Jung Chang: Villijoutsenet

Rakastamme listoja. Sen jälkeen kun Facebook vuonna 2007 rantautui Suomeen, se alkoi vilistä kirjalistoja. Heittäydyin mukaan miltei kaikkiin. ”10 elämääsi eniten vaikuttanutta romaania”,  ”20 maailman suurinta romaania” jne. Tein omia listoja ja luin muiden. Äitienpäivänä Helsingin Sanomat julkaisi listan Mikä naisen kirjoittama kirja jokaisen tulisi lukea?  Olen lukenut sen 30 kirjasta yksitoista. Yksi niistä on kahteen kertaan lukemani Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina.

Jung Changin romaani oli ilmestyessään pommi lukevan maailman laajuisesti, myös Suomessa. Kun kirja ilmestyi meillä 1991, olin läsnä julkistamistilaisuudessa ja sain kirjaani kirjailijattaren omistuskirjoituksen. Sellaisten jahtaaminen oli tuolloin vielä kova juttu.

Kirja kolme vuosikymmentä sitten jysähti. Harvoin mikään teos kykenee avaamaan historiaa ja yhteiskuntaa inhimillisen kokemuksen siivilässä niin laajasti ja laadukkaasti kuin tämä kirja teki. Kiina oli ollut sulkeutunut vuosikymmeniä ja läntisten maiden maolaiset liikkeet olivat vimmaisesti mystifioineet ja idealisoineet puhemies Mao Zetungia. Jung Changin teos toi eteemme uutta tuntematonta. Silti luin kirjan nyt uudemman kerran hieman velvollisuudentuntoisesti. Se oli näet valittu liikuntaseurani lukupiirin toukokuun kirjaksi vuosipuoliskon kattoteemana kielletyt kirjat. Sen sisältö on siinä määrin arka ja peittelemätön, ettei sen kieltämistä manner-Kiinassa tarvitse ihmetellä. Ja Guomintangia se käsittelee siksi hyisesti, että tuskinpa kirja on ollut suotavaa lukemista Taiwanissakaan.

Korona on ohjannut meitä lukemaan kotikirjastomme kirjoja uudelleen ja hyllyyn vuosia sitten unohtuneita lukemattomia kuin uutuuksia. Se on hyvä se. Villijoutsenet ei kuitenkaan kuulunut automaattisesti niihin, joita olisin valinnut lukea toisen kerran. Nyt luettuani en harmittele. Kannatti, vaikkei kirja voi enää avata eteen tuntematonta maailmaa. Olinhan lukenut joskus myös Jung Changin ja Jon Hallidayn mammuttiteoksen MAO (2006). Se ei totisesti imartele kohdettaan. Muiden nuorten tavoin puhemies Maoa palvoneen Jung Changin silmät avautuivat aikuisuudessa ja hän tunnisti vuosia jatkuneen järjestelmällisen terrorin takaa suuren johtajan tarkoitusperät yksinvaltaan ohi kommunistisen puolueen. 

Molemmat Jung Changin suurteokset on kustantanut Otava.

●●●

Villijoutsenet on – kuten teoksen lukeneet muistavat – vuosisadan pituinen tarina kolmen eri sukupolven naisesta, isoäiti Yu-fangista (1909−1969), hänen tyttärestään De-hongista (1931−) ja tämän tyttärestä Er-hongista/ Jung Changista (1952−). De-hong merkitsee villijoutsenta ja Er-hong toista villijoutsenta. ”Toinen villijoutsen” muutti myöhemmin nimensä isänsä suvun nimen mukaiseksi.

Isoäiti naitettiin nuorena tyttönä itseään 33 vuotta vanhemmalle keisariajan kenraalille jalkavaimoksi. Enempään tämä kaunotar (= nahkuriperheen hyödynnettävin kalleus) ei olisi voinut yltää. Elämän ulkoiset puitteet Mantshurian Jinzhoussa olivat ylelliset, mutta ympärille rakentui tarkka eristys sisälläpysymispakkoineen. Miestä hän näki elämänsä aikana kolmesti. Ensimmäinen kerta oli häät, toisesta tapaamisesta lukuisia vuosia myöhemmin hän tuli raskaaksi ja kolmannella hän paikalle määrättynä hyvästeli kuolevan kenraalin tämän kaukaisessa palatsissa Tianjinissa.

Isoäiti kuului vielä siihen vuosisatojen mittaiseen aikakauteen, jolloin kaikkien muiden kuin talonpoikaisten tyttövauvojen jalat sidottiin vääntämällä varpaat tiukasti jalkapöydän alle ja vuolemalla kantapäätä pienemmäksi. Toimenpide ja sitä seuranneet kasvuvuodet olivat raastavaa tuskaa. Kävely oli vaivalloista töpöttelykeinuntaa ja aiheutti tuskaa. Vaikka tyttöjen jalkojen sitominen kiellettiin Kiinassa tasavallan kaudella, käytäntö ei loppunut nopeasti. Normaalijalkaisella tytöllä kun ei ollut mahdollisuuksia avioliittoon.  Helsingin Sanomat julkaisi 27. maaliskuuta tarinan yhdestä viimeisistä elossa olevista sidottujalkaisista naisista, 94-vuotiaasta Zhai Baolasta (”Tuskan askeleet”). Tarina ja vallankin sen valokuvat puistattivat.

Leskeksi jäänyt isoäiti oli menettää jalkavaimon asemassaan lapsensa kenraalin suvulle, mutta onnistui avustajan turvin pakenemaan kenraalin linnasta takaisin Mantshuriaan vauvansa kanssa. Hän päätyi lopulta rakkausavioliittoon itseään liki neljä kymmentä vuotta vanhemman lääkärin Xian kanssa. Perhe joutui välillä tyhjän päälle mutta Xia käynnisti lääkärintoimensa uudestaan ja humaanin maineensa kiidättämänä menestyi.

Teoksen kaikki kolme naista ovat kaunottaria, mutta ennen muuta älykkäitä, neuvokkaita, moraalisia ja oikeamielisiä. Kun Jungin äiti, ”villijoutsen” De-hong varttui nuoreksi tytöksi ja lopulta naiseksi, Kiina oli hajonnut. Mantshuria ja laajat alueet Kiinaa olivat Japanin miehittämiä ja eri osissa maata kävivät erilaiset kiinalaiset armeijajoukot sotaa japanilaisia vastaan.  Kaksi suurinta ryhmittymää, Guomintang ja kommunistit, olivat keskenään vihollissuhteessa. Ne kilpailivat vallasta japanilaisilta vapautettavassa Kiinassa. Molemmat halusivat hallintaansa Mantshurian suurimman kaupungin Jinzhoun, missä Jung Changin isoäiti ja äiti asuivat. Valtaryhmittymät pyyhkivät kaupungin ja perheen yli vuorotellen. Vaikka tohtori Xia toimi puolueettomana, suvulla oli kytköksiä Guomintangiin. ”Villijoutsen” (teoksessa äiti) tunsi vetoa kommunisteihin ja liittyi nopsasti heidän tukijoikseen.

Jinzhoussa äiti tapasi sympaattiseksi kokemansa kommunistin, Jungin tulevan isän Shou-yun Changin (Shou-yun = ”epäitsekäs typeryyteen asti”). Vihkiminen oli kommunistisen karu ja isoäidin kauhuksi se mursi vanhat kiinalaiset hääperinteet. Vaikka liitto oli rakkausavioliitto, perhe-elämää ei ollut. Kommunistivirkamiesten kuului asua työpaikoillaan ja perhettä sai nähdä lauantai-iltana. Kaikki henkilökohtainen (= yksityinen) oli poliittista, siis puolueelle alisteista. Henkilökohtaiseen kuului yöpyminen.

Jung Chang kuvaa isänsä jääräpäiden jääräpääksi, periaatteen mieheksi äärimmäiseen naurettavuuteen asti, lahjomattoman ja sokean lojaaliksi kommunistiksi. Siihen hänet oli kovakouraisesti koulittu Maon ”pitkän marssin” jälkeen. Arvojaan toteuttaessaan hänestä tuli vaimoaan kohtaan myötätunnoton ja raaka. Pieni humaanisuuden osoitus katkeamispisteessä olevaa vaimoa kohtaan merkitsi isälle perheenjäsenen suosimista. Isän työkomennuspaikkaan Sichuanin Yibiniin ryhmä kommunisteja joutui marssimaan satoja kilometrejä kallioisten vuoristoalueiden läpi, äiti jalkapohjien rakot puhjenneina ja verta vuotavina jaksamatta raahata raskaustilassa omia kantamuksiaan, isä korkea-arvoisena kommunistina autokyydissä. Julma ja kohtuuton rääkki johti äidillä keskenmenoon. Jung Chang syntyi myöhemmin, toisena lapsena.

Villijoutsenet on pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Sekä isä että äiti joutuivat vastuullisiin työtehtäviin, joissa työmäärä oli rajaton. Molemmat olivat vääristyneen velvollisuudentuntoisia.  

Aloin inhoja Jungin oikeamielistä isää, jonka käytös omiaan kohtaan oli systemaattisen epäoikeudenmukainen. Perhe hävisi puolueelle 0−10.  Katkeroitunut äiti harkitsi välillä itsemurhaa ja kerran ilmoitti haluavansa avioeron. Mutta hänellä oli lapset, lopulta kaikkiaan viisi. Ennen kuolemaansa 1975 isä katui syvästi perheensä säälimätöntä kohtelua.

●●●

Mutta mitä nousi teoksen toisella lukemisella pintaan maolaisesta kommunismista? Tässä muutama hajapoiminto.

  • Puoluejäsenyys. Sen saavuttaminen oli tehty äärimmäisen vaikeaksi. Jos näyttöjä oli riittävästi, pyrkijä saattoi päästä koejäseneksi tiukan tarkkailun alla. Jäsenyyden kilvoittelu oli herpaantumatonta. Puoluejäsenyyden ylettömän vaikea saavuttaminen on ollut yhteistä kaikille kommunistisille diktatuureille. Demokratioissa ilmiö on sen sijaan perin vieras. Puolestaan yritys irrottautua järjestelmästä merkitsi täysimittaista, kaikkeen yltävää pannaan joutumista.
  • Voileipävalvonta. Kun kaikki yksityinen on poliittista, ihmiset alistettiin naapurivalvonnalle, raportoinneille ja ilmiannoille. Koska ihminen on myös alhainen ja iljettävä olento, voileipävalvonta (kumpienkin seinänaapureiden välissä) toimi.
  • Luvanvaraisuus. Käytännössä kaikkeen piti saada ensin puolue-elimeltä lupa. Ihminen ei ollut oman harkintansa varassa – eikä liioin saanut käyttää omaa harkintaa vaan totella. Naimalupa tuli luonnollisesti saada ensin puolueelta.
  • Pesäeron tekeminen ihmisiin. Kommunistin tuli katkaista kaikki yhteydet ei-kommunisteihin, vanhoihin ystäviinsä ja ennen muuta sukulaisiinsa. Suku ajettiin alas.
  • Uusi asenne. Kommunistin tuli omaksua uusi puolueelle alistettu asenne kaikkeen, mikä koski perhettä, työtä, rakkautta, omaa ruumista, elämäntyyliä ja itseä. Esimiehen asenne = puolueen asenne.
  • Elämäntavat. Siisteys oli epäproletaarista, porvarillista. Naisilta (ainakin jossakin vaiheessa äidiltä) oli lämpimän veden käyttö pesemisessä kielletty. Korkea-arvoinen isä oli oikeutettu peseytymään lämpimällä vedellä, äidillä ei ollut oikeutta pestä itseään edes miehensä jo käyttämällä vedellä (= isän tulkinta). Vanhat seremoniat kiellettiin tuhlaavina ja feodaalisina. Koski muiden muassa isänisän hautajaisia.
  • Luokitusjärjestelmä. Valtio otti käyttöön vuonna 1953 luokitusjärjestelmän, jolla rakennettiin tiukka ja sitova luokkayhteiskunta ja siihen kuuluva hierarkia erilaisine etuineen tai niiden puuttumisineen. Etuhierarkia ulottui kaikkiin elämänalueisiin.
  • Koko kansan valvontakoneisto. Kun johtava kommunistinen valtio Neuvostoliitto nojasi sisäisen turvallisuuden koneistoon Tšekaan, NKVD:hen ja KGB:hen, DDR Stasiin jne…, Kiinassa väkivaltaan ja kidutukseen tukeutuvana ”turvallisuuskoneistona” olivat kansalaiset. Kulttuurivallankumous rakentui ihmisten kostonhalun, kateuden, kaunan ja vihan logiikkaan.
  • Huumori. Huumori oli miina, johon astumista jokainen oppi varomaan. Iloinen ilme oli varattu vain Suuren Johtajan Puhemies Maon ylistämiseen.
  • Tiede. Tiede oli porvarillista. Kulttuurivallankumouksessa loppuivat ensin välttämättömyystarvikkeet ja tuli nälänhätä, mutta kiellettiin myös kirjat, musiikki, elokuvat, urheilu, museot ja teehuoneet.

Kulttuurivallankumouksen (1966−1976) ohessa olin lukenut paljon ”Suuresta harppauksesta”, joka johti miljoonien ihmisten nälkäkuolemaan ja metsien hävitykseen. Toisella lukemisellani kirja palautti unohtuneeseen mieleeni sen, että Mao Zedong käynnisti uuden kampanjan joka vuosi valtaantulonsa ensimmäisellä vuosikymmenellä.

  • 1951. ”Kolmen vastustuksen” kampanja kohteina korruptio, tuhlaus ja byrokratia. Jokaiselta kommunistilta vaadittiin tiukkaa itsekritiikkiä näissä paheissa. Kampanja johti kuitenkin  naurettaviin ilmenemismuotoihin samalla, kun korruptio, tuhlaus ja byrokratia vakiintuivat osaksi järjestelmää.
  • 1952 ”Viiden vastustuksen”  kampanja. Lahjonta, veronkierto, valtion omaisuuden varastaminen, petos ja taloudellisten tietojen hankkiminen korruption välityksellä. Kampanjassa rakennettiin koko kansan valvontakoneiston varaan. Synnytettiin silmälläpitomentaliteetti ja nimettömät ilmiannot. Ilmiannoista luovuttiin 1953, kun enin osa niistä osoittautui perättömiksi.
  • 1955 ”Salaiset vastavallankumoukselliset” -kampanja. Maon mukaan ajatuksetkin on alistettava valtion valvontaan. Jung Changin mukaan näin myös tapahtui. Aivoihin ei edes uskallettu päästää epäilyjä, koska pelättiin tahatonta lipsahdusta.
  • 1956 ”Antakaa satojen kukkien kukkia” -kampanja. Kampanja kohdistettiin kulttuuriväen, kirjailijoiden ja tiedemiesten ruotuun saattamiseksi. Ihmisiä kehotettiin esittämään kritiikkiä. Se oli ansa, jolla ”käärmeet ajettiin ulos koloistaan” ja voitiin paljastaa Maon mahdolliset arvostelijat. Valtakunnallisesti murskattavien ihmisten määräksi Mao määräsi viisi prosenttia. Vuoden kestävässä kampanjassa maassa murskattiin ”oikeistolaisina” 550 000 kiinalaista. Äidin velvollisuutena oli nimetä yli sata ihmistä. Hän ei onnistunut.
  • 1958 ”Suuri harppaus”. Jokaiselle työyksikölle läpi maan määrättiin teräksentuotantokiintiö, jonka saavuttamisessa varsinaiset työt kuului panna syrjään. Koululaiset etsivät maasta nauloja, wokit ja metalliset suojakaiteet koottiin rovioille sulatettavaksi teräkseksi. Hallitus kielsi kotona syömisen.  Harppaukseen liittyi varpustentappokampanja. Tauotonta meteliä pitämällä estetään varpusten laskeutuminen lepäämään, kunnes linnut nääntyneinä tippuvat maahan. Harppausta seurasi ehkä ihmiskunnan historian tuhoisin nälänhätä ja miljoonien (joidenkin arvioiden mukaan kymmenien miljoonien) ihmisten nälkäkuolema. Josef Stalin oli toteuttanut oman teräsharppauksen pakkokollektivisoinnin ja seuranneen Ukrainan ja eteläisen Venäjän nälänhädän hinnalla 1930-luvun alussa (esim. Anne Applebaum: Punainen nälkä). Historia toisti itsensä.
  • 1966 ”Kulttuurivallankumous”. Siinä oli useita eri vaiheita: 1. uhrejaan terrorisoivat ja rääkkäävät murrosikäisten punakaartilaiset, 2.  kapinalliset sekä hyökkäyskampanja ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan. 3. kapinallisryhmien keskinäinen valtataistelu (jyrkkä Elokuu 26 -liike ja hieman maltillisempi Punainen Chengdu) sekä 4. osa kapinallisista saatettiin vainojen kohteiksi; ”Puhdistakaa luokan rivit”. Maan yli pyyhkineessä hävitysvimmassa myös Jung Changin vanhemmat joutuivat koulutusleireille.
  • MAO. Mao Zedong oli uransa perusteella sotilas ja hävittäjä, joka ei kestänyt tyvenevää ilmapiiriä ja yhteiskunnan kehittämistä. Hänelle hänen aikainen Neuvostoliitto oli revisionistinen valtio, jotain halveksittavaa ja noloa.

●●●

Kulttuurivallankumous ansaitsee ainakin yhden nostatuksen. Käynnistäessään kulttuurivallankumouksen Mao siirsi vallan luomilleen väkivaltaryhmille, jotka hän asetti suoraan alaisikseen. Samalla hän lakaisi kommunistisen puolueen päätöksentekokoneiston syrjään. Lähimpänä käsikassaranaan hänellä oli neljän koplaksi myöhemmin nimetty ryhmä (”Maon silmät ja korvat”), yhtenä ja johtajana siinä hänen oma näyttelijävaimonsa Jiang Qing.

Voidaan perustellusti sanoa, että keskivarakkaan maanviljelijäperheen poika Mao Zedong toteutti kaksi suurta vallankumousta. Ensimmäinen kesti vuosikymmenen ja päätyi vallan vakiinnuttamiseen 1949 Kiinan demokraattisen tasavallan luomisena. Toinen oli mielestäni vallankaappaus ja se tapahtui vuonna 1966, kun MAO lähti nujertamaan kokemiaan uhkia, Kiinan presidenttiä Liu Shaoqia ja puolueen pääsihteeriä Zeng Xiaopingiä ja siinä onnistuakseen syrjäytti koko puoluekoneiston.

Siksi ihmettelen, miksi vielä nyky-Kiinassa Maon itsetyytyväiset kasvot somistavat Kielletyn kaupungin porttia Taivaallisen rauhan aukiolla. Siellä kuva oli, kun seisoin aukiolla marraskuussa 2019, toisella pitkistä Kiinan matkoistani. Nyky-Kiina on valtiodiktatuuri, joka toteuttaa kapitalistista ja valtiokapitalistista talouspolitiikkaa. Xinjiangin uiguurien rautakouraisen tuhoamisen vuoksi Kiinaa voisi kutsua terroristiseksi valtioksi.

Villijoutsenet on tyhjentämätön ja tyhjentymätön teos.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava 1991, hakemistoineen ja karttoineen 571 sivua. Suomennos Kaarina Turtia.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Jung Chang: Villijoutsenet

  1. Anki sanoo:

    Kiitos perinpohjaisesta esittelystä! Todella kylmäävää asiaa. Voisin itsekin joskus lukea tämän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s