Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat

Tito Colliander (1904−1989) kirjoitti vuosina 1964−1973) sarjan omaelämänkerrallisia teoksia, kaikkiaan seitsemän. Varhaislapsuuteen sijoittuva Lapsuuteni huvilat on niistä ensimmäinen. Pyrkimyksenäni on lukea ainakin enin osa näistä kulttuurihistoriallisista teoksista, jotka kuuluvat suomalaisen muistelmakirjallisuuden merkittävimpiin saannoksiin. Teokset kertovat Suomen historiasta, mutta suomenkielisen väestön elämänkokemusten mittareilla sittenkin marginaalisesta. Tito Collianderin perhe sekä isän- ja äidinpuoleiset suvut olivat poikkeuksellisen kosmopoliittisia. Tämänkaltaiset teokset ovat osaltaan ylläpitäneet sitkeää stereotypiaa ”svenska-talande-bättre-folkista”. Collianderin perhe eli omilla mittareillaan ”tavallista” elämää, pröystäilemättä. Aamut alkoivat puurolla tai vellillä.

Collianderin perheessä puhuttiin ruotsia, mutta venäläisittäin murtaen. Suomea ei osattu, mutta sen oppimista toki tavoiteltiin. ”Yhden kesän, tai ehkä vain osan kesää, asuimme Kangasalla. Siellä oli täysihoitola … Meidän oli määrä oppia suomea. Koko täysihoitola oli täynnä ruotsia puhuvia helsinkiläisiä, joiden oli määrä oppia suomea. Kaikki puhuivat keskenään ruotsia. Suomea kuulimme harvoin.”

Tuo katkelma on nostalginen. Kun 1970-luvun alussa muutin työn vuoksi Helsinkiin, tuolloin vielä ruotsi oli selvästi Helsingin toinen yleiskieli. Eipä ole enää muualla kuin katukilvissä.

Collianderin perhe kuului taloudellisesti ylempään keskiluokkaan, mutta kulttuurisesti yläluokkaan, maailmaa monelta kantilta kokeneeseen, kielitaitoiseen sivistyneistöön. Sekä isän että äidin puolelta suvut olivat vanhoja sotilassukuja, ties kuinka monissa sukupolvissa. Titon isä, Sigfried Joakim Colliander, oli tsaarin Venäjän upseeri, joka vuonna 1906 erotettiin armeijasta hänen osoitettua lievää ymmärrystä vaikkei hyväksyntää kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhan johdosta. Isä siirtyi erottamisen jälkeen liikealalle perustaen Pietariin agentuurin, mutta vaimo Dagmar (isälle Dai) ja pienet lapset palasivat liki kymmeneksi vuodeksi Suomeen. Isä haluttiin takaisin Venäjän armeijaan vuonna 1914. Oli syttynyt ensimmäinen maailmansota ja eversti Collianderille oli käyttöä.

Aivan Lapsuuteni huvilat -teoksen lopussa Tito Colliander käy läpi laajaa sukuaan, Collianderin puoleisia Gripenbergejä ja äidin puoleisia von Schoultzeja. Haaroissa vilahtaa Furuhjelmejä ja Wallenbergeja ja ties mitä. Sekavalle sukukatsaukselle antaa aiheen perheen kesäiset oleskelut Titon lapsuusvuosina Tampereen lähellä Teiskolan sukukartanossa.  Ruokapöytä oli useimmiten katettu (aina arvokkaasti) kolmelle kymmenelle hengelle. Oli tätejä, setiä ja serkkuja.

Pietarissa syntynyt Tito (ristimänimeltään Fritiof) eli lapsuutensa Oulunkylässä, Helsingin esikaupungissa, ja unohti ensimmäisen kielensä venäjän. Hänen maailmansa tuli pääosin ruotsinkieliseksi. Kieli on ihmisiä varten, ei ihminen kieltä varten, perheessä ajateltiin. Siksi ”runtelimme – kaverkasimme – kieltä estottomasti, eikä meillä ollut tietoakaan kunnioituksesta äidinkieltä kohtaan tai edes rakkaudesta siihen. Jollakulla saattoi olla rasmach, joku oli albern tai kleinlich, sanoimme kuten suomalaiset: voi, voi! ja meillä oli pickusmå finkur; äiti puhutteli sisaruksiaan reippaasti: darling Schweterchen, Rurikista (Titon veljestä) hän käytti usein hyväilynimeä Rjurjušenka.”

Oulunkylä oli huvilakaupunki, jolle sen halkaiseva rautatie antoi luonteen ja Oulunkylän asemalle pysähtyneet, höyryveturien vetämät junat lähtövislauksineen sekä äidin tarkat ruoka-ajat antoivat päivälle rytmin. Pienen pojan suurin unelma oli tulla veturinkuljettajaksi.

Perhe muutti tavan takaa. Tito ehti elää lapsuusvuosiaan lukuisissa ei huviloissa, joita hän Lapsuuteni huvilat -teoksessa muistelee. Maininnoista käy ilmi, että myöhemmin asuttiin myös Vuorimiehenkadulla sekä Kuokkalassa ja Viipurissa. ”Kymmenettä syntymäpäivääni vietettiin jo Viipurissa. Oulunkylän aika oli ohi.” Titon varhaismurrosiän tietämissä äiti lapsineen palasi Pietariin, kunnes Venäjän kommunistisen vallankumouksen jälkeen perheen onnistui palata ja asettua Suomeen. Mutta lähellekään niitä aikoja Lapsuuteni huvilat ei vielä kurkota.

Lapsuuteni huvilat -teoksessa eletään otsikon mukaisesti lapsuutta. Se on kukkuroillaan leikkejä, ällistyttävän kekseliäitä ja loputtoman runsaita. Vaikka Tito Colliander epäilee kirjansa aluksi muistinsa epäluotettavuutta ja hataruutta, lapsuusajan leikeistä kirjoittaessaan hänen muistinsa kirkastuu ja terästyy.  Leikkikavereita riitti, niin oman perheen sisällä kuin Oulunkylässä, eikä mielikuvituksella ollut seiniä eikä kattoa.  Luonto eri vuodenaikoina tarjosi erilaisia variaatioita seikkailuihin. Talvet tarjosivat kelkkamäkiä, keväthankiaiset vaihtuivat tulvakauden leikkeihin ja kesällä pikkupojat purjehtivat lautallaan, kahdella yhteen liittämällään ratapölkyllä pitkin Vantaanjokea. Kun isä oli käymässä Pietarista, hänen kanssaan oli erityisen hauskaa.

Sivistyneen käytöksen Collianderin lapset omaksuvat luontevasti, sitä koskaan kyseenalaistamatta. Se tuli heille myötä kuin jokapäiväinen ravinto. Ruokapöydässä jokaisen sanomisella oli arvoa, häntä kuunneltiin eikä puhujaa saanut keskeyttää. Kuka olisikaan käyttäytynyt niin moukkamaisesti! Toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita tuli kunnioittaa. Perheessä ei korotettu ääntä, vaikka äiti oli kipakka luonne. Asiat selitettiin ja selvitettiin rauhallisesti tai jos tarpeen, veitikka silmäkulmassa. Ruokapöydässä ei sopinut kommentoida ruokaa eikä puhua rahasta. Palveluskuntaa kunnioitettiin kuten oman perheen jäseniä.

”Emme olleet ensisijaisesti lapsia, nimenomaan hänen (äidin) lapsiaan. Olimme vapaita ihmisiä. Kullakin oma kehittyvä persoonallisuutensa ja oma vapautensa. Meidän tuli oppia suhtautumaan valikoiden siihen runsaaseen aineistoon, jonka elämä pani tarjolle.
Pyöreän pöydän äärellä käytiin välistä hyvinkin äänekästä ja vilkasta keskustelua. Mutta se ei saanut muuttua sävyltään kinasteluksi, nälvimiseksi tai tyhjänpäiväiseksi lörpöttelyksi.
− Taas sinä höpötät, sai kuulla heti sisaruksiltaan. Tai halveksivan: älä pärpätä. Du rasdujarar.

Isää ja äitiä ei sinuteltu. Heitä puhuteltiin isänä ja äitinä, kirjeissä isoilla alkukirjaimilla. Kun äiti poistui kotoa, hänelle osoitettu kysymys kuului: Milloin äiti tulee kotiin? Jäykkää? Ei lainkaan. Koko kirjasta välittyy lasten rajaton oikeus ja vapaus olla lapsia, kujeilevia, villejä mutta vastuunsa tajuavia, kunhan omat sotkunsa siivosivat.

Huonekaluilla ja esineillä on omat tarinansa ja historiansa. Ne olivat tärkeä osa perheen kulttuurista menneisyyttä, isän työkomennuksilta Ašhabadissa, Kaukasiassa, Persiassa ja Transkaspiassa. ”Matot, aseet, kannut, pielukset ja satulavarusteet, samoin kuvat joita isä oli maalannut Samarkandissa, Taškentissa ja muilla paikkakunnilla, hänen virkamatkoillaan ottamansa kuvat – kaikki ne olivat kuin luonnostaan osa kotiamme.”  Ne olivat yhtä luonnostaan kotia kuin äidin verenpisarat, pelargoniat ja ahkeraliisat ikkunalla.

Sotilasisä oli myös taidemaalari, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Tämä Titon isoisä oli kenraalimajuri ja Hämeenlinnan ratsastavan tykistöosaston päällikkö. Vuonna 1860 kenraali ja taidemaalari C.V.O. Colliander oli maalannut Kesälahden kirkkoon alttaritaulun, taivaaseen astuvan Kristuksen. Vuonna 1949 Tito Colliander näki sattumoisin sanomalehti Karjalaisesta pienen uutisen alttaritaulun entisöinnin valmistumisesta.

”Kesälahti, 1860. Samana vuonnahan isoisä meni naimisiin – häitä vietettiin Tervun kartanossa Kurkijoen pitäjässä. Tilan omisti hänen appensa, isoäitini isä, senaattori Gripenberg… Nykyään kartano on rajan toisella puolella, Venäjällä.
Sitten huomasin seisovani. Olin siis noussut, seisoin yksin ikkunan ääressä ja katselin ulos. Pengoin muistiani… Hyllyssäni kotona oli Collianderin suvun ruotsalaista ja suomalaista haaraa käsittelevä kirja. Yritin palauttaa mieleeni sivun, jossa oli isoisäni kuva.
Mutta tapahtui muuta. Kohtaaminen. Kuin suljetussa tilassa, avaruudessa ajan ja paikan tuolla puolen kohtasin hänet. Isoisäni.
Yhtä meidän kanssamme. suomalaisen maiseman ehtymätön haikeus. Sen järvet ja kivikkoiset mäet, sen kaiho kesäyön hiljaisuudessa, valkoiset vaaleat silmät, jotka eivät näe mitään, niin, talvihämärän sokeus… Jossakin riukuaita, lumen verhoama peltotilkku, ja sitten matala rakennusrivi, muutama aitta, sauna. Kaikki nuo lukemattomat upseeripuustellit, joissa esi-isäsi elivät elämäänsä sotien välissä.”

Kuvataiteilijana aloitti myös Tito Colliander, rinnallaan taiteilijavaimonsa Ina. Lahjakkuus siirtyi sukupolvesta toiseen. Titon äiti olisi voinut hakeutua laulajaksi. Hän esiintyi vain perhepiirissä. Samaa sanottiin myös Tito Collianderista. ”Margit, joka oli yhtä vanha kuin Rurik ja äärettömän kaunis, sanoi äidin tavoin: Tito, sinusta voisi tulla suuri laulaja.
Ei tullut kuitenkaan.”

Lapsuuteni huvilat kertoo kulttuurihistoriaa. Suurta draamaa tai tragediaa siitä ei löydy. Tito Collianderin lapsuus oli turvallinen, rakkautta ja lämpöä tulvillaan, leikeillä, peleillä ja seikkailuilla ryyditetty. Pienenä hän oli vuoteensa kastelija ja koki häpeää kun ei ollut herännyt hätäänsä. Ja pimeää hän pelkäsi. Mutta kummastakaan hän ei paisuta suurta numeroa. Äiti alkoi herätellä häntä öisin lempeästi asialle ja ongelma ratkesi vähitellen luontevasti ja luonnollisesti.

Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat. Weilin+Göös 1964, 247 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s