Rax Rinnekangas: EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut

Viime vuosina lukemistani Rax Rinnekankaan kirjoista uusin, EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut ei ole minulle merkittävin, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne, että teos voisi olla sitä kirjailijalle itselleen, ainakin meneillään olevan elämänjakson ajan. ”…jokin tavassasi, jolla annat kirjailijan olla elossa sinussa, kertoo tavasta, jolla en ole osannut antaa itseni olla elossa minussa. Voidaan sanoa, että alistunut ego ilmoitti hälytystilasta teostesi kautta”, Rinnekangas kirjoittaa muusikko-kirjailija-valokuvaaja Patti Smithille teoksen lopussa julkaisemassaan kirjeessä. 

Silti varhemmin kirjassaan Rinnekangas oikoo yleistä käsitystä luovien ihmisten egon pulleudesta:
”Tosiasiassa kuta elämää kokeneempia – esimerkiksi matkustaneempia – taiteiden tekijät ovat, sitä epäolennaisemmaksi heille muuttuvat asiat ja elementit, jotka todistavat vain heistä itsestään. Sen sijaan he valitsevat muotoja ja teemoja, jotka ovat yleispäteviä, joiden kautta samaistuminen on sujuvaa.” 
Uskon tuon paljolti pitävät paikkaansa.

Omien teosten inventaariona pidin Rinnekankaan toteamaa: ”Todellinen yksilöllisyys jättää tekijän ja teoksensa yksinäisyyteensä, jossa tekijä ja teon todellisen sisällön tunnistavat kaltaiset kokijat ja tekijät.”

Patti Smith ei tavoittane Rinnekankaan monipuolista visuaalista ja kirjallista tuotantoa, mutta kaltaisen kokijan – vaikkei kenties koskaan molemminpuolisesti − tunnistamisesta tässä kirjassa on kyse. Rax Rinnekangas kertoo ostaneensa kerran lentomatkaansa varten Patti Smithin muistelmateoksen Just Kids (Ecco 2010), mutta kirjan päätyneen lukemattomana kotikirjahyllyyn, kunnes koronavuoden aikana hänen etsiessä kotikirjastostaan lukemista kirja osui uudemman kerran käsiin. Luettu nostatti hillitsemättömän innostuksen ja uteliaisuuden. Rinnekangas löysi kirjakaupasta lisää Smithin teoksia ja palasi kotiin kolme uutta kirjaa mukanaan. Ne olivat M Train (Bloomsbury 2015), Devotion (Yale University Press 2017) ja suomennetuista toinen, Apinan vuosi (Siltala 2020). Just Kids on ilmestynyt suomeksi nimellä Vain kakaroita (WSOY 2010).  Patti Smithin teokset ovat perustaltaan elämänkerrallisia.

Punkin luojan Smithin teokset eivät riittäneet. Rinnekangas alkoi kuunnella Smithin äänitteitä, kuten punkin syntylevyä Horses, ja keskittyä ennen muuta laululyriikkaan. Hän oli Patti Smithin persoonan ja ajattelutavan pauloissa. Suhde on arvostava, Smithin moninaisuuden ja persoonan kiehtovien piirteiden ilmetessä ihaileva, yllättynyt ja hämmentynytkin. Rinnekangas kohtaa runsain määrin samuutta itsensä kanssa. Hän on löytänyt Patti Smithissä sielunsisaren (ilmaisu minun). Sielunveljeyttä hän on kokenut aiemmin ja tuntee yhä. Teoksessa on ennen muuta kyse sielunveljeydestä ja -sisaruudesta, jossa kuolemalla, ”Haadeksen lautturilla” ei ole mitätöintivaltaa.

Lukuisia valokuvanäyttelyitä Euroopan eri maiden taidemuseoissa, ennen muuta Espanjassa, pitänyt Rax Rinnekangas kuvittaa teoksensa mustavalkein kuvin, jotka ovat äärimmäisen pelkistettyjä ja riisuttu ympäröivästä kuormitetusta miljööstä. Olen kohdannut vastaavaa W.G. Sebaldin teoksissa ja arvellut Rinnekankaan omaksuneen käytännön sieltä, onhan hän kirjoittanut Sebaldista teoksen nyt käsilläni olevan Patti Smith -egoteoksen tavoin (Nocturama – Sebaldia lukiessa. Lurra Editions 2013).  Kuvat eivät ole tekstin kuvitusta, vaan myös ne kirjoittavat kirjaa.

Rinnekangas ylenkatsoo jokamiehen tolkutonta kuvien räpsimistä, monet niistä osoituksena siitä, että minäkin kävin siellä. Otamme kuvia esteettisistä kohteista, tunnetuista kohteista ja itsestämme.

Hän kertoo ottavansa yhden, maksimaalisesti kaksi valokuvaruutua per kohde:
Se, mikä kutsui minua puoleensa, oli yhtäältä suuri selittämätön, toisaalta valo ja rumuuden estetiikka, jotka yhdessä ja erikseen ilmensivät teemaa, jota jäljitin – marginaalisuutta, yksilöiden ja kulttuurien tasolla.
Patti Smith kuvaa edestä tai etuvinosta ja ikuistaa hänkin riisutusti, kuten naturalismi ikuistaa kohteensa.

Samuuden kokemus kannattelee Rinnekankaan teosta. Lukijalle se on näppärää, muttei sinänsä oleellisinta. Yhtäläisyyksiä on lukuisia, aitoja ja yleisestä poikkeavia, osa dramaatikon taidolla terästettyjä (samansisältöiset ajankuluttamiset matkan lopulla hotellihuoneessa viipyessä). Yksi yhtäläisyyksistä koskee oman egon suhteellisuutta. Suhteellisuuden suuntaan Rinnekangasta lienee muokannut ikä ja elämänkokemus. Rinnekangas kirjoittaa elollisten elämässä ”omalla vuorollaan” elämisestä. Kukin on täällä vuorollaan, eikä kukaan saa korvaamatonta asemaa. ”…minä, Patti Smith, olen olemassa vain ja ainoastaan omalla vuorollani – ilman läsnäoloani kaikki tapahtuisi täällä aivan samalla tavalla, tapahtuisi, toistaisi itseään ja tapahtuisi edelleen.”
Sama koskee Rinnekangasta. Vaikka hänen kahdessa suuressa museossa, Madridissa ja Berliinissä, pidetyssä valokuvanäyttelyssä kävi arviolta puolitoista miljoonaa katsojaa, saman verran niissä käy katsojia, oli esillä mikä tahansa näyttely, kirjailija päättelee.

Toinen samuus on todellinen, vaikken pysty antamaan sille kerrotun kaltaista arvoa. Rinnekangas kuvaa sitä käsitteellä ”täytymisen täytyminen”. Annan sille maanläheisemmän termin pakkomielle. Jokin asia tai kohde muuttuu tässä-ja-heti toteutettavaksi, muuten elämä ei voi jatkua. Patti Smithillä se merkitsi esimerkiksi äkkinäistä lentoa New Yorkista Pohjois-Englantiin päämääränä nuorena kuolleen yhdysvaltalaisen runoilijan Sylvia Plathin hauta tai Belgiaan Gentiin Sinn Baafsin tuomiokirkkoon katsomaan uudemman kerran Jan van Euckin viimeistelemää alttariteosta Mystisen karitsan palvonta. Rinnekangas tunnistaa itsessään useita vastaavia ”täytymisen täytymisiä” ja yksi niistä muistuttaa Gentin alttaritaulua: Mathias Grünewaldin Isenheimin alttari Ranskan Elsasissa. Teoksia yhdistää hulvaton verenvuodatus uhrin kyljestä. Muutamat Rinnekankaan ja Smithin ”täytymisen täytymiset” ovat samoja. Kyse ei ole pääsystä kuuluisaan turistikohteeseen, vaan jostain katsojalle merkityksellisemmästä. Elokuvien tekijä Rinnekangas mainitsee omaksi toistuvaksi näkemisen pakokseen Andrei Tarkovskin haudan venäläisten emigranttien hautausmaalla Pariisissa sekä Tarkovskin patsaan Moskovassa.

Tiettyjen hautojen etsinnän koen itsekin tärkeäksi, muttei pakottavaksi. Patti Smithin kokemus Sylvia Plathin haudalla merkitsi hänelle paljon, perille tuloa. 

Alttaritaulujen kuvaamasta verenvuodatuksesta ja ”täytymisen täytymisestä” Rinnekangas juontuu käsittelemään väkivaltaa ja väkivaltaviihdettä. Älykkönä hän on luonnollisesti kriittinen aikamme turpealle väkivalta-ajanvietteelle: ”Miksi väkivallalle on ylipäänsä annettu kansallisen ja kansainvälisen viihteen identiteetti ja miksi sillä on niin keskeinen asema joukkoviestinnässä? Vastaus on yksiselitteinen ja julma: Koska väkivalta elättää eniten heitä, jotka harjoittavat joukkoviestintää.” Toisaalta hän kirjoittaa opportunistisesti todistellen väkivallan kuuluvan ihmisluontoon ja paljastaen sokerin maistuvan hänenkin suussa (kuvaus meksikolaisessa hotellihuoneessa vietetystä kahdesta vuorokaudesta).

●●●

Teoksen pääotsikko on EGO. Siis minä, minuus. Ymmärrän egolla minäkuvaa, ihmiskäsitystä omasta minästä. Kullakin ihmisellä voi olla minäkuva vain itsestään, ei toisen egosta, vaikka voimme listata tuntemistamme ihmisistä ominaisuuksia, jotka ovat egon rakennusaineksia: itsekeskeinen, alemmuudentuntoinen, itsetuntoinen, arvonsa tunteva, arka, herkkä, suorasukainen, joviaali, kireä…

Googlasin. Psykoanalyysin jaottelussa ego on se minä, joka jää viettien ja vaistojen alikerroksen ja älyn yläkerroksen väliin. Ja pah! Kaikki arkitoimintommekin on luokiteltavissa järkeviksi tai järkevyyden motiiveilla tehdyiksi tai sitten rutiininomaisen vaistomaisiksi. Mihin kummaan itse ego niiden väliin mahtuisi?

Rinnekangas on rakentanut kirjansa kahdeksaan eri egon tarkastelukulmaan. Viidennessä hän harrastaa piristävää itseironiaa. Viimeisimmässä hän sivuaa myös suurvaltapolitiikkaa ja suurvaltajohtajia. Tutun valtapoliittisen kolmion muodostavat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Tapanamme on tarkastella valtaa taloudellisen ja militaristisen suuruuden mittareilla. Nyt kiinnostavana mittarina ovat sen sijaan maiden valtakielet. Kielellinen ylemmyys tai alemmuus määrittää maailmanpoliittista perusasetelmaa:

Englannin kieli huolehtii amerikkalaisen mahdin läsnäolosta maapallolla. Sen sijaan mitkään kansat eivät Venäjän ja sen entisten osa-alueiden ulkopuolella halua vaihtaa kieltänsä venäjään. ”Putinin ainoa mahdollisuus olla `kansainvälinen` on olla sitä federaationsa sisällä ja tuhoisien kulissien kautta – aavikoilla, kuten Syyriassa.” Kiina potee samaa kielellistä alemmuutta kuin Venäjä ja taloudellisista syistä samaa ylemmyyttä kuin Yhdysvallat. ”Kiinan ainoa keino olla ´kansainvälinen` on ostaa kansainvälisyyttä.”

Ihmismieliä kutkuttavaa egoa ylläpitävät myös suurvaltojen itsevaltiaat. ”Kun toinen voi aivan avoimesti murhauttaa toisinajattelijansa piittaamatta seurauksista ja toinen on alle kaksivuotias hiekkalaatikolla, se osoittaa, että molemmille maailma oli ja on ainoastaan omaa olemista ja tätä hetkeä varten.” Ei liene vaikeaa tunnistaa, keistä kyse.

●●●

Palaan sielunveljiin. Patti Smithin elämässä sellaisia avioliiton ulkopuolisia ovat aidsiin menehtynyt valokuvaaja Robert Mapplethorn (Tom of Finlandin tukija) ja hyvin vaikuttavalla tavalla kuvattuina elokuvaohjaaja Sam Shephard. Rax Rinnekangas nostaa tärkeimmäksi elämänmittaiseksi siteekseen elokuvaohjaaja Luis C:n, jonka kanssa kiinteää, toisen kuolemaan asti ja sen yli kestänyttä runsaan kolmen kymmenen vuoden mittaista yhteydenpitoa hän kuvaa koskettavasti kiinteäksi. Tarina ensitutustumista myöten on hurja. 

Mutta milloin kohtaan oululaislähtöisen Rax Rinnekankaan teoksissa Paavo Rintalan? Luettuani useita Rinnekankaan teoksia ”täytymisen täytymiset” tuntuvat yhdistävän häntä myös Rintalaan: runoilija Rainer Maria Rilke, hovimaalari Mathias Grünewald (Rintalan teos Minä, Grünewald, 1990), natsi-Saksan keskitysleirit, kirjailija Arthur Rimbaud.  Rax Rinnekangas on esteetikko, mutta myös eettinen ja moralistinen ajattelija. Rintala tutki teoksissaan 1900-luvun kollektiivisten rikosten osuutta yksilön syyllisyydessä (esimerkiksi Leningradin kohtalonsinfonia, Sarmatian Orfeus sekä omaa syyllisyyttä pohtiva Aika ja uni).

Rintala tutki ja etsi minuuttaan, egoaan, nöyrästi ja omanarvontuntoisesti, kuten tekee Rax Rinnekangas. Molemmat ovat kielellisen ilmaisun mestareita, molemmat säkenöivän sivistyneitä. Visuaalisuusko heitä, valtavan tuotannon kirjoittaneen kirjailijaa ja elokuva-valokuvaaja-kirjailijaa, erottaisi? Grünewaldin kautta molempia yhdistää uskonnollinen mystiikka, tavoittamaton Hän. Vältteleekö Rinnekangas Rintalaa siksi, että molemmat ovat suomalaisia? Kukkulalle kun ei tunnetusti mahdu kahta kukkoa.

●●●

Pikainen paluu vielä kirjan keskushenkilöön Patti Smithiin. Googlen mukaan hän on tuonut punkmusiikkiin feministisen ja intellektuellin näkökulman, ja häntä pidetään yhtenä rockmusiikin inspiroivimmista tähdistä.

Smith on esiintynyt Suomessa Helsingin Kulttuuritalossa ja Turun konserttitalossa 1976, Helsingin juhlaviikoilla 2005 ja Seinäjoen Provinssirockissa 2007. Vuonna 2013 Patti Smith konsertoi Suomessa kolmesti, joista kaksi esitystä oli Helsingin Musiikkitalossa ja yksi Tampere-talossa. Vuonna 2014 Patti Smith esiintyi yhtyeensä kanssa, johon kuului hänen poikansa ja tyttärensä, Porin Jazzin päälavalla. Patti Smith ja hänen Her Band Perform Horses esiintyi 2016 Turun Ruisrockissa. Monille punkin ja rockin rakastajille kovin tuttu taituri siis, muttei musiikkirajoitteisuuteni (klassinen ylitse muun) vuoksi minulle muuten kuin nyt lukemani kirjan kautta. Uskon etsiytyväni Helsingin keskustan kirjakauppaan, onhan Apinan vuosi vasta ilmestynyt suomeksi tai tukeutuvani kerrassaan mainioon kirjastojärjestelmämme Helmetiin.

Rax Rinnekangas: EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut. Lurra Editions 2021, 233 sivua.

Advertisement