävän korkeiden lukujen selittäjinä olivat itsemurhat, ymmärtämätön terveydenhoito, tautikuolleisuus, palvelukseen pakottaminen sairaana sekä välinpitämättömyydestä johtuvat onnettomuudet asepalveluksessa.

Kuitenkin armeijaan oli valikoitu ikäluokista vain lähtökohtaisesti tervein aines. Armeijan ylilääkärinä 1930−1940 toiminut Väinö Felix eli V. F. Lindén kertoo muistelmissaan (1972), että vuonna 1928 kutsunnoissa peräti 40 prosenttia ikäluokasta oli palvelukseen kelpaamattomia kruununraakkeja. Huonokuntoisuuden syinä olivat ennen kaikkea huono ravinto ja tuberkuloosin yleisyys.

Armeijan johto oli 1920-luvun huonosta yleistilanteesta tietoinen eikä suinkaan välinpitämätön. Mutta suljettu, käskytykseen rakentuva laitos muuttui toimintakulttuuriltaan perin hitaasti. ”Kuvasta ei saa kauniimpaa kuin malli on”, kerrotaan Haanpään kommentoineen kustantajalle.

Kaikilla armeijan korjaustoimenpiteillä oli suuri merkitys runsaat kymmenen vuotta myöhemmin ”talvisodan henkessä”. Haanpään ostetulla, luetulla ja kiistellyllä kirjalla oli muutospaineisiin vankka painostusmerkitys.  Nostihan teos vuoden kiertoon sijoittuvissa kertomuksissaan esiin räikeimmät epäkohdat, kuten syvälle pesiytyneen simputuksen, suoranaisen fyysisen rääkin, kollektiiviset rangaistukset, mielivallan, moraalisen rappion, upseereiden pirtukekkerit tai Askolan akan pojan kaltaiset rangaistuskierteeseen joutuneet sotavanhukset, joiden palvelun saattoi odottaa päättyvän vasta kuolemassa.

Sinnemäki raportoi kirjassaan lukuisia eri yhteyksiä, missä käsiteltiin armeijan huolestuttavan huonoa terveydellistä tilannetta ja kaikissa niissä raporteissa ja keskusteluissa Haahden tuore väitöskirja tuloksineen vaiettiin.  Kavaltajaksi ja maanpetturiksi leimatun Haanpään romaani osoitti armeijan ongelmat. Kirjaa vastaan hyökänneet tahot eivät katsoneet sormen osoittamaan suuntaan vaan sormen omistajaa ja tuomitsivat hänet.  ”Totuus on, että Pentti Haanpään kirja on läpeensä epätodellinen ja Suomen armeijan oloja vastaamaton.” (Armas J. Pulla Suomen Sotilaassa)

Kuitenkaan Haanpää ei Sinnemäen mukaan liioitellut. Vuonna 1924 kansanedustaja J.F. Aalto (sos.dem.) otti budjettikäsittelyn yhteydessä puolustusvoimien pääluokassa eduskunnassa esille armeijan ruuan kehnon laadun. ”Pilaantunutta lihaa paikataan salpietarilla, besorkkaajat hankkivat halvinta ja huonointa ja pistävät hyödyn omiin taskuihinsa.” Sotamiehet sairastelivat  vatsatautia ja pahempaakin.  Haanpään kertomuksessa tyydytään pyydystämään puurosta torakka ja höystämään löytöä huudolla ”Nyt Vilho kuolee!” Loivennettua realismia solttuhuumorilla!

Sinnemäki katsoo velvollisuudekseen, kenties myös etuoikeudekseen nostaa Hannu G. Haahden elämäntyö kunniaan. Haahden toinen merkittävä aikaansaannos oli edistää röntgenkuvausten käyttöä tuberkuloosin varhaisdiagnostiikassa. ”Haahden sankarimaineen arvoinen teko on ollut huolellisesti varjeltu salaisuus”, Sinnemäki ilmaisee arvostuksensa.

●●●

Anssi Sinnemäen teos on perusteellinen, vielä 1950-luvulla kootuissa kirjallisuushistorioissa esitettyjä Kentän ja kasarmin jälkikäteispunnintoja myöten. Tiukemmalla tieteellisemmällä otteella se olisi tyydyttänyt väitöstutkimuksen mitat. Mutta sellaiseksi se olisi tarvinnut täsmällisen tutkimuksellisen kysymyksen/ ongelman, tieteellisen teorian, metodologisen tutkimuskehikon, johon kattava ja tarkka arvostelujen analyysi ei olisi riittänyt, sekä tietenkin tutkimuksen johtopäätösosan. Kaikkea tätä aineistoa kirja sisältää, ei kuitenkaan väitöskirjan asuun puettuna.  Taustoittava lähdekirjallisuus on runsas.

●●●

Pentti Haanpää nostettiin pystinä kaapin päälle 1970-luvulla kansandemokraattisen opiskelijanuorison nostalgiseksi esikuvaksi, tukkijätkänä ja kansanmiehenä.  Aivan viime vuosina uusnostetta Haanpäälle on tehnyt kirjoillaan Matti Salminen. Ehkä Anssi Sinnemäki, takavuosikymmenien taistolainen toimittaja ja kirjailija, on katsellut Limingan suurta miestä Pentti Haanpäätä vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta itseäni miellytti teoksen monipuolisuus ja tunnistettava pyrkimys totuudellisuuteen. Ja kuten blogeissa aina, kirjoittaja poimii lukemansa moninaisuudesta vain itselleen tarttumapintaisimmat asiakokonaisuudet. Yleissivistävä teos!

Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2014, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen 308 sivua.

Lisäksi myös: Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY 2014.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s