Tito Colliander: Aarnikotka

Aarnikotkasta lukijalle tulee mieleen Venäjän kaksipäistä kotkaa, vaikkei Tito Colliander sitä nimellä yksin tarkoita: raateleva peto, joka terävine nokkineen ja hirmuisine pedonkynsineen repii ihmisen hajalle, lihat irti luista ja jänteistä. Teoksessa elämä muuttuu taisteluksi hengissä säilymisestä ja lopussa taisteluksi pääsemisestä pois Neuvosto-Venäjältä, laillisesti tai laittomasti.

Jos muistelmasarjan ensimmäisessä teoksessa Lapsuuteni huvilat aloin kaivata dramatiikkaa, sarjan toinen osa Aarnikotka tarjoaa sitä alaikäisen lapsen kokemaksi liiankin kanssa. Teos ajoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumousten vuosiin, seurauksina nälänhätä, raivoava kolera, väkivalta ja ihmisten raaistuminen. Rajut muutokset repivät ihmisten sivistyksen riekaleiksi.

Tito Colliander on tuolloin 10−12-vuotias. Hänen perheensä on muuttanut lyhyehkön asumisjakson jälkeen kannakselaisten sukulaisten nurkista Pietariin, poliittisen myrskyn silmään. Pietarissa väkivalta on siirtynyt kaduille. Uudet vallassa olijat eivät kaihda ampua.

Ennen Pietariin muuttoa Tito saa ensikosketuksen ”omaan kansaan”. Hänet on pantu Vammelsuussa kansakouluun. Sivistyskodin vesalle kokemus on järkytys: ”Tämä siis oli `kansa`, minun kansani, nämä julmat, syljeskelevät, siivottomat, hohottavat, kiroilevat `toverit`. Yksikään heistä ei puolustanut minua, kehenkään ei voinut luottaa, kenenkään kanssa ei tehnyt mieli ystävystyä.”
Se on Collianderilta ensimmäinen suora viittaus omakohtaisesti koettuun luokkajakoon, joka vielä jyrkemmin tulee esiin muistelmasarjan kolmannessa osassa Nuoruuden sillat. Siinä Suomen traaginen sisällissota on ohi ja monet Collianderin suvun kartanonomistajat edustavat peittelemätöntä valkoista herruutta.

Tito on kasvatettu kohtelemaan kaikkia ihmisiä reilusti ja tasa-arvoisesti. Silti tuossa kansakoulunkäynnin yrityksessä koulukiusattuna ”minulta särkyi loppuiäkseni jotain kallisarvoista: yhteenkuuluvuuden tunne `kansan syvien rivien` kanssa. Kansa, suuret massat, köyhälistö, oli osoittautunut minulle täysin vieraaksi ja vastenmieliseksi.” Mutta nuori Tito tuntee myös vierautta asuessaan ensin pikkusiskonsa kanssa herraskaisten sukulaistensa kodissa Terijoella. Hän kokee yläluokkaisten serkkujensa röyhkeän käyttäytymisen vastenmielisenä ja itsestään vieraannuttavana.  Eristyneisyyden kokemukseen on myös toinen syy: hänen suomen kielensä on hyvin heikko ja sikäläisten suomalaisten puhetta hän ei ymmärrä. Myöhemmin hän tajusi ihmisten olleen enimmäkseen inkeriläisiä.

Venäjän ja Saksan välinen sota syttyy perheen ollessa vielä Kannaksella. Horisontissa näkyvät Kronstadtin ääriviivat  ja sotalaivojen siluetteja kuultaa usvan läpi.
”Kaikki muuttui yhtäkkiä. Saksalaisten torvisoittokuntien Pupphen du bist mein Augenstern lakkasi kuulumasta…  Saksan puhuminen kiellettiin. Huvilat tyhjenivät, ihmiset matkustivat kotiinsa Pietariin, jonka nimi muuttui nyt S:t Petersburgista Petrogradiksi. Junat kulkivat epäsäännöllisesti – seisoin äidin kanssa asemalaiturilla ja odotimme kauan… Ja sitten tuli yksi pitkistä joukkokuljetusjunista: lukemattomia tavaravaunuja perätysten, ovet auki ja oviaukoissa istumassa  ja seisomassa venäläisiä sotilaita yllään tunnusomaiset vinosti napitetut puserot. Juna vieri hitaasti ohi. Äiti otti esiin nenäliinansa. Sotilaat lauloivat iloisia marsseja, mutta äiti itki. Hän nosti kättään monta kertaa ja teki junan jälkeen ristinmerkin venäläiseen tapaan. Samoin tekivät muutkin naiset laiturilla.”

Tito isä, venäläisen sotilaskoulutuksen saanut eversti, ei kelpaa ikänsä vuoksi enää rintamalle. Hänestä tehdään sensuuriosaston päällikkö. Siinä tehtävässä hän palvelee kituliaalla palkalla sodan loppuun saakka, kunnes maailmansodan loputtua joutuu painumaan maan alle. Bolševikkivallalle hän on merkitty ja etsitty henkilö.  

Merkit elintarvikkeiden loppumisesta alkavat pian ja eskaloituu vuodesta 1917. Äidin ja lasten on tultava ruuattomassa Pietarissa toimeen omin avuin. He yrittävät myydä arjen käyttöesineitään saadakseen vaikka vain lasillisen hiutaleita tai litran maitoa. Arvoesineitä ei ostaisi kukaan. Ruoka on lopulta luonnosta kerätyistä nokkosista ja suolaheinistä keitettyä keittoa. Petrolia valaisimeen ja keittimeen ei saa lopulta enää mistään. Kaikki palavaksi kelpaava puu hamutaan kaupungissa polttopuuksi, kodissa jakkaroita ja puisia verhotankoja myöten.  Ihmisillä on leipäosuuteensa oikeuttava elintarvikekortti, mutta jos joskus limpun onnistuu pitkällä jonotuksella saamaan, sekin oli tehnyt puoliksi oljista. ”Syötiin durandaksi sanottuja pahanmakuisia rehukakkuja, jotka oli tehty hamppuöljyn puserrusjätteistä. Ennen niitä annettiin vain sioille.”

Kerran ihmisiä hakeutuu huhun tuomina makasiiniin, jossa kerrotaan myytävän perunoita. Collianderin perhekin hakee säkin samalla asialla. Perunat ovat paleltuneita: ”Perunat olivat harmaata kosteaa sohjoa, jota mätettiin lapiolla ostajan säkkiin. Enin osa oli pelkkää velliä, likaisenharmaata, tympeännäköistä, mullansekaista, mutta siellä täällä vellin seassa oli koviakin palasia, joihin pakkanen ei ollut koskenut… Kotona perunanpalaset jauhettiin ja keitettiin soseeksi. Se oli ruokaa.”

Paleltuneet, mädät perunat ovat kirjassa toisenkin nälkätarinan aiheena. Suomalaislapset ovat käyneet luterilaisen seurakunnan koulua – ja nähneet vihlovaa nälkää. Kun koulun opettaja ja seurakunnan pappi ensimmäisenä livahtaa Venäjältä Suomeen, koulun varastosta joudutaan hävittämään suuret röykkiöt pilaantumaan päästettyjä perunoita.

Tito Colliander kuvaa läpimurtoteoksessaan Ristosaatto (1937) Boriksen raa`an lynkkaamisen syytettynä leipävarkaudesta. Tuon Ristisaaton kannalta käänteentekevän kohtauksen kirjailija todisti lapsena omakohtaisesti kotitalonsa sisäpihalla. ”Juuri sillä hetkellä, jolloin juoksin sisään portista ja kuulin huudon: vor! Miten olikaan? Eikö minunkin suustani tullut sama huuto: vor! varas! …
Huudon päästämällä olin yhtynyt samaan joukkoon – oliko tosiaan niin? Sittenhän minä olin yksi heistä… en vähääkään parempi niitä, jotka löivät…
”, hän tilittää Nuoruuden sillat -kirjassaan läpi elämän seurannutta syyllisyyttään. Aarnikotkassa Colliander kuvaa kuvottavaa nuorukaisen lynkkausta itse läheltä seuranneena kahden sivun mitassa: ”eräältä keski-ikäiseltä naiselta oli pusero revennyt, näin toisen rinnan valahtavan aukosta ja jäävän riippumaan paljaana veltosti hyllyen, eikä hän huomannut mitään tai välittänyt siitä. Hän vain kirkui kimeästi, melkein konemaisesti: Lyökää sitä! Lyökää! Ja löi itse mihin ylti…
Kauhistunut, sitten tuijottava katse, lopulta silmiä tuskin erotti kaiken kasvoille pursuneen veren alta. Panin merkille myös muiden ilmeet: keskittynyttä vihaa, paljasta lyömisen tahtoa.”

Tito ja pikkusisko Musse pääsevät Venäjältä laillisesti, koska ovat vasta lapsia. Mukaansa he saivat ottaa sen verran tavaraa, kuin itse jaksoivat kantaa. Ja siihen Colliander päättää Aarnikotkan: lasten lähtöön ja äidin saatteluun junan lähtiessä. Isä ja äiti, he yrittäisivät löytää omat keinonsa päästä Suomen puolelle. Lapsia rajan toisella puolella olisi ainakin Punainen Risti vastaanottamassa, kuten muitakin pakolaisia.

Aarnikotka on viattoman silminnäkijän ja tarkkailijan hätkähdyttävä kuvaus traagisista vuosista 1914−1920 Petrogradissa.

Tito Colliander: Aarnikotka. Weilin+Göös 1965, 219 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Tito Colliander: Aarnikotka

  1. Anki sanoo:

    Vaikuttaa hyvin väkevältä kirjalta. Kiitos esittelystä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s