Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat

Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan teos Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö avaa tärkeän, yli 80 vuoden ajan suljettuna pysyneen ikkunan tyystin unohdetun suomalaisen kansanosan historiaan, Kuolan niemimaan suomalaisiin, heidän elämäänsä Muurmannissa ja heidän tuhoamiseensa 1930-luvulla Stalinin vainon vuosina. Ei vain kansainvälisesti vaan jopa Suomessa tämän suomalaisväestön kohtalo on jäänyt vaille minkäänlaista huomiota. Molemmat kirjoittajat, tietokirjailija ja tutkija Tarja Lappalainen ja professori, VTT Martti Turtola puhuvat yhdellä suulla kansanmurhasta.

Oleellisin käy ilmi jo johdantoluvusta: Kaiken kaikkiaan noin 80–85 prosenttia Muurmannin suomalaisista kohtasi loppunsa Stalinin vainoissa. Luku 85 lienee lähinnä totuutta. Se täyttää kansanmurhan tiukat kriteerit. Jäämeren rantojen ja vuonojen suomalaiskylissä asui yli 4400 suomalaista. Heitä oli muuttanut Kuolan niemimaalle 1860-luvun alusta lähtien aina Suomen sisällissodan jälkeisiin vuosiin. Venäläisen tutkijan Elena Vladislavnovna Busyreva on jakanut heidät neljään ryhmään: Suomen pohjoisosista nälänhädän ja myöhemmin sisällissodan seurauksena muuttaneisiin, Suomen eteläosista sisällissodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton puolelle paenneisiin ja myöhemmin Muurmanniin siirtyneisiin sekä amerikansuomalaisiin ja inkeriläisiin.

1860-luvun nälkävuodet pakottivat väestöä aina Kuusamon, Kemin ja Sodankylän korkeudelta hakeutumaan kolttasaamelaisten alueille kaloista runsaiden jokien varsille ja Jäämeren ranta-alueille. Nälänhätä ei kuitenkaan suojannut pohjoisimpiakaan alueita. Ryysyiset kerjäläislaumat vaelsivat kylästä kylään ja lapsikuolleisuuden tiedetään olleen rajua.

Kuola oli paljolti kartoittamattoman niemimaan keskus. Muurmanskin kaupunkia ei vielä toista vuosisataa sitten ollut olemassa. Muurmannin nimi juontanee normanneista, sillä Ruijan norjalaiset väittivät Jäämeren rantojen kuuluvan Norjalle aina Vienanmerelle asti, vaikka tällaista aluehallintaa ei tosiasiallisesti koskaan vallinnut. Ruijan asukkaita tosin siirtyili rajan yli milloin Venäjän puolelle, milloin takaisin Ruijaan veropakoilumielessä.

Tarja Lappalainen kertoo kirjassa erityisesti kolmesta siirtolaisten rakentamasta suomalaiskylästä, Uurasta Uura-vuonon pohjukassa, Tuulomasta muutama penikulma Kuolasta etelään sekä Pummangista Jäämerelle pistävällä niemellä ennen Kalastajasaarentoa.

Aluksi suomalaiset rakensivat turvemajoja. Myöhemmin ne korvattiin hirsitaloilla. He, nälänhätää pakoon lähteneet, toivat tullessaan maanviljelyksen, perunan ja hevosen, suomen kielen ja luterilaisen uskonnon. He loivat Kuolan niemimaalle elinvoimaisen asutuksen. ”Kirkkoja ja kansakouluja nousi rannikolle kymmeniä, ja kauppa kävi norjalaisten ja Ruijan suomalaisten kanssa, venäläisistä kauppamiehistä puhumattakaan. Vahvan suomalaisasutuksen toivat Suomen sisällissotaa 1918 paenneet punaiset tai heitä sympatiseeranneet peräpohjalaiset”, luonnehtii Martti Turtola asutusta.

Heiltä puuttui terveydenhuolto ja lääkäripalvelut tyystin. Koko Muurmannin väestön terveydentila oli kehno. Yleisiä vaivoja olivat reumatismi, keripukki, erilaiset vatsasairaudet, tuberkuloosi, isorokko, keuhkokuumeet, vetoisten huoneiden tuomat sairaudet sekä 1910-luvun lopussa espanjantauti.

He olivat ahkeria. Vuonna 1873 alueella liikkunut Vasili Ivanovitš Dantšenko raportoi näkemistään Zemljannoin asukkaista:
”Kaikki ovat suomalaisia. He ovat tulleet köyhinä ja rakentaneet energiallaan, raittiudellaan ja aloitteellisuudellaan hyvinvoivan yhteiskunnan. Suomalainen sana on Muurmannilla pyhä, se on vekseliäkin luotettavampi. Maamajojen paljous selittyy sillä, että suomalainen rakentaa ensin navetan ja aitan, hankkii pyyntivälineitä, kokoaa rahaa aluksen ostoon ja vasta viimeisenä pystyttää itselleen talon.”
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Muurmannin rannoilla liikkunut toimittaja, merimies ja tutkimusmatkailija N.V. Maksimov kuvasi puolestaan suomalaisasumuksia siisteiksi, valoisiksi ja lämpimiksi. Seinissä oli lasiset ikkunat, lattialla laattakivet ja niiden päällä kudotut matot, nurkassa venäläinen paakariuuni ja sen edessä valurautainen uuni. Ero ”velttoihin, laiskoihin ja epärehellisiin venäläisiin” kuvattiin selonteoissa silmiinpistäväksi.

••

Lappalaisen ja Turtolan teos on runsas ja monipuolinen. Lappalainen kertoo monien ihmisten traagisen tarinan ja Turtola käy alueen historian läpi eri sotavuosien, sodankäynnin ja puolustuksen vinkkelistä.

Vuonna 1937 käynnistyneet massiiviset vainot eri vaiheineen on teoksessa kuvattu volyymiltaan suppeasti, mutta seurauksiltaan totaalisen kohtalokkaiksi.  Alettiin jahdata ”kulakkeja”, vaikka suomalaisväestö varsin mukisematta taipui perustettuihin kolhooseihin, sosialismin aatteelle myönteisiä kun useimmat olivat. Kuvataiteilija Sven Lokan isä, Muurmanniin Suomesta paennut kommunisti Benjamin Yli-Lokka vangittiin kulakkina.
”Tilanteen koomisuutta lisäsi, että isäni tempaistiin ylös nukkumasta olkipatjalta peittonaan virttynyt toppatakki.”
Stalin halusi pyyhkiä koko suomalaisväestön Kuolasta jäljettömiin. Kylien johtohenkilöt vangittiin, kidutettiin kuulusteltaessa ja teloitettiin Kuolassa. Kommunistisen puolueen Murmanskin aluekomitea oli saanut avukseen Leningradista Ezsovan teurastusryhmän. Kolmen tai kahden miehen kenttäoikeudet tahkosivat kuolemantuomioita yötä päivää.

Pääväestön pakkosiirrot aloitettiin kansankomissaari Lavrenti Berijan käskystä kesäkuussa 1940. Miehet kuljetettiin vankileireille ja useimmat teloitettiin siellä. Naiset, lapset ja vanhukset siirrettiin härkävaunuissa Vienan Karjalaan, joka oli vuonna 1937 toimeenpannuilla joukkoteloituksilla tyhjennetty suomalaisista. Karjalaiskylien tyhjilleen jääneet asumukset ja autiokylät asutettiin Muurmannin suomalaisilla. Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Muurmannin suomalaiset määrättiin evakkomatkalle Arkangelin metsiin oman onnensa nojaan. Sodan päätyttyä heistä oli selvinnyt hengissä tuskin neljännes.

Kun Stalinin kuoleman jälkeen vainon uhreja rehabilitoitiin, kenelläkään ei suotu enää lupaa muuttaa Kuolan niemimaalle. Siitä oli tehty sotilaallinen vyöhyke ja vanhat kylämaisemat raiskattu. Eloon jääneet ikävöivät vuonokyliin samaa kipua kantaen kuin Suomeen evakuoidut karjalaiset Karjalaansa.

Tarja Lappalainen elävöittää teoksen laajaa omaa osuuttaan monien yksittäisten suomalaisten elämäntarinoilla. Kaikki ne ansaitsisivat tulla kerrotuiksi myös tässä, kuten kuvataiteilija ja kirjailija Sven Lokan, hänen äitinsä Greeta Ekströmin ja hänen toisen miehensä, yksitoista vuotta nuoremman Benjamin Yli-Lokan sekä Tyyne Manteren, Unto Kemppaisen ja amerikansuomalaisen Orvo Björnisen tarinat. Elämänvaiheet ja koettelemukset ovat monipolvisia ja syvästi koskettavia.

Vankileiriltä hengissä selvinneen Sven Lokan Tarja Lappalaisen onnistui tavata ja haastatella. Tyyne Mantere tuli Lappalaiselle läheiseksi niiden kirjeiden kautta, jotka entinen muurmannilainen kirjastonhoitaja Tyyne oli kirjoittanut 1980-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Sven Lokalle ja jota Sven Lokka oli haastatellut Petroskoissa 1989 haastattelunsa äänittäen.

Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö on tietokirjallisuutta, jonka lopussa on luettelo tekijäin käyttämästä taustakirjallisuudesta. Teos ei ole tieteellinen teos. Siksi tekstin yhteydestä puuttuvat viittaukset lähteisiin. Näin kirja on lukijaystävällisempi. Mutta yhdessä Martti Turtolan kirjoittamassa osuudessa koin harmistusta, etten voinut tietää lähdettä, tutkijoita, joihin Turtola viittaa. Olin itse törmännyt samanlaisiin Turtolan viittaamiin argumentointeihin suurvallan ”legitiimistä” oikeudesta vaatia turvallisuussyistä pieneltä maalta rajan siirtoa ja oikeudesta tarvittaessa toteuttaa tämä ”legitiimi” vaatimuksensa vaikka asevoimin. Tämän Neuvostoliiton Leningradin suojaksi vaatimien alueluovutusten oikeutuksen paikannan Länsi-Eurooppaan, muistini mukaan Iso Britanniaan. Heidän mukaansa suomalaisten tuon ajan poliitikkojen OLISI pitänyt tajuta Neuvostoliiton ”legitiimi” oikeus Kannakselta vaatimiinsa alueisiin. Turtola vetää henkselit moisen suurvallan oikeutetun rajansiirtovaatimuksen päälle ja tukee toisenlaista sodan syyn analyysiä.

Lainaan Martti Turtolaa, sillä näkökulma on mielenkiintoinen ja tärkeä:
”Vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sekä suomalaiset että myös venäläiset tutkijat ovat tulleet toisenlaisiin tuloksiin. [Juuri tässä kaipasin lähteitä.] Kysymys oli pitkälti taloudellisesta ryöstösodasta, hieman samaan malliin kuin Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Ensinnäkin miljoonakaupunki Leningradin energiahuolto, sähkönsaanti, oli turvattava, ja se kävi parhaiten valloittamalla Vuoksen koskivoima Karjalankannaksella. Miksi ostaa Suomesta sähköenergiaa, kun sen voi saada joko poliittisella painostuksella tai pienellä ”sotilaallisella konfliktilla” haltuun.
Toinen, lähes yhtä merkittävä tavoite oli suomalaisen puunjalostustuotantolaitosten saaminen Neuvostoliiton haltuun käyttökuntoisina. Karjalankannaksella ja Vuoksenlaaksossa oli maailman nykyaikaisin selluloosatehdas, Enso, ja lisäksi tehtaat Johanneksessa (Hackman Oy) ja Käkisalmessa (Waldhofin tehtaat). Laatokan Karjalassa sijaitsivat Pitkärannan tehtaat ja Jänisjoen laakson tuotantolaitokset (mm. Oy Läskelä Wood ja Oy Karelia Wood). Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi selluloosaa nimenomaan ruudin valmistukseen, sodankäyntiin. Jo pelkästään Enson tehtaat tyydyttivät nämä tarpeet yltäkylläisesti. Tulevia operaatioita varten Neuvostoliitto sai haltuunsa Karjalan rataverkon vetokalustoineen ja liikkuvine kalustoineen. Myös kaikki muut pienemmätkin tuotantolaitokset oli luovutettava toimivina, avaimet käteen -periaatteella.”

En ole havainnut tästä ”suomalaisten ja myös venäläisten tutkijain” analyysistä käydyn mitään julkista keskustelua. Ja kuitenkin lukemani teos ilmestyi jo kaksi vuotta sitten. Ovatko silmäni ja korvani olleet suljetut? Lainaamani tekstiosuus ei kuulu Muurmannin suomalaisten kohtalosta kertovan teoksen ydinteemaan, mutta helskutin mielenkiintoinen se on, suorastaan helmi teoksen loppuosuudella. Nostatti lukiessani miltei sydämen tykytyksen ja hien otsaan! Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan teos avaa siis suljettuna olleita ikkunoita. Kunnioitukseni sille, että moni tärkeä ikkuna lähihistoriaamme on nyt tämän teoksen myötä avattu.

Teoksessa on historiallinen, aiheeseen liittyvä kuvitus sekä sarja kuvataiteilija Sven Lokan naivistisen tyylisuunnan teoksia. Teoksessa on myös Muurmannin aluetta käsittelevä kartta.

Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s