Tito Colliander: Kohtaaminen

Luin Tito Collianderin omaelämäkerrallisen sarjan viidettä nidettä Kohtaaminen yksilöllisen vapauden manifestina, tai pikemminkin vapauden janona. Kirjailija pakenee ja etsii tajutakseen lopulta vapautensa rajallisuuden.  Ehdotonta ja hinnatonta vapautta ei ole, ei taakseen jättämässään Porvoossa eikä maailmalla. Suurimman vapauden hän tavoittaa lopulta rakkauden kautta kohdattuaan tulevan elämänkumppaninsa taiteilija Ina Behrsenin ja muodostettuaan hänen kanssaan perheen. Mutta ennen sitä hän on koditon harhailija.

Kuoleva äiti on neuvonut matkustamaan pois, kunhan vain pois. Hän on myynyt Porvoon kodin vähäiset irtaimet ja jättänyt Suomen. Niteen alussa hän on yksinäinen kuljailija Marseillen köyhälistökujilla, myöhemmin Algerissa ja viimein Pariisissa. Samalla tapaa kuin nyt luen Collianderin omaelämäkerrallista sarjaa luin vuosi sitten Thomas Bernhardin viisiosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan. Nämä kaksi kirjailijaa ja kosmopoliittia kuvaavat elämäänsä eri vuosikymmeniltä (Colliander 1920-luvun lopusta ja aivan 1930-luvun alusta ja Bernhard 1940-luvun lopusta). Silti he muistuttavat pessimistisessä perusvireessään hämmästyttävästi toisiaan. Kummankin näkemä ja kokema on inhorealistista, raadollista, köyhää ja jopa arkijärjen vastaista, Bernhardilla jopa tragikomiikkaan saakka. Mutta Colliander ei kirjoita piiloironiaa, pikemminkin nuoruuden minänsä säästelemätöntä paljastusta ja tilitystä.
”Eihän sinun tarvitse jatkaa. Kuka käskee? Sinähän voit lakata kirjoittamasta minusta, hypätä yli hm, hm, yhtä ja toista. Tai uskotella, ettei ole ikinä ollutkaan tuollainen holtiton nautintoihminen”, nuori Tito penää yli 60-vuotiaalta Kohtaaminen-nidettä kirjoittavalta kirjailijaminältään.

Nautintoihminen? Luin kärsimystä, kurjuutta ja äärimmäistä niukkuutta kaikkialla näkevän ja sitä itse kokevan nuoren taiteilijanalun tarinaa. Kurjuus on nautintoaineeksi masokismia.

Colliander asuu riisutuimmissa ja karuimmissa majapaikoissa mitä vain löytää, yrittää hankkia elantoaan tarjoamalla pariin ruotsinkieliseen sanomalehteen artikkeleita Ranskasta ja Algeriasta, tuskaantuu juttupalkkioiden viipymisestä ja alinomaisesta nälästä, alkaa ansaita päivittäisen lämpimän aterian ruotsalaisen kapakan laulajana Pariisissa, kokee lumoavan lauluäänensä ansiosta huumaavaa vallantunnetta etenkin moniin yksinäisiin naisiin mutta ei päästä heitä lähelleen.  Hänen piti edistyä taidemaalarina. Toki hän yhä maalaa. Hän käyttää henkensä pitimiksi kaikkia kolmea erityislahjakkuuttaan: taitoa kirjoittaa, maalata ja laulaa. Mutta päivittäistä ruoka-annosta ja muutamaa pernod-ryyppyä enempää hän ei niistä raavi kasaan ja vuokraemännälleen Madame Duttolle hän on velkaa useamman viikon mitassa.

”Mutta kaikki oli niin puolinaista. Kaikki puolinaista, vain puolinaista. Puolivillaista, järjestään.
Ranskan kieli? Hyvä jos osasin sanoa lauseparren pari viinurille ja yöperhosille. Maalaaminen? Hyvä jos osasin täyttää kankaan eri väreillä niukkaa asteikkoa käyttäen. Kirjoittaminen? Juttujen väsäämistä. Kaikki vain puolinaista. Palaminenkin: puolinaista. Puolinainen kyky. Epäonnistunut yritys. Tyhjän yritys. Fiasko.”

Aikamoista itseruoskintaa.

Hän on tyhjätasku. Jättäisikö hän kaiken taakseen (kunniattomasti myös velkansa Madame Duttolle maksamatta) ja lähtisi kohti pohjoista jalkapatikassa? Nuori Tito Colliander käy niteen perusteella pohjamudissa. Ja vielä syvemmälle hän vajoaa palattuaan lopulta Porvooseen ja saatuaan palkkatyön lay out -piirtäjänä. Hän on sosiaalisesta yhteisöstä vieraantunut sekä tuntee ihmisinhoa ja halveksuntaa porvarillista turvallisuushakuisuutta kohtaan. Hän on alkoholisoitunut:
”Mutta ryyppää liikaa. Ylettömästi, tolkuttomasti, tajuttomuuteen ja skandaaliin asti. Yksi tapa vastata epäviihtyvyyteen (lue: kodittomuuteen)…
… Kun hän sitten romahtaa vuoteesta lattialle eikä jaksa nousta, kun hän makaa siinä poski ja takinhiha oksennuksessaan. Kun hän ei herää vielä sittenkään, että alushousut ja puvun housut kastuvat kuseen ja ryvettyvät, kun hän tekee yöllä alleen – ei, siinä ei ole humalan riemusta ja romantiikasta enää tietoakaan, vain saastaa ja iljetystä, pahanhajuista, inhottavaa. Loppuluku ihmisestä Jumalan kuvana. Ilman loppuvinjettiä.”

Kun hän tapaa tulevan vaimonsa Ina Behrsenin, WSOY:n kirjojen kansisuunnittelijan, kohtaaminen on taianomainen. He ovat kohdanneet kohtalotoverinsa, tulevan elämänkumppaninsa. Kaksi itsenäistä ja yksinäistä ihmistä, kumpikaan ei kyseenalaista syttyvää kiintymystä. Mentyään naimisiin he muuttavat Kannakselle Kuokkalaan Inan sukulaisten käyttämättömään kalastajatorppaan Villa Golickeen. Ina odottaa lasta. Uuden elämän puitteet ovat riisutut ja primitiiviset.  He päättävät jäädä torppaan ja lähettävät kumpikin työnantajilleen irtisanoutumisilmoituksen. Päätös ilman vakiotuloja on kuin hyppäämistä vielä heikontuntuisille jäille.

Eivät he pääse helpolla. Lämmön antajana on kamiina, peltilaatikko, jonka kyljessä on luukku ja kannessa pyöreä reikä hellanrenkaita varten. Talviaikaan pimeys kestää iltapäivän neljästä aamukahdeksaan, siis kuusitoista tuntia. Jäätynyt meri on kuin ääretön jäälakeus. Maantie nietostuu pyryttävästä lumesta ja lumi tukkii polun kaivolle ja ulkohuussiin. Polttopuita yritetään löytää meren avauduttua rannikolle ajautuneista karahkoista. Niitä etsivät kaikki Kuokkalan harvat asukkaat. Hiljaisuuden rikkovat ainoastaan Kronstadtista ajoittain jysähtävät tykinlaukaukset.

Kun Colliander kuvaa rankkaa lumipyryä, koin nostalgisen muistin palautumisen. Aivan, juuri sellaiselta se tuntui lapsen herkkätuntoisilla kasvoilla:
”Jokainen lumipyryhiukkanen pisti kuin terävä neula, se on totta. Polttava, eikä kylmä.”

Naimisiinmeno ja perheen perustaminen voisi individualistille merkitä vapauden menetystä. Tito Colliander löytää vapauden menetyksen kautta vapautensa, siis siinä mitassa kuin se inhimillisessä elämässä on mahdollista. Silti hänellä on heikkoja hetkiä, jolloin hän pohtii mahdollisuutta paeta, jättää vaimonsa oman onnensa nojaan tai pikemminkin onnettomuutensa armoille yhdessä jatkuvasti parkuvan vauvan kanssa. Maria-vauvan liki tauoton rääkyminen repii hermot ja uuvuttaa elimistön. Ja silti heidän on vain kestettävä.
”Tuska ei ole meidän. Se on hänen. Me olemme vain sen todistajia”, hän järkeilee lapsensa tilaa.

Suhtautumiseen Maria-vauvan kirkumiseen päätän Collianderin pohdinnan inhimillisen vapauden rajoista:
”Tämä ihmisen salaperäinen kyky tuntea myötätuntoa, sääliä, tämä merkillinen ja rasittava pakko. Miten siis voimme kuvitellakaan, että olemme vapaita? Usko vapauteen on haaveilua, ja enemminkin: houretta. Ihminen ei ole koskaan vapaa. Hän on sidoksissa, aina yhtä sidoksissa, siksi että hän on ihminen. Hänen on pakko hyväksyä tämä päämäärätön tilansa. Riippuvaisuutensa kärsivästä lapsestaan ellei omasta kärsimyksestään.”

Vapautta suurempi on sittenkin rakkaus. Kodittomuutta ja mihinkään kuulumattomuutta kokenut Tito Colliander on löytänyt rakkaudesta kodin. Ja vielä äsken hän oli ajatellut näin:
”Mutta koti, oikea koti, se oli jäänyt Pietariin. Sinne emme voineet palata enää milloinkaan.”
He molemmat, myös Ina, olivat syntyneet Pietarissa. Villa Golickesta tuli 1930-luvulla runoilijoiden ja taiteilijoiden kokoontumispaikka. Sodan loputtua Kannas ja sen myötä Kuokkala liitettiin Neuvostoliittoon.

Tito Colliander: Kohtaaminen. Weilin+Göös 1969, 201 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s