Nuoruuden sillat, Tito Collianderin seitsenosaisen omaelämäkerrallisen sarjan kolmas nide sijoittuu nuoren Titon ikävuosiin 14−16 (ehkä 17). Hän oli vielä lapsi ylittäessään pikkusiskonsa Mussen kanssa Neuvosto-Venäjän ja Suomen rajan, Rajajoen. Lapset sijoitettiin yhteen venäläisten ensimmäisen maailmansodan syttyessä hylkäämistä Terijoen datšoista ja asetettiin, kuten muutkin tulijat, karanteeniin. (Neuvosto-Venäjällä riehui kolera.) Päivittäiset ”samat haaleat, rasvattomat keitot” oli valmistettu Amerikan Punaiselta Ristiltä saaduista juureksista. Ruokaa kuitenkin.
He pääsivät lähisukulaisten huoneistoon Tampereelle, runneltuun kaupunkiin, josta oli käyty sisällissodan rujoimmat ja rumimmat taistelut. Käynnistyi sairastelun kierre. Ensin Titoon iski ajan vaarallinen kulkutauti tulirokko ja poika häilyi päiväkausia kuumeen kourissa Tampereen kulkutautisairaalassa. Toivuttuaan hän sijoittui varhaislapsuudesta tuttuun paikkaan, sukulaiskartanoon Teiskolaan Tampereen ulkopuolelle.
Suomen vereslihalle saattanut sisällissota oli tuore avohaava, mutta lasten maailmankuvaan ja maailmaan se ei mahtunut, vaikka isoveli Rurik oli lähtenyt talvella 1918 hevoskyydillä Pietarista Suomeen liittyäkseen valkoiseen armeijaan. Koko suku oli valkoisia, nyt siis voittajia ja monet heistä jopa kostajia. Lapsille sijainti poliittisella kartalla näyttäytyi elintasona, josta kartanonomistajasukulaisten ei tarvinnut tinkiä. Tito aterioi Teiskolassa usein yksin:
Syötyäni aamiaisen loppuun soitin taas kelloa. Ja sitten lausuin päivän toisen sanan: kiitos. Sen sanottuani lähdin pois, pyöreäposkinen Milja tai vaaleaverinen Hilma korjasivat pöydän.
Muut ateriat tarjottiin samalla tavalla. Muuta eroa ei ollut kuin se että minä päivällisellä soitin kelloa kahdesti, toisen kerran ilmoittaakseni, että eturuokalautasen ja kulhon sai viedä pois ja toisen ruokalajin tuoda pöytään. Sianlihakastiketta, lihakeittoa, veripalttua, puolukkapuuroa ja lättyjä ja viiliä ja talkkunoita… Illallisaikaan oli jo pimeä. pöydällä paloi karbinilamppu, sen liekki sähähti silloin tällöin valkoisen lasikuvun sisällä.”
Vielä aika äskettäin Tito ja koko heidän perheensä oli nähnyt nälkää ja vankileireillä virui puoliksi jo kuolleita ihmishaamuja. Tito tunnisti kuilun, jonka toisella puolella omassa ”ahtaan porvarillisessa suvussmma” elettiin näennäisessä turvallisuudessa, kun toinen puoli oli ”auki revenneiden syvyyksien yllä”.
Moti Miffon ja Axel-sedän orkestroimasta lasten ja Pietarista pois päässeiden vanhempien ensitapaamisesta ei tullut heidän suunnittelemaansa riehakasta kohtaamista ja he poistuivat pettyneinä paikalta. ”.. siitä jäi tunne, että meidän ja sukulaistemme välillä oli ylitsepääsemätön etäisyys.”
Nuori Tito miettii suhdettaan suomalaisuuteen ja suomalaisiin:
”Näihinkö minä siis tosiaan lukeuduin?
Ajatus hermostutti. Nämä tahdissa tömistelevät korvenihmiset herättivät minussa etupäässä vain ihmetystä ja vierauden tunnetta. En mielestäni ollut missään suhteessa heidän kaltaisensa, paitsi että minullakin oli lampaannahasta ja villasta tehdyt vaatteet. Mikään ei ollut yhteistä, ei kieli, ei tapamme olla, puhua, liikkua, tuskin ajatellakaan, ei yhtään samaa harrastusta. Osaisin ehkä kuvata heitä ulkoapäin kuten Darwin Tulimaan ja Patagonian alkukantaisia asukkaita, mutta mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat ja toivoivat, mitä heidän sielussaan liikkui, sitä en pystyisi ikinä käsittämään. He olivat olemassa – aivan, tässähän minä istun heidän joukossaan. Keskellä erästä todellisuutta, mutta minulle uppo-outoa.
Näinkö minun on tunnettava ja ajateltava – oikeinko minun on pakko sanoa: olen yksi näistä – suomalainen? Niinhän minun pitäisi, yrittää ainakin – mutta voisinko selittelyittä tuntea puhuvani totta?”
Suomalainen, Pietarissa syntynyt Tito Colliander tuntee kuin olisi diasporassa kirjoittaessaan: ”Minun kaupunkini oli jäänyt Nevan rannalle…” Bolševikkivalta oli vienyt häneltä kodin ja tehnyt hänestä kodittoman.
Yhdistynyt perhe eli Teiskolassa lyhyehkön toipumiskauden ensisijaisena päämääränä saada oma koti. Sellaiseksi löytyi Helsingin läheltä Pitäjänmäeltä omakotitalon alakerta, kalustus sinne jätettyä, toisten vanhaa ja surkeakuntoista. Heidän omaisuutensa, tärkeät henkilökohtaiset esineet, valokuvat ja kirjat oli jouduttu jättämään Pietariin. Vanha vakaavarainen elämä oli lopullisesti ohi.
Niteen nimessä sillat (mm. Rajajoki ja myöhemmin Porvoonjoki) symbolisoivat yhteyttä. Kuitenkin kirja kertoo syvästä vieraantuneisuudesta, muukalaisuudesta, erillisyydestä, ja Titon osalta liki eristyksestä. Kirjan mitassa hän vihaa ja inhoaa kaikkia niitä koulujaan, joita hän käy tai yrittää käydä. Viipurin kansakoulussa hän oli lapsena kokenut syvää vastenmielisyyttä ensimmäisessä tulikasteessaan suomenkielisen rahvaan lasten joukossa. Helsingin reaalilyseossa hän kokee toisenlaisen muurin: Helsingin slangin, jota hänen on mahdoton ymmärtää ja luoda yhteyttä ikäisiinsä. Hän kokee koko koulujärjestelmän sotilaallisessa tottelevaisuudessa vinksahtaneeksi, ja ani harvassa on opettaja, jota hän pystyi arvostamaan. ”Jään miettimään, tunsinko jo silloin samaa halveksuntaa ja inhoa, josta kärsin kaksi vuotta myöhemmin Porvoon lyseossa?” Muukalaisuus oman ikäluokan joukossa jäi pysyväksi. Mutta se jäi siksi myös suhteessa sukulaisiin.
Titon polvi oli vaurioitunut aiemmin, mutta nyt, reaalilyseon voimisteluntunnilla hän sai polveensa osuneesta kivikovaksi pumpatusta potkupallosta pysyvän ja tuskaisan vamman. Hän on 15-vuotias. Eri hoitojaksojen jälkeen lääkärit päätyivät kipsaamaan jalan painavalla, paksulla kipsillä. Se oli pysyvä jalassa seuraavat kaksi vuotta. Koulu tyssäsi kasvuikäiselle raskaaseen henkilökohtaiseen onnettomuuteen.
”Kun isä vähän ajan perästä hankki käytetyn rullatuolin – meillä oli ainainen rahapula ja kaiken mitä välttämättä tarvittiin ostimme vanhain tavarain kaupasta – pääsin liikkumaan vapaammin sisällä. Rullatuoli oli rottinkipunosta, vietin nyt kaiket päivät siinä. Vähitellen siitä tuli ikään kuin osa omaa ruumistani…
… Tapahtumat kulkevat omia teitään. Me emme määrää niitä, vaan ne meitä”, hän summaa yhtä elämän lainalaisuuksista 65-vuotiaana. Yksinkertainen ja tosi elämänviisaus!
Jos ihmisen sosiaaliset antennit katkeavat, antennit kasvavat sisäänpäin tai mikromaailmaan. Niin tapahtui myös nuorukaiselle Tito Colliander. Jo Teiskolassa hän kiinnostui ensin kanojen hoidosta, kanojen oikeasta ravinnosta ja kohtelusta. Hän otti selvää tutkitusta tiedosta. Kanojen rinnalle tulivat kovakuoriaiset. Kipsijalkavuosinaan Tito suuntasi koko intohimonsa ötökkätutkimuksiinsa ja kehittyi lopulta tieteellisinkin kriteerein kovakuoriaisten asiantuntijaksi. Hän tutki metsästämiään kovakuoriaisia saksankielisen Reitterin teoksen Fauna Germanica, Käfer, viides osan avulla, mikroskoopilla. ”Kovakuoriaisia oli niinkin pieniä kuin tavallisen painotekstin iinpilkut, laji määriteltiin siitinkilven muodon mukaan. Jotkut lajit erotti eturaajan kynsien muodosta, toiset tuntosarven tyvinivelen alapuolen juomuista… Eivät ne sekoittuneet, eivät muodostaneet risteytymiä – miten oli mahdollista, että koiras ja naaras löysivät toisensa? Tällaisia tuli ajan mittaan pohtineeksi ja tällaisia kysymyksiä tehneeksi itselleen siinä henkeä pidätettäessä.”
Hänen kovakuoriaiskokoelmansa käsitti parhaimmillaan pari sataa eri kuoriaislajia.
”Minä seurustelin kovakuoriaisten kanssa. Mikroskoopin ja suurennuslasin, turvelevyjen, neulojen ja pullojen, siveltimien ja kirjojen… Kirjoja karttui vähin erin lisää, tilasin niitä Tšekkkoslovakiasta, Passausta, ja Tukholmasta ja Akateemisesta kirjakaupasta. Minulla oli kädet täynnä työtä.”
Kun hän kipsin poiston ja hitaan kävelemään opettelun jälkeen, perheen muutettua Porvooseen, jatkoi lokakuusta lähtien kouluaan Porvoon lyseossa, biologian opettaja reputti hänet siksi, ettei hänellä ollut kesän jälkeen esitellä 200 prässätyn kasvin kokoelmaa, vaan kahden sadan kovakuoriaisen kokoelma. Kokoelma ja lajien vielä uskomattomampi tunnistaminen ei herättänyt opettajassa pienintäkään kiinnostusta, saati arvostusta. Venäjän kielen opettaja vuorostaan mylvi poikaa venäjän kielen taidottomaksi, kun tämä oli korjannut kaksi opettajan sanavirheitä. Ei ihme, että Tito Colliander piti koulujärjestelmäämme vinksahtaneena ja virheellisenä. Siinä kukoisti typeryys.
Titon osalta koulu taisi päättyä kurkkumätään ja sen myötä pitkään eristykseen. Ensin tulirokko, sitten kurkkumätä ja Pitäjänmäen kodin yläkerrassa nuorena aikuisena polioon sairastunut Reino – sarja rokotuksilla taltutettuja kohtalokkaan vaarallisia sairauksia (koronarokotetun lukijan huomio!).
Päättelin, että Colliander kirjoitti omaelämäkerrallista kirjasarjaa Venetsiassa, jossa hän asui useaan otteeseen Venetsian vanhaan rakennettuun kulttuuriin liittyvien tutkimuksellisten tekosyiden varjolla. Venetsiasta käsin hänellä oli sekä ajallinen että maantieteellinen etäisyys omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän miettii minuuttaan: mitä nuoruuden minästä oli kulkenut mukana vanhenevaan minuuteen? ”Eikö heikentynyt käteni kohoa, eikö se sittenkin kurkota sinua kohti, nuori vastapuhjennut minäni? Kohti lapsekasta ihanteellisuuttasi, kohti uskoasi kaikkeen parempaan ja halua palvella sitä. ”
Nuoruutta oli leimannut vieraus ja muukalaisuus. ”Sillä yksinäisyys, orpous, on juuri se kuorma, jota hän halki koko elämänsä kantaa yli jokaisen uuden sillan.” Siinä ne ovat, nuori ja vanha minä, molemmat yksinäisinä ja orpoina. Toinen heistä katsoo eteenpäin, toinen taaksepäin, omaan nuoreen minäänsä.
Pidän nyt sarjassa paussin. Tätä ennen blogissani ovat ilmestyneet havaintojani sarjan ensimmäisistä niteistä, Lapsuuteni huvilat ja Aarnikotka.
Tito Colliander: Nuoruuden sillat. Weilin+Göös 1967, 223 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.
Annelin kirjoissa 