Alastalon salissa ja Obersdorffissa

Lukemani WSOY:n laitos oli toinen ja kahdessa niteessä.

Luin klassikkojen klassikon, romaanien romaanin Alastalon salissa toisen kerran Obersdorffin MM-kisojen aikaan, liki kolme vuosikymmentä teoksen ensilukemisen jälkeen. Volter Kilven mestariteoksen kallistuttua viimeiseen neljännekseensä koin kiinnostavaa samanlaisuutta miesten kestävyyshiihtojen kanssa, ja ennen muuta miesten, joita kantaa sama tavoite ja päättäväisyys tavoitetta kohti.

Näistä puhuttiin MM-kisoissa: hiihtoreitin vaativuus, miesten kunto ja kestävyys, sääolot, voitelun onnistuminen, oman suorituksen ennakkokäsikirjoitus, onnistunut liikkeellelähtö, vauhdinpito, valppaus ja keskinäiset kyräilyt, beesin hyödynnys, huolto, ladun äkkinäiset vaihdokset, sattumukset ja onnettomuudet, loppukiri ja maalin jälkeen mitalistien tuuletus kansallislippu voittajan hyppysissä.

Aloitanpa vauhdista. Burgstallin hurjan nousun jälkeisessä pitkässä laskussa jäärouheista latupintaa myöten vauhdin kerrottiin nousevan jopa 70 kilometriin tunnissa. (Pelkästään moisen kuuleminen sai penkkiurheilijan lujittamaan otettaan nojatuolin käsikaiteista.) Alastalon salissa -järkäle on kuuluisa siitä, että 924-sivuisessa teoksessa kustavilaisen saaristopitäjän isäntien kuuden tunnin kokoontumisessa tapahtuu ulkoisesti hyvin niukalti. Toiminto kuin toiminto ja tarina kuin tarina vaatii kukin satakunta sivua. Kilpi oli hitaan etenemisen ja verkkaisen kerronnan maailmanennätysmies, maalialueella näyttäytyy kenties vain Marcel Proust. Ja silti Alastalon salissa -teokseen mahtuu koko 1800-luvun loppupuolen saaristolaiselämä, sukupolvisen merenkulun ja kalastuksen historia, juureva maatalous, rahtikauppa sekä isäntien keskinäiset valtasuhteet ja dynamiikka. Teos on silkkaa tiivistettä. 

•••

Alastalon salissa -teoksesta on myös äänikirja ja tämä siihen liittyvää kuvitusta.

Liki parikymmentä kustavilaista isäntää on saapunut heinäkuisena torstaiaamupäivänä Alastalon rustholliin sinetöimään nimikirjoituksillaan ja omilla osuusmerkinnöillään parkin rakentamisen tulevan vuoden, kahden aikataulussa. Kun nimet ovat vihdoin paperilla, aurinko on kiertänyt paistamaan vastakkaisen seinän ikkunoista piipputupakan savuisen salin valkeille lankkulattioille ja räsymatoille. Mutta Alastalon isännälle Herman Mattssonille reitti kohti parkkia on ollut paljon pidempi. Jo kahden vuoden ajan hän on kypsytellyt isäntiä suurisuuntaiseen tavoitteeseen korvata rahtiliikenteen kaksimastoiset prikit suuriruumaisella kolmimastoisella parkilla, jolla voisi seilata Kanaalin läpi aina Spanien kauppasatamiin nykyisten Tukholman, Lyypekin ja Hullin lisäksi.

Matkan mittavuus on huima ja nyt se matka vasta alkaa! Karjamaan Eenokin uljas Vaarniemen metsä kasvaa sakeana ja vain ne tiivissyiset ikipuut ovat riittävän suuria ja lujia parkin rakennuspuiksi. Rakennusainesten hankinnassa tarvitaan pitäjän köyhätkin asialle ja metsän kaato itsessään kirveiden ja runkosahojen voimalla on rankka urakka. Alastalo maalailee kirjan lopussa alkavia hankkeita:

”… enkä hiiskahda sanan puolikastakaan niistä hyppysistä, jotka jokaisessa tupasessa, niin monta kuin on mökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä ja niin pitkiä kuin on viikkoja talven selässä Pyhäinmiehestä Valpuriin, nyhtävät köyttä ja kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain kiiruitse lauantain väsymiseen asti, minkä kihti sallii sormenpäissä, köyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa leiviskää parkkimme satajalkaisiin saumarakoihin, en puhu Esoista ja Lundeneista aukkoluodoillakaan, jotka kymmeninä kättyröinä koluvat kelkkoineen viimeiset Kihdin karitkin paljaiksi katajapehkoistaan vaarna-aineiksi varvityöhön, veistääkseen ehtoopuhteet ja talvipäivät tupainsa nurkissa ja kujanpäissään pinokaupalla sitä kyynärmittaista ja katajanhajuista, jota tasatuhansissa ja tervaankastettuina tarvitaan silloin, kun pultataan parkinkylkiä pitäviksi, en näistä puhu ja hosumisista kylillä ja kulmilla, vaan siitä, kun kitisee helmikuu vihdoin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä hankeen ja miestä kymmenissä puuskuttaa, mitä kymmensyltäisten juurilla latvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansa vavahutellen joka lastun lautamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun salo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka viimeisen huokauksensa huoanneena!…” .

Alastalon kuvaa vuorollaan kunkin kuukauden kiireet, paineet ja työntäyteiset päivät:

”… Ja tulepas toukokuussa, Härkäniemi, tai soudappas kesäkuussa, Eenokki, kun kirveellä on kiiru ja miehillä enemmän: piilu nousee ja laskee, moukaria heiluu ja mäikää, talttaa takoo ja taputtaa, vasarat nakovat ja höylät huiskivat, kaira narskaa ja puras puree, mäki männii ja ilma paukkuu, kun kerta kerralta laivan kylki nousee, kyynäräinen katajavarna kyynäräisen katajavaarnan jälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän kankun jälkeen taipuu ja likistyy mahtavan pantteriruodon tervaiselle poskelle asettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka käskee moukarin nujertava mahti …”

Tunnetusti Volter Kilven lauseet ovat useimmiten sivun tai puolentoista mittaisia, ja niin jatkuisi tämäkin lause. MM-kisojen katsoja aavistaa hapotuksen raatajien lihaksissa.
Mutta nyt menin asioiden edelle.  
Voitelun onnistuminen on hiihtokisoissa ydinasioita. Alastalossa voitelu tapahtuu isännän lupsakoin, kullekin saapujalle passatuin ja valikoiduin saliin saattelusanoin, naisväen tarjoamin, pitkään kestävänä rituaalina kuvatuin tulokahvein sekä ennen parkkikirjan allekirjoituksiin siirtymistä totitarjoiluin kuumaa vettä höyryävine totilaseineen, kukkuroine rommi- ja konjakkikarahveineen ja sokerikulhoineen. Miesten partaturrien peittämät suut ovat makoisalle herkkiä ja sitä varten talon seinustan piippuvalikoimasta monet isännät valitsevat omaan työmiehen kouraan ja miehen luonteeseen istuvan piipun, sillä mieli on leppeä, kun lämmin aromikas piippusavu hemmottelee tupruttelijan suuonteloita ja makuhermoja.

Alkulämmittelyä tarjoilee myös Alastalo kertomalla sadan sivun mitassa tarinan siitä, miten hänen onnistui juottaa isotteleva ja virkavalpas tulliherra, rymättyläläinen Viktor Blomberg ala-arvoisella rommiroinallaan pöydän alle samanaikaisesti, kun laiturilla miehet tyhjensivät kiireenkaupalla sokerilastia prikin ruumasta lukkojen taakse varastoon. Sokeri oli veronalaista, suola verotonta. Tarina on hauska ja täpärissä käänteissään suorastaan jännittävä. 

Aluksi kuitenkin lipsuu, sillä kahden manttaalin mahtimies Langholma, odotetuin ja tärkein läsnäolija pyrkii Alastalon mielestä varomattomalla kiirehtimisellään pilaamaan tarkoin ajoitettavan asian ytimeen siirtymisen. Varaslähtö siis. Hätiin tulee tilanteen tajuava Alastalon naapuri Härkäniemi kertomalla verkkaisesti surkuhupaisan tarinan Vaasan Villestä ja hänen Albatros-fregatistaan.  Naapurin tarjoamasta beesiavusta kertomuksessa on siis kyse. Kerrassaan mainioita entisaikaa ja historiaa kuvittavia tarinoita molemmat!

Kyräilyä, kyttäystä sekä yllättäviä ladunvaihdoksia. Sitä harrastavat useimmat mutta supernopea on seudun hankalin isäntämies, Pukkila, Pukkilan Petter Pihlman. Pukkila on vanha akumenttitalo (ruotujakolaitoksen aikainen aputila, joka maksoi rusthollille veroa korvaukseksi tämän suorittamasta ratsupalveluksesta). Vaikka historia on menneisyyttä, vanha alisteisuus Alastalon rusthollille hiertää ikuisena sorana Pukkilan Petterin saappaissa. Pukkila pelaa koko ajan peliä, aina selän takana, ei jonkin asian puolesta vaan jotain henkilöä vastaan. Hän pyrkii korvaan supinoillaan nostattamaan muissa kahdenkeskistä epäluuloa ja kademieltä, useimmiten juuri Alastaloa vastaan, mutta on hän kateellinen ja kitkerä muillekin, kullekin vuorollaan. Pukkila haluaa päästä varakkaampien isäntien rinnanmittaan. Häntä jäytää syvä kauna, jollaisen hän uskoo myös pohjimmaltaan muidenkin käyttövoimaksi. Hänen yllättäviä välistävetojaan ei lasketa kunnialliseen käytökseen kuuluviksi. Mutta kaikki hänet tietävät ja yrittävät väliin ymmärtääkin. Hiihdossa Pukkilan käytös tarkoittaisi tahallista kannoille hiihtämistä, ladun vaihtoa aivan liian eteen ja välillä sauvallakin sohaisua.

Mutta niin käy, että äkkiarvaamatta Pukkila ja sen seurauksena Alastalo laskevat muuttuneeseen latupohjaan, kun pimennon jäinen lumi vaihtuu äkkiseltään sulalumeksi, ja miehet lentävät nenilleen. Pukkila on julkivihjaillut Alastalon tyttönsä Siviän mahdollisista naittamisaikeista. Näin hän paljastaa kitkerän pelkonsa, kun on itse ehtinyt uneksia poikansa Evaldin vaimoksi Alastalon Siviää. Alastalo tulistuu. Pinnan palaminen on koitumassa koko parkkihankkeen kohtalokasta kaatumista, mutta tilanteen pelastaa silkka sattuma, viattoman Siviän ilmestyminen uusine totivesikannuineen ovesta. Siviä tajuaa hänestä puhutun, vetää somassa päässään väärät johtopäätökset ja haukkuu Härkäniemen sedän itkua tyrskien. Viattoman tytön nolo tilanne estää Langholmaa nousemasta keinutuolistaan ja lähtemästä kesken kaiken ja ilman parkkipaperiin nimensä antamista, siksi että ”naima-asioistakos tässä olikin kyse eikä parkista”.

Paljon tarvitaan Alastalon ja muiden passautettua puhetta, että päästään juhlavin mielin nimien kirjoittamiseen siihen toimitukseen varatulla sulkakynällä, Langholma arvokkaimpana ensin, Alastalo hänen jälkeensä ja vauraimmat talolliset toisistaan mittaa ottaen vuorollansa.

Loppukiriksi Kilpi kuvaa Siviän rakastetun, Alastalon rengin ja prikin perämiehen Janne Pihlmanin parkkiosuuden merkinnän isommaksi kuin Pukkila olisi voinut edes pahimmassa tapauksessa pelätä, samansuuruiseksi kuin hän merkitsi aiemmin itselleen, vaikkei hänellä olisi varaa siihenkään. Oman pojan, Evaldin, on tämän jälkeen pakko kirjoittaa nimensä myös, kun Jannekin kirjoitti, mutta mille osuudelle? Lisälainaa ei Pukkilalle anna enää kukaan. Kaataisiko tuntuvan osan omaa metsäänsä myyntiin? Pukkilassa riehuu maalisuoralle tultaessa vimmainen ja epätoivoinen sisäinen roihu, kun ”sisu käskee mutta järki kieltää”. Tapahtuu Pukkilan tuntien harvinaista: hän nöyrtyy tilanteen edessä ja antaa järjen voittaa.

Parkkikirja on lopulta allekirjoitettu. Alkaa maaliintulijoiden tuuletus. Huojentunut Alastalo hakee sopua ja sieppaa ainaisen kalvajansa Pukkilan käsikynkkään ja Pukkilan toisella puolella kolmantena miehet käynnistävät salin ympäri tanssimaisen marssin klaffiin lukkojen taakse hartaudella laskosteltavaksi aiottu parkkipaperi huolettomasti Alastalon kädessä kuin kultaa hiihtäneellä kansallislippu rystysissä. Sitä poikamaisuutta ei asiallinen Langholma siedä. mutta Eevastiina-emännän jo viikon verran valmistama galaasipäivällinen ei salli pitäjän mahtavimman ennenaikaista poistumista. Langholman on pyörrettävä takaisin keinutuoliinsa.

●●●

Alastalon salissa -mestariteos koostuu monenlaisista aineksista. Se hipoo farssia kuvatessaan Pukkilan saapumista pitäjän komeimpaan ja suurimpaan saliin. Kilven teoksen mehukkaimmat jaksot viipyilevät juuri Pukkilan pääkopan sisällä niiden kolmentoista askeleen mitassa, jotka Pukkila kävelee tampuurin ja salin välikynnykseltä räsymattojen (hänelle ryysymattojen) yli Alastalon Tukholmasta ostamalle nahkasohvalle. Jakso on maittava. Jos Pukkila rakentaisi taloonsa salin, siinä olisi kaksi korttelia enemmän mittaa kuin Alastalon salissa (”kaksi korttelia, ainakin kaksi”), lattiaa peittäisivät Maijastiinan kutomat, seinästä seinään yltävät karvamatot ja sohvan, Alastalon sohvaa pari tuumaa pidemmän hän ostaisi Lyypekistä ja messinkinappeja sohvan selkämysnahassa olisi kaksi kappaletta enemmän kuin Alastalon sohvassa (”kaksi nuppia enemmän, kaksi”). Myös kaiken purjelaivoihin liittyvän Pukkila mittaa ajatuksissaan pikkuisen pidemmäksi ja pikkuisen suuremmaksi. Niillä rehvasteluillaan hän on langettanut osakseen muiden miesten virnistelyt ja vinoilut.

Komediaa ja tragikomiikkaa Kilpi hyödyntää tulliherran huijaustarinassa ja Vaasan Villen hyytävän hurjassa tarinassa, mutta kirjailijan naurunkure pistää esiin pikkuisen kaikkialla, silloin tällöin ja useimmiten yllättäen, kuten Karjamaan Eenokin tiputellessa pyyhkimättömistä peltosaappaistaan savinokareita salin puhtaille matoille tai Kilven kuvatessa ahneen ja saidan mutta varakkaan Krooklan edesottamuksia. Tuvan puolella on kuumat vedet kaadettu valmiiksi mittojen mukaisesti totilaseihin, mutta nopsasti totipöydän äärelle ehättävä Krookla hulauttaa enimmän osan oman lasinsa vedestä naapurin lasiin mahduttaakseen ilmaista rommia lasiinsa kukkuramitoin. Laidat eivät riitä, on pysähdyttävä ryystämään päällimmäisin neste kesken paluumatkan paikalleen. Omassa kamarissaan Krooklassa hänellä tiedetään olevan klaffikaapissa lukon takana paksu tukko seteleitä, niiden päällä viinapullo ja jalkansa menettänyt pikari. Krookla on visu mies. Parkkikirjaan hän raskii sitoa rahojaan yhtä vähän kuin pitäjän varattomimmat isännät. Mutta omanarvontuntoinen hän on, vaikka nenän päästä tipahtaa arvokkaalle parkkipaperille ikävä pisara merkiksi totia särpineen toimituksessa käynnistä.

Traagiset osuudet teoksessa on piilotetumpia. Elämä on kurittanut ja kurittaa vastaisuudessakin. Mutta vaikka arki on raadantaa ja menetykset kirpaisevia takaiskuja, kirjan perusvireenä on yhden ikäpolven kokema kehitys ja yrittäjyyden tuoma vaurastuminen. Kaljaaseista on siirrytty kuunareihin, kuunareista prikeihin ja nyt on parkin, samalla uuden aikakauden vuoro. Alastalon Mattsson on ollut tuulenhaistelija niin kalastajana kuin merenkävijänäkin. Mitä Alastalo ensin, sitä Härkäniemi, Pukkila ja muut nopsaan perässä.

Volter Kilvellä on suurromaanissaan myös draaman tajua. Draamoista suurin pläsähtää lukijalle kirjan toisen niteen toiseksi viimeisessä luvussa. Ilmenee lisää sitä, mistä kaikesta Pukkilan kauna pohjustaa ja miksi Alastalon prikin perämiehen Jannen sukunimi on myös Pihlman. Teoksen mahtimiesten luonnekuvat ovat mehuisat ja luonteiden erilaisuuden töyssyisillä teillä kimpoilevat tai myötäilevät myös miesten henkilökemiat. Alastalon salissa on melkoinen sosiodraama, missä kunkin omanarvontunnolla on keskeinen merkitys. Herkkänahkaisin joukosta on Lahdenperän lautamies. Mutta myös isoisimmat isännät ovat Kilven mukaan ”raukaspintaisia ja haurassaumaisia hengenrakoiltansa”.  

•••

Kilpimäisten uussanojen sijasta huomioni nyt toisella lukemalla nauliutui allegorioihin, miesten puheissaan viljelemiin arjen kielikuviin. Maataloudesta, kalavesiltä ja maatalouseläimistä napattuja kielikuvia kirja vilisee. Ne eivät aina ole pelkkiä havainnnollistavia kielikuvia, vaan Kilpi ujuttaa niissä myös ymmärrystä maatalouseläinten viisaan ja hyvän kohtelun puolesta. Kaikki sanottu vahvistetaan perään yhdellä tai useammalla havainnollistuksella.  Lahdenperän mieliala on laskenut, kun häntä ei ohjattu ensimmäisten joukossa parkkikirjan kirjoittajaksi:

Toisin sanoen olikin Lahdenperän mieli päivän mittaan aika lailla laskenut, joutunut pahasti lommolle ja latuskaisisille ja melkein siinä kunnossa kuin Kitukorven Vähänperän emännän pitonenäliina, joka puolen vuoden pyhät on Kolminaisuuden ensimmäisestä sunnuntaista alkaen kannettu joka kirkkopyhä samoissa laskoksissansa ja käyttämättömänä pivon taattina ja ristikäden hurskautena niin saarnan nuokkumilla kuin kirkkotarhan nyökkymilläkin, ja jonka kulmat ja laskostusten taitteet vähitellen ja viimeisinä kolminaisuudenpäivinä ja kolmannenkolmatta pyhänä alkoivat hilvahtaa auttamattomasti mustanpuhuvilta ja vilhiän tuhruisilta ulkosyrjiltänsä siivoista sisäpuolustoistansa huolimatta, jotka vielä olisivat pyykkipuhtaita ja nenänpyyhkimisiin mahdollisia.

Mutta huomaahan Alastalo virheensä ja taputtelee Lahdenperän olalta nimenkirjoitustoimitukseen, joka on harras tilanne:
Painaviltaan nyt kirjoitettiinkin nimenvakavaa paperin pintaselkiin, kynä kynsi kuin olisi sulan kärki martonurmen käännössä paatuneen kesantopellon savikolla, hartia väänsi kuin lapiotyön ponnistuksissa ja ojanpohjan nostoissa ja suu autti osaltaan tuikeata toimitusta kiskomalla väkivängältä huulen hörppää ja huulten venyvää samoille vinoille ja kuirunkoukeroille, kuinka kulloinkin oli sulkarapsun työläs vaelto ja kurssinkuro paperin tasaisella ja nousuttomalla vastamäellä, jonka taipaleella saattoi ihminen hengästyä matkalla ennen kuin oli kunnialla ja ilman pahempia äkkipolvia rativiivan rihmalta enempää yläviistoon kuin alaspäin kompastellenkaan päässyt vasemmilta reunoilta oikeanpuolisen laidan rantahaminoita kohden.
”Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä” muodostui niin kuin lukemattomat kerrat varhemminkin lautamiehen varman käden kuljetukselta vakuuttavasti paperille, joka puhtaastikin ja sujuvalla käsialan juoksulla huolimatta kirjoittamisen vaivannäöstä ja hikihelmistä punakalla otsakupuralla.

Teos tulvii herkkuja, mutta varsinainen makupala, suoranainen kirjallinen jalokivi on runsaan neljän sivun mittainen kuvaus keittiön puolelta, jossa on viimeisteltävänä kokousväelle täyden pidon ateria.  Kellä kirja on hyllyssään, suosittelen! Katkelma löytyy ensimmäisen niteen sivuilta 192−196.  Alastalon salissa on miehinen romaani, mutta tässä kunnian saa nainen, Alastalon osaava ja kaikkeen ehättävä Eevastiina-emäntä. Leukaperältään, kieleltään ja suuvärkiltään väsymättömälle emännälle ja talon sorealle Siviä-neitoselle on kirjassa lisäksi omistettu puolen sadan sivun mittainen luku naimattoman Härkäniemen mietiskelynä.

Volter Kilpi oli ammatiltaan ylikirjastonhoitaja. Kuva: WSOY.

On kerrottu Volter Kilven (1874−1939) olleen katkera suurteoksensa Alastalon salissa (1933) jäämisestä Frans Emil Sillanpään teosten suosion ja maineen varjoon. Kilpi tiesi kirjallisen arvonsa. ”… ilmaisun tiheydessä ja kieltä luovassa mahdissa on minun proosani kirjallisuudessamme laadultaan ainoastaan Aleksis Kiven proosaan verrattavaa kvaliteettia.” (kirje valtion palkintolautakunnan puheenjohtajalle).

Myöhempi aika on nostanut Kilven ja painanut Sillanpäätä unohduksiin. Itse arvostan molempia ihmisen sielunliikkeiden loisteliaita kuvaajia. Alastalon salissa on mestariteos, jolle ei löydy kirjallisuudessamme vertaistaan. Teos ei taivu vieraille kielille. Elmer Diktonius yritti ruotsintaa, mutta joutui luopumaan. Yli kahden vuosikymmenen ponnistelujen jälkeen ilmestyi vuonna 1997 Thomas Walburtonin ruotsinnos I salen på Alastalo. Muita heikoille jäille yrittäneitä ei ole ilmaantunut. Volter Kilpi tiedetään aloittaneen vuonna 1933 ilmestyneen teoksensa kirjoittamisen vuonna 1924.

Kahtena niteenä ilmestyneen Alastalon salissa lukemiseen minulla kului kaksi viikkoa. Kirja ei ole pikalukutekstiä. Mutta pitkän rupeaman kesti sohvallakin katsella Obersdorffin 50 kilometrin hiihtoa.
Alastalon salissa -teoksen avainsanoiksi valitsin kolme: edistys, tulevaisuususko ja yhteistoiminnan voima.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. WSOY 1933. Osa I, 459 sivua ja osa II, 465 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Alastalon salissa ja Obersdorffissa

  1. Anki sanoo:

    Vau, onnittelut klassikon selättämisestä! Minä haaveilen vielä joskus tarttuvani tähän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s