Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I

”Älä koskaan luota maailmassa kehenkään toiseen kuin vain Allahiin ja itseesi”, kuului yksi tataari-isä Aliskander Husainovin ydinopetuksista kuusivuotiaalle pojalleen Nizamille.  Nizamilla oli lapsena kaksi sankaria: isä sekä profeetta Mohammed, rauha hänen sielulleen1). Ei ehdi kulua kuin kaksi vuotta, kun Nizamin luottamus isäänsä alkaa järkkyä. Useimmat lapselleen teroittamansa ohjeet isä tulee rikkoneeksi itse epäoikeudenmukaisellaan ja puolueellisella käytöksellään. Lapsi on pudotettu tyhjän päälle:

”Aamun koittaessa Nizam tunsi selvittäneensä itselleen valvotun yön aikana kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli todellinen käsitys perheen uudesta tilanteesta. Sen mukaisesti äitipuolen lapset, Faruk ja Fazile olivat saaneet todella uuden isän. Hänen oma Fatima-siskonsa oli myös todennäköisesti saanut uuden äidin ja sisarenkin ja ehkä vielä veljenkin. Hän itse oli saanut pienen herttaisen sisarpuolen, muttei ollut saanut uutta äitiä, vaan oli vielä kaiken lisäksi menettänyt isänsä. Se merkitsi, että hän oli todella ilman vanhempia ja siksi ilman paikkaa uudessa perheessä. Häntä ei hyväksytty uuteen yhdistettyyn perheeseen.”

Ali Sadik-Oglin Nizam – tataari on laajan tataarieepoksen ensimmäinen osa. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten luin ystäväni Mailan lukemakseni kehottaman ja oman kappaleensa sitä varten lainaaman teosjärkäleen, kirjalliset mannerlaatat lähtivät sisälläni liikkeelle. Tunnistin käsilläni olevan tarinan mittasuhteiden suuruuden. Teos kolahti rajusti. Mutta tätä suomeksi kirjoitettua teosta ei ollut vielä tuolloin saatavilla, eikä löytyne vieläkään kirjastoista tai kirjakaupoista. (Hankintatiedot löytyvät juttuni lopusta.) Se oli painettu Venäjällä ja kustantajan NINA Productionsin ilmaistun sijaitsevan Yhdysvalloissa.

Kirja herättää lukijassa kysymyksiä, joihin hän kaipaa kärsimättömästi vastauksia. Niiden löytämiseksi hän kokee tarvitsevansa eepoksen toisen osa. Se ilmestyi tänä keväänä nimellä Rahim – persialainen. (Sen lukemisen olen vasta aloittanut.) Lukija on ensimmäisen osan lopussa saanut tietää tuolloin 14-vuotiaan Nizamin hankkineen itselleen Venäjän imperiumissa välttämättömät henkilöllisyyspaperit. Lakien ja säädösten mutkat suoristamaan tottunut juutalainen monipuuhamies David Israelov toimitti hänelle Bakussa sellaiset, persialaisen Rahim Sadik-Oglin nimellä. Kuka monen vuoden oleskeluluvan Venäjälle saanut Rahid Sadik-Ogli on ollut, sitä Nizam ei tiedä.  Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa henkilöään ja omaksua uusi identiteetti.

Syntyperäinen tataari Nizam Husainov (1888−1955) on haudattu häntä kaksi vuotta vanhempana Rahim Sadik-Oglina Helsingin Hietaniemen islamilaiselle hautausmaalle. Olen käynyt hänen haudallaan.
Teoksen kirjoittanut Ali Sadik-Ogli on hänen Suomessa asuva poikansa.

●●●

Ali Sadik-Ogli on työskennellyt isänsä elämäntarinan kirjoittamisen ja aineiston keräämisen parissa  25 vuotta perehtyen seikkaperäisesti Venäjän tataariväestön historiaan ja kulttuuriin, Kaukaasian öljyteollisuuden historiaan, Venäjän myrskyisiin vaiheisiin 1800- ja 1900-lukujen molemmin puolin ja paljon muuhun. Teoksen tarinaan sulautettu tietomassa on valtava. Se on sytyttävän kiinnostavaa ja yleissivistävää.

Nizam – tataari muodostuu näin kahdesta ydinaineistoista: eloisasti ja yltäkylläisesti kirjoitetusta ja aiheiltaan monipuolisesta tietomassasta, joka myötäilee ja lomittaa romaanin juonta, nimihenkilön tarinan kanssa, sekä Nizamin tarinasta vuosina 1894−1902. Teoksen ensimmäisestä lukemisesta päällimmäiseksi itselleni jäivät Nizamin riipaisevat pakomatkat kotoaan, niistä ensimmäinen, kahdeksanvuotiaana tehty epäonnistunut ja toinen hengenvaarallinen ja hurja Volgaa (tataariksi Ideliä) pitkin proomun lastiruumassa”laivarottana”.

Mutta mikä ajoi pienen pojan niin epätoivoiseen tilaan, että hänen ainoa ratkaisunsa saattoi olla karkaaminen kotoa? Kaikki ongelmathan oli totuttu vielä äidin eläessä selvittämään rauhallisesti keskustelemalla. Nizamin tarina on sydäntä särkevä. Se on kuin maanjäristys. Ensin on tyyni, turvallinen ja onnellinen varhaislapsuus, sitten äidin kuoltua ja isän mentyä uusiin naimisiin alkaa hälyttävä tärinä, kunnes katto ja seinät kuvitteellisesti halkeilevat, sortuvat ja ruhjovat uhrinsa alleen. Näin epätoivoiseksi Nizam tilansa koki. Oli pakko vapautua eikä siinä kukaan auttaisi.

Nizamin isä Aliskander Husainov on varakas, arvostettu ja tunnettu tataari, murzan tataariaatelisarvon isältään perinyt mies, suuren mittaluokan hevoskauppias, joka uusina yritysavauksina myy myös hiekkaa ja Venäjän armeijalle Siperian turkiksia. Hevosten välittäjänä hän on saanut Venäjän sotaministeriöstä ehtymättömän asiakkaan. Hän on hevosten laadussa tarkka ja sopimusosapuolena luotettava. Nizamista hän on suunnitellut yrityksensä jatkajan. Siksi hän on kouluttanut poikansa hevosmieheksi miltei samassa aikataulussa, kuin taapero opetteli kävelemään. Pienestä Nizamista kehittyi isänsä opettamana taitava hevosten käsittelijä, ratsastaja, hevosten hoitaja ja eläinten luonteen tuntija. Hän on hevosmies henkeen ja vereen ja isä on hänestä syystä ylpeä.

Ylpeä niin kauan, kunnes menee uusiin naimisiin Kazanissa asuvan nuoren, kauniin ja sorjavartaloisen leskirouva Färide Shajdullanin kanssa. Tämä oli Nizamin rakastettavan Fatima-äidin, isän suuren rakkauden pitkäaikainen hyvä ystävä. Färide Shajdullanin poliisiaviomies on tehnyt joitakin vuosia sitten selittämättömäksi jääneen itsemurhan ampumalla poliisipistoolillaan itseään ohimoon. Murza Aliskander Husainov on vielä nuori, komea, solakka, poikamainen sekä ulkoisessa olemuksessaan turhamainen ja tarkka – ja halullinen eroottisen elämänsä jatkumiseen.

Rouva Shajdullan on aikansa taustaa vasten epätavallinen tataarinaiseksi: emansipoitunut, nykyaikainen, muutoshakuinen, aikaa seuraava, sanavalmis ja taitava argumentoija, konservatiivisille tataarimiehille peräänantamattomuutensa ja radikaaleiksi koettujen mielipiteittensä vuoksi vastenmielinen. Husainovin perheen jäsenille täytenä yllätyksenä tulevan isän uuden avioliiton myötä ja Husainovin hulppeaan maaseutukartanoon isän uuden vaimonsa lapsineen muutettuaan Färide Husainovassa ilmenee kaksi muuta piirrettä. Hän on häikäilemätön ja kavala. Mutta niille piirteille Nizamin isä näyttää olevan sokea. Hänestä, isännästä valtakunnassaan, tulee uuden vaimonsa kuohittu puolisko, kaiku, joka kyseenalaistamatta omaksuu omikseen kaikki vaimonsa väittämät ja perustelut. Lapselleen Nizamille hän oli teroittanut opetuksen: ”Äläkä hyväksy toisten valmiita ajatuksia tutkimatta niitä ensin.”

Äitipuoli ottaa pian kohteekseen Nizamin, Ali Husainovin esikoisen ja tilan suunnitellun jatkajan. Hänen oma poikansa Faruk on vuotta vanhempi, siis uusperheessä uusi esikoispoika. Mutta toisin kuin äitipuoli ja häntä käsittämättömästi myötäilevä isä näyttävät uskovan, Nizam tietää tyrmäävän kauhukokemuksensa kautta, että hänen velipuolensa on sadisti. Hän on myös vanhemmilleen kaksinaamainen mielistelijä. Hän on silmin nähden laiska, pahantahtoinen, röyhkeä ja tekojensa seurauksista piittaamaton kelmi. Hevoset eivät häntä kiinnosta. Juonivatko äitipuoli ja Faruk Nizamia vastaan myös yhteistuumin vai onko äitipuoli vain poikaansa uskoen tämän herpaantumaton puolustaja, se jää lukijan tulkittavaksi.

Mutta isän persoonan jyrkkä muuttuminen lapselleen tunnistamattomaksi, häntä kuuntelemattomaksi, hänen vakuuttelunsa ohittavaksi, vihaavin silmin katsovaksi, ärjyväksi, syyllistäväksi ja väkivaltaan valmiiksi mieheksi sekä täydellinen uuden vaimon tahdon myötäily askarruttavat paitsi Nizamia, myös lukijaa. Kirjan kahden lukemisen välillä kehitin oman selitykseni ja toisella kertaa luin teosta tuon teoriakehikon lävitse. Vaikka en tulkinnut kirjailijan teokseensa piilottamiksi tarkoituksellisiksi vihjeiksi paria sisään kirjoitettua yksityiskohtaa, ne soveltuivat itselleni sellaisiksi. Nizam saa kuulla isän olleen nuorena samanlaisen hunsvotti kuin Faruk on nyt. Ja Nizam kuulee äitipuolen puhuvan isälleen itsestään ilmaisulla ”sinun poikasi”, mutta Farukista ilmaisulla ”meidän poikamme”.
Jos pojilla olisikin eri äidit, mutta sama isä, isän ensimmäistä avioliittoa olisi täytynyt edeltää hänelle muslimina kielletty esiaviollinen kanssakäyminen ja raskaaksi saatetun naisen hylkäys kenties tämän tilasta tuolloin vielä tietämättä. Raskaaksi tulleella nuorella tataarinaisella olisi tuohon maailmanaikaan ollut kaksi vaihtoehtoa: ajautua yhteisönsä halveksimaksi huonoksi naiseksi, pahimmillaan jopa prostituoiduksi tai saada kiikkiin mieluisin lukuisista ihailijoistaan jo raskauden alkuvaiheessa. Isälle olisi langennut leskeksi jäätyään ja tilanteen viimein tajuttuaan loppumaton hyvitysvelka, niin uudelle vaimolleen kuin ”meidän pojallemme” Farukillekin. Entä poliisiaviomies? Olisiko hän joskus tajunnut tulleensa useiden vuosien ajan pissatuksi silmään ja näin miehisyytensä häväistyn? Alleviivaan: Ali Sadik-Ogli ei tällaista selitystä kirjassaan kirjoita. Isä vaikuttaa aidosti rakastuneelta ja onnelliselta elämänsä uudesta käänteestä. Ali Sadik-Ogli kirjoittaa tapahtumat nuoren Nizam-lapsen ymmärryksen ja tulkintojen kautta ja moinen ajattelukuvio on lapsen ulottumattomissa. Nizamille isän muuttumisen syy pysyy mysteerinä.

●●●

Venäläisiä perinteisissä asuissaan keittämässä Volgan rannalla teetä ja kalasoppaa.

Paljon ennen Nizamin pakoa hänen elämässään ehtii tapahtua suuria upeita asioita. Hän lienee vasta seitsenvuotias, kun isä ottaa hänet opetusmielessä mukaansa Nizni-Novgorodin kansainvälisille messuille. Nuo vuosittaiset viikon kestävät messut kokosivat satojen tuhansien ihmisten kävijämäärän, Venäjältä ja Euroopasta. Messuosastoja ja kojuja oli tuhansittain ja erilaisten tuotteiden ja uutuuksien valikoimat ehtymättömät. Messut olivat monien uusien teknisten innovaatioiden esittelypaikka. Messujen pitkä kuvaus on yksi kirjan huimimmista tihentymistä. Tässä siitä pieni katkelma:

”Yksi vaatekappale, mistä yksikään kaukaa saapuneista muukalaisista miehistä ei ollut tinkinyt, oli luonnollisesti kansallinen päähine, jonka mukaan heidän kansallinen taustansa oli myös arvattavissa. Yhtäkään ainoaa hatutonta miestä ei ollut koko alueella. Nizam tunnisti joukosta niin muhkeat turbaanit kuin tummanpunaiset fetsit heiluvine mustine tupsuineen. Keskiaasialaiset ja kaukaasialaiset esiintyivät korkeissa lammaskarvaisissa papaha-tötteröissään, useimmat muhamettilaiset pyöreissä yksinkertaisissa kufi-pipoissaan, uzbekit omine pikkuruisina, nelikulmaisine tjybeteikoineen, afgaanit ruskeissa, villaisissa kaksikerroksisissa piirakkaa muistuttavissa pahal-baskereissaan. Näitten kansallisuuksien miehiseen käytösetikettiin kuului pitää aina päähineitä päässä, talven kylmyydessä, kesän helteessä, kuin myös sisällä ja ulkona. Oman erehtymättömän ryhmänsä muodostivat länsimaiset miehet korkeine silinteripyttyineen, knallihattuineen tai kesäisen huolettomine olkihattuineen.”

Globaali pukeutumisen samankaltaistuminen ei näytä kuvauksen valossa pelkästään edistykseltä!

Kazanin tori, missä Nizam möi kasvattamiaan tomaatteja. Kirjan kuvitusta.

Teoksessa on runsaasti värikkäitä, tarkkoja, yltäkylläisiä kuvauksia erilaisten arvorakennusten interiööreistä, monista tataarien kansallisista juhlista ja paikoista, jonne kerääntyy paljon ihmisiä. Visuaalisia, hajujen, lemujen ja metelin kuormittavia kuvauksia Ali Sadik-Ogli on sisällyttänyt teokseensa satamista, rautatieasemilta, toreilta, aamuvarhaisilta Kazanin kaduilta, venäläisen junan ylimyydyistä III luokan vaunuista tai vaikkapa nousevan öljyteollisuuden loputtomasta työvoiman tarpeesta. Yksin Bakussa toimi tuolloin 160 öljynporausyhtiötä ja kaikki ne kilpailivat työvoimasta. Öljykentät imivät työhön pyrkiviä kuin magneetti.

Eurooppa- ja länsikeskeisestä maailmankuvastamme on kirjassa hätkähdyttävänä esimerkkinä meille tuntematon Bakun liepeellä tapahtunut katastrofaalinen öljyonnettomuus 1880-luvulla. Onnettomuus oli kaiken inhimillisen ratkaisukyvyn ulottumattomissa ja se uhkasi hukuttaa myös Bakun persialaisen Vanhan kaupungin Ichäri Shähärin. Näin tapahtuneesta kerrotaan Nizamille:

… järkyttävänä erikoistapauksena miehet muistelivat kyyneleet silmissä kymmenen vuoden takaista Bibi Heibatin alueella tapahtunutta purkausta, joka jatkui taukoamatta peräti 120 päivää. Neljän kuukauden ajan mustaa, rasvaista, kaiken luonnon tuhoavaa nestettä suihkusi maan alta räjähdysmäisellä paineella 150−160 arsenan korkeuteen2) 30,000 puutan3) tuntivauhdillaTuulensuunnasta riippuen suihku oli kääntyillyt ympäriinsä jokaiseen ilmansuuntaan, ja limaista nestettä satoi taivaalta kaikkialle kuin pyörivästä suihkulähteestä. Öljysade ei armahtanut pienintäkään kohtaa saastuttamiselta kymmenen virstan4) säteellä…”

Öljynpurkaukset olivat tavallisia ja reitit monilta osin tahmeaa kaiken sotkevaa öljylietettä.

●●●

Alaikäisen Nizamin hurja pakomatka Kazanin (”Siperian portin”) rahtisataman kautta on henkeä salpaava monine odottamattomine vaaratilanteineen ja umpikujaan ajautumisineen. Vastakkain ovat hänen toivomansa vapaus ja hänen tarvitsemansa turvallisuus. Hän ei voi jakaa päätään pommittavaa ahdinkoaan kenenkään kanssa. Hänet on tuomittu yksinäisyyteen, irtolaiseksi tai nomadiksi, joka voi paperittomana ja isänsä toimesta etsintäkuulutettuna jäädä kiinni missä tahansa, tulla palautetuksi kotiin isänsä ruoskan runneltavaksi ja henkisesti lapsuudenkodistaan  ulkopuoliseksi sylkäistyksi hylkiöksi. Vaikka tokihan siellä ovat rakas pikkusisko Fatima, suloinen sisarpuoli Fazile, sukupolvelleen tyypillisenä tataarinaisena vailla valtaa elävä rakastettava isoäiti Äbi sekä ennen kaikkea Paljak, Nizamin uljas hevonen.

Turkmenistanilaisen ahaltek-rotuisen hevosen osto oli isän uskomattoman hieno ja kallis lahjoitus ennen uutta avioliittoaan seuraajakseen aikomalle pojalleen Nizamille. Ahaltek-hevosella tiedettiin ratsastaneen Makedonian Aleksanteri Suuren, Persian Xerxesin ja Mongolian Tsingis Khanin eikä Venäjällä tiedetty olevan tuolloin ainokaistakaan muuta ahaltek-hevosta. Nyt sen sai nuori poika ollessaan vielä isänsä suosiossa. Paljatin ja Nizamin keskinäiskiintymyksen kuvaukset ovat teoksen helmiä ja Nizamin jättämät jäähyväiset viisaalle, tilanteen tajuavalle ratsulleen pakoaamuaan edeltävänä iltana ovat kirjan riipaisevimpia yksityiskohtia. Miten Paljatinin kävisi? Uljas rotuhevonen ei sietänyt Farukia silmissään ja äitipuoli oli vaatinut isältä ”sen pedon” hävittämistä. Sen vaatimuksen sentään isä oli osannut hevosammattilaisena väistää vaikenemalla.

●●●

Teoksen suuret kehykset ovat yhä kertomatta: kansallisuustietoisuus ja 350-vuotinen ristiriitainen suhde miehittäjäkulttuuriin venäläisyyteen sekä öljyn ja sähkön mahdollistamat käänteentekevät tekniset uutuudet ja myötä tuomat keksinnöt. Kansallistietoisuus ja jyrkät rodulliset asenteet ovat kirjan läpikäyvä juonne. Tataarikulttuuri on ahtaassa raossa. Ainoat sallitut tataarikieliset koulut ovat imaamien pitämät alkeiskoulut moskeijoiden yhteydessä. Sieltä myös pieni tiedonnälkäinen Nizam on imenyt sivistyksensä, kuten Koraanin hyvän tuntemuksen ja pakomatkallaan hyödylliseksi kokemansa farsin kielen. Tataarikielistä kirjallisuutta ei ole sallittu, ei sanomalehtiä, ei oppikirjoja, ei runoutta tai kaunokirjallisuutta, ei omaa kirjapainoa, ei teattereita, ei kehittyneempiä kouluja, saati omaa yliopistoa. Tsaari Nikolai II:n toimesta on käynnistetty  venäläistämistoimet tataarien sulauttamiseksi vihdoinkin venäläiseen valtaväestöön samanaikaisesti, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin kuullaan toimeenpanevan Helmikuun manifestin ohjelmaa Finljandia-nimisessä suurruhtinaskunnassa jossakin imperiumin luoteiskolkassa.

Aliskander Husainov on harras muslimi ja kiivas kansallisuusmies, suorastaan nationalisti. Hänen 40 kirjansivun mittainen väittelynsä venäläisen everstin Sergei Mihailovitšin kanssa kotonaan järjestämänsä ramadan jälkeisen bäijräm-juhlan yhteydessä on kirjan rehevimpiä aihekeitaita. Ali Sadik-Ogli on taitava verbaalistamaan teoksen paatoksellisia väittelyitä, mukaan lukien äitipuolen monet argumentoinnit. Nyt, yli sata vuotta myöhemmin voi todeta nationalististen teemojen pysyneen eri ilmenemismuodoin pinnalla edelleenkin.

Toisin kuin konservatiivinen isä, äitipuoli on aktiivinen sopeutuja ja hanakka muutoksille. Imaamit opettajina kuuluvat hänellä menneisyyteen. Husainovin uusperheessä elävät rinnakkain Husainovien harras muslimius ja äitipuolen uskonnosta maallistunut tataarius. Isä ei usko uusiin keksintöihin, vaikka suostuukin hankkimaan liikeyhteyksiensä vuoksi telefoonin. Hän pitää hevosvetoisia raitiovaunuja konkkia pysyvinä keksintöinä, vaikka sähkökäyttöiset raitiovaunut syrjäyttävät hevosvetoiset muutamassa vuodessa, Kazanissa ensimmäisenä koko Venäjällä. Aftomobiiliin päin hän ei suostu edes vilkaisemaan Nizni-Novgorodin messuilla. Nekö muka voisivat syrjäyttää hevosen kulkuvälineinä maalla!

Tulevan muutoksen fyysinen ilmentäjä on isää ravintolassa häiriköivä nuori humalainen narodnikki agitaatiopuheineen ja -ohjelmapapereineen. Isä on tuohtunut ja peloissaan. Isän ja pojan ollessa kahden kesken isä polttaa narodnikin ravintolapöydälle jättämän paperin ja kertoo pojalleen, keitä narodnikit ovat ja mihin he pyrkivät. Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut isänsä kertomaksi kaiken sen vallankumouksellisten säälimättömän terrorin, joka toteutuisi, mikäli vallankumous pääsisi tapahtumaan. Nyt jälkikäteen tiedämme, että isän ja muiden hänen kaltaisten yläluokkaan kuuluvien pelolle oli perusteensa. Niitä poliittisesti dramaattisia ja maailmanhistoriallisesti järisyttäneitä tapahtumia kohti Nizamin alias Rahid Sadik-Oglin elämä on kulkeva. Niistä pääsen lukemaan tataarieepoksen toisessa osassa Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen, osa 2.

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut merkittävän romaanin, eepoksen, joka on vangitsevaa ja lumoavaa luettavaa. Tosipohjaisista pakahduttavan jännittävistä käänteistä ei tule pulaa. Teoksessa on hieno ja informatiivinen yli sadan vuoden takainen mustavalkokuvitus. Kodistaan paenneella Nizamilla ei ollut käsillään omia tai lapsuudenperheen valokuvia pakattavaksi varaamiensa eväiden sekaan olkalaukkuunsa. Muisti sentään ottaa koulutodistuksen ainoana silloisena henkilöllisyyspaperinaan. Lukija ei siis saa tietää, miltä pieni Nizam näytti.

Suuren tataarieepoksen kolmas osa ilmestyy aikanaan nimellä NINA – inkeriläinen. Pitkä matka Suomeen, osa 3. Nina oli Rahid Sadik-Oglin puoliso ja kirjailijan äiti.

Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I. NINA Produktions 2019, hakemistoineen 772 sivua.

Selitykset:
1) 
Muslimit lisäävät ilmaisun rauha hänen sielulleen mainitessaan profeetta Mohammedin nimen.
2)  Noin 110−115 metriä
3)  Puuta tai pud on vanha venäläinen painomitta, 1 puuta = 16,38 kg
4)  Virsta on runsas kilometri.

NÄIN HANKIT TEOKSEN tai molemmat ilmestyneet TEOKSET:

Koska teos on ulkomailla kustannettu (USA ja Venäjä), sen molemmat ilmestyneet osat on mahdollista hankkia paikallisesti Suomessa joko ottamalla yhteys kustantajaan info@ninaproductionsinc.com tai suoraan kirjailijaan ali@sadik-ogli.com. Tilauksen voi tehdä suomen kielellä.
Teosten kappalehinta on 25 euroa plus 5,90 euroa postituskuluja. Molempien osien yhteistilauksissa veloitetaan vain yksi postituskulu.  Toimitusaika 1−2 viikkoa.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s