Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille

Santeri ja Lea Pakkanen ovat isä ja tytär. Vuonna 1991 he saapuivat Petroskoista Suomeen inkerinsuomalaisina paluumuuttajina. Nyt toimittajakaksikolta on ilmestynyt sisällöltään järeä inkeriläisten historiaa käsittelevä teos Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Teos valittiin vuoden 2020 historiateokseksi, ansaitusti.

Kirja on pakahduttava.

Pystyin lukemaan teosta vain palasina, pitkähkö luku tai puolikas kerrallaan. Lukija suojelee itseään pysyäkseen ehjänä, sillä kirja satuttaa.  Kirjoittajat osaavat asiansa.  Kerronnasta ei löydy löysää. Lähdeaineisto on kattava ja vakuuttava. Yhteen sitovana ketjuna läpi kirjan kulkee tärkein, ihmiset ja heidän äänensä, useimpien osalta vasta hautojen – mikäli sellaisia kaikilla on − takaa kantavana.

Teos on laaja-alainen ja monipuolinen. Se on rajattu historiaan. Arvomaailmat, uskonto ja elämäntavat tulevat sivussa kansanosan kovien kokemusten siivilän kautta suodattuen. Kirjoittajat nivovat teoksessaan yhteen kaksi historiantutkimuksen paradigmaa, makro- ja mikrohistorian. Makrohistoriassa he kertovat inkerikkojen (inkeroisten) ja inkeriläisten pitkän historian aina varjaagien (viikinkien) ja Novgorodin ajoilta lukuisten historian hirmumyrskyjen läpi aina siihen saakka, kun Suomi valtiona avasi portit ulkosuomalaisten paluulle 1990-luvun alussa.

Mihinkään maanpäälliseen paratiisiin paluumuuttajat eivät päässeet. Vastassa olivat räjähdysmäisesti kasvanut työttömyys, lama ja ryssittelijöiden ulkopuolisiksi sulkeneet asenteet.  Tottahan inkeriläiset kohtasivat myös hyviä ja ymmärtäviä ihmisiä. Hyvä kello kuuluu kauas, paha vielä

●●●

Kirjaa tehdessä Pakkasia tyrmännyt kokemus on kaiken aikaa ollut se, miten ohutta ja olematonta kantasuomalaisten tietämys inkerinsuomalaisista on.  Itse uskoin tietäväni keskivertoa enemmän, kenties inkeriläisille äänen antaneen kirjailija Inkeri Kilpeläisen näytelmien kautta.  Kilpeläinen käsitteli inkeriläisten karua lähihistoriaa, kyydityksiä, karkotuksia, pakkokollektivisointia ja Neuvostoliiton pahamaineisia vankileirejä. Ne kaikki ovat hädin tuskin umpeutuneita haavoja.  Ennen niitä inkerinsuomalaiset ovat saaneet kosolti rumia arpia historian pyyhkiessä heidän ylitsensä – ja pyyhkiessä mitä milloinkin juuri heillä.  

Santeri Pakkasta ajoi systemaattiseen suvun historian tutkimukseen kysymys siitä, miksi hän tiesi oman sukunsa, vanhempiensa, isovanhempiensa ja appivanhempiensa elämästä olemattoman vähän, tuskin mitään. Inkeriläisperheissä vaiettiin.  Vaikeneminen oli yksi selviytymiskeino ja yritys suojella jälkipolvia. Sen seurannaisena tuli juurettomuuden, irrallisuuden, kuulumattomuuden ja muukalaisuuden perimä. Sen tunsivat minuudessaan myös isä ja tytär Santeri ja Lea Pakkanen.  Sitten he ryhtyivät ottamaan selvää, tekemään kaukomatkoja Petroskoista käsin Inkerinmaalle oman suvun vanhoihin kyliin ja Pohjois-Siperiaan Stalinin aikaisille vankileireille, lukemaan tutkimuksia ja tutkimaan arkistoja. Tieto loi tarpeen tietää lisää, yhden lähisukulaisen kohtalon jälkeen myös muista. Näin rakentui suurin ponnistuksin teoksen Pakkasten, Kallosten ja Savolaisten perustarina.

Mikrohistorialla pyritään tavoittamaan yleispätevä ja yleistettävä erityisyyden kautta. Vaikka aineistona ovat yksittäisten ihmisten kokemukset, maailmankuva ja toiminta, mikrohistorian kohteena on kuitenkin koko yhteisö tai yhteiskunta. Mikrohistoriassa tavoitetaan tietoa, josta ei useinkaan löydy muita lähteitä. Pakkaset eivät tähdänneet pelkkään inkeriläisten historiaan. He halusivat tuntea ennen muuta oman sukunsa kohtalot. Heihin kuuluivat Santerin isä ja äiti Pekka ja Aino Pakkanen, äidin kovia kokenut isä Iisakki Kallonen sekä Santerin ensimmäisen vaimon Annan vanhemmat Tuovi (mies) ja Katri Savolainen. Heidän kaikkien aikuisuus osui Stalinin hirmuhallinnon vuosikymmeniin.

●●●

Kirjan mukaan inkeriläiset eivät kutsu tai ole kutsuneet itseään inkeriläisiksi, vaan suomalaisiksi. Neuvostoliiton antamassa henkilöllisyystodistuksessa, passissa, oli merkintä Finn ja heidän kotikielensä on ollut suomi.  Heidän kylänsä ja kotiseutunsa olivat kuitenkin Suomen rajojen ulkopuolella. 

Inkerinmaa on käsittänyt noin 15 000 neliökilometrin laajuisen alueen rajoina pohjoisessa Rajajoki, lännessä Narvajoki ja Laukaa sekä idässä Laatokka ja Lavajoki. Kun Pietari Suuri perusti nimeään kantavan kaupungin Pähkinälinnan alueelle Nevan suistoon ja julisti kaupungin 1712 Venäjän pääkaupungiksi, hän perusti sen Ruotsin valtakunnan maille. Vasta Uudenkaupungin rauhassa 1721 alue Inkerinmaineen siirtyi virallisesti osaksi Venäjää. Sitä edeltävät sata vuotta Inkerinmaa oli ollut laiminlyöty ja riistoverotettu Ruotsin Siperia. Ja sitä ennen alueista olivat riidelleet Nevan suistoaluetta tavoitellut Ruotsi ja Itämerelle pyrkinyt Novgorod. Maaorjuus vakiinnutettiin 1600-luvulla ja sementoitiin 1700-luvulla. (Orjuuden hyytävänä yksityiskohtana kirjassa mainitaan venäläinen ruhtinas, joka pakotti inkeriläisen äidin imettämään koiriaan.)

Inkerinmaan, Ingermanlandin uskotaan saaneen nimensä ruotsalaisesta prinsessasta Ingegerdistä, jonka Olavi Sysikuningas naitti vuonna 1019 kauppapoliittisin perustein Novgorodin ja Kiovan suurruhtinaalle Jaroslav I Viisaalle. Näin siis inkeroisten ja inkeriläisten historian syntysolu paikantuu joltisenkin tarkkaan tuhannen vuoden taa. Varhaisin asutus oli itämerensuomalaisia (vatja, vepsä), käsitteenä inkerikkoja, muttei inkeriläisiä.

Kun kolmekymmenvuotisen sodan rasituksista kuormittunut luterilainen Ruotsi toteutti Ingermanlandissa läänitykset, sen myötä brutaalin verotuksen ja ortodoksikirkon sorron, väkeä pakeni tuhansittain rajan yli ja maita autioitui. Niihin alettiin houkutella muuttajia Suomesta, lähinnä Savosta ja Karjalasta. Syntyi Inkerinmaan uusasutus, savakkaat ja äyrämöiset. Eri alueiden inkeriläiset eivät helposti sekoittuneet keskenään, eivät etenkään alueella muuttaneisiin venäläisiin. Kulttuuri säilyi satoja vuosia.

Ennen Stalinin vainoja inkerinsuomalaisia kuritti bolševikkivallankumous ja sitä seurannut sisällissota, joka pyyhki useamman kerran inkeriläiskylien yli. Suomesta tulleet sisällissodan kielitaidottomat punapakolaiset asettuivat enimmältään juuri suomenkielisille seuduille ja käynnistivät käännytystyön siinä juurikaan onnistumatta.

Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi oli vaatinut Inkerinmaalle kulttuuriautonomiaa. Jonkinasteisesti se toteutuikin Neuvosto-Venäjän alkuajan kansallisia vähemmistöjä ymmärtävässä kulttuuripolitiikassa ja NEP-talouspolitiikassa, mikä mahdollisti talonpojille tietyn valtiokiintiön jälkeen myydä muu osa sadostaan omaksi hyödyksi. Kausi johti monien talollisten vaurastumiseen. Inkeriin rakennettiin kouluja ja Hatsinaan sairaanhoitajaopisto. Opetuskieli oli suomi.
Sitten alkoi kollektivisointi.

Vuonna 1935 Neuvostoliitto puhdisti rajavyöhykkeen inkeriläisistä sisäasiainkansankomissaari Genrikh Jagodan toimeenpanemalla suuroperaatiolla. Suomea ei enää (monesta syystä) pidetty ystävällismielisenä maana. Kodeistaan karkotettuja oli arviolta 26 000 – 27 000.  Vuonna 1937 käynnistyivät massiiviset vainot kautta valtakunnan. Teloitettua Jagodaa komissaarina seurannut Nikolai Ješov ajoi 5. elokuuta läpi turvallisuuspalvelu NKVD:n päätöksen, joka käynnisti ennennäkemättömiin mittoihin yltäneen ”kansanvihollisten” tuhoamisen. Määräyksessä ilmoitettiin tarkat lukumäärät ammuttavista tai vankileireille vietävistä. Hulluus pääsi valloilleen. Kuten Inkeri Kilpeläinen on kuvannut, kiintiöitä ei ainoastaan pyritty täyttämään, vaan jopa ylittämään. Aina löytyi paikkakunnalta kommunisteiksi kääntyneitä, jotka hakivat harteilleen sankarin viittaa. Monista heistä tuli NKVD:n halveksimia koiria, likaisimman työn tekijöitä.

Operaatio koitui Santeri Pakkasen yksikätisen isoisän Iisakki Kallosen kohtaloksi. Hän oli juuri palannut lastensa kanssa Siperiasta Kemerovoon karkotuksesta, missä hän yksikätisenä ei voinut tehdä metsätöitä vaan oli pantu työnjohtajaksi. Kotiin viikko NKVD:n päätöksen jälkeen palannut Iisakki oli ensimmäisiä uhreja. Hänet noudettiin kotoaan 21. elokuuta ja teloitettiin perusteina ”vakoilu” ja luvaton poistuminen karkotuksesta.
”Jos oisimmo jiäneet karkotuspaikkaa, kaik ois mänt toisin. Mut hiä tahto kottiihe”, muisteli Elsa-vanhus, Iisakin tytär, isänsä kohtaloa Inkerinmaalla vierailleille Santerille ja Lealle. Iisakki Kallonen on yksi Se tapahtui meille -teoksen vavahduttavia ihmiskohtaloita. Iisakki menetti kätensä ensimmäisessä maailmansodassa.

●●●

Suurimman tutkimusurakan Pakkaset tekivät Tuovi ja Katri Savolaisen (Santerin appivanhempien ja Lean äidinpuoleisten isovanhempien) kohtalon selvittämisessä. Talvisodassa suomen kieltä puhuvasta Tuovista tehtiin desantti. Hän jäi Suomessa kiinni. Pakkasten mukaan hänelle on saatettu  tarjota välirauhan aikana jääntiä Suomeen, mutta hän kuului palautettuihin sotavankeihin. Desantille se ei tietänyt hyvää. Tuovi sai seitsemän vuoden vankileirituomion yhdellä Neuvostoliiton kolmesta pahamaineisimmasta vankileiristä (Vorguta, Norilsk, Kolyma), nikkelikaivokselle Norilskiin aivan Luoteis-Siperiaan. Kaivosalueesta ja vankileiristä olemme voineet lukea kauhunmakuisen raportin Jussi Konttisen kirjasta Siperia (HS Kirjat 2018).

Tuovi selvisi hengissä (vankileirien tavoite ei ollut tappaa, vaan repiä vangeista maksimaalinen työpanos). Hänellä ei ollut lupaa palata Inkerinmaalle tai Leningradiin eikä hän tiennyt Katri-vaimonsa sijaintia. Hän jäi Norilskiin, töihin lämpövoimakeskukseen aina Stalinin kuolemaan vuoteen 1953 asti. Kun hän sai tietää vaimonsa olevan Aunuksessa, hän haki tämän ja toi Norilskiin. Anna, Lean äiti syntyi siellä ja eli ensimmäiset 15 elinvuottaan Norilskissa. Sitten avautui mahdollisuus muuttaa Petroskoihin. Sinne Savolaisten perhe lähti, pysyvästi.  

●●●

Katrin kohtalo oli ollut vähintään yhtä hyytävä kuin miehensä Tuovin. Leningradin jouduttua 900 vuorokautta kestäneeseen saksalaisten saartoon (1941−1944) Katri kaivoi monen muun inkerinsuomalaisen tavoin lapiolla juoksuhautoja kaupungissa. Vain harvat ja valitut ”pelastettiin” Laatokan jäitä myöten, inkeriläiset kyllä, auton avolavalta toisella rannalla odottaviin härkävaunuihin kuljetettavaksi vankileirille. Ikuisuuden kestävien härkävaunu−jokiproomukuljetusten jälkeen hän joutui tuhansien kilometrien päähän Jakutskin pohjoisimpaan osaan Pohjoisen Jäämeren rannalle Kommunismi-kalastuskolhoosiin kalastamaan ja perkaamaan kaloja − paljain käsin. Pienehkö Tiksi Lena-joen suiston tuntumassa löytyi kartoistamme.

Nälkä, kammottava kylmyys ja kädet verille repivä työ olivat elämän kehykset. Vangit eivät saaneet ottaa edes kalojen perkeitä. Jotkut yrittivät salakuljettaa niitä ravinnoksi lapsilleen saappaiden varsissa. Kiinnijäänti seuranneine rangaistuksineen riitti varoitukseksi muille.

Santeri ja Lea Savolainen taistelivat vaikean reitin kautta Tiksiin, ei sentään Lenaa myöten jokiproomulla, vaan yhdellä viimeisistä vielä lähtevistä lennoista. Vastassa oli Pohjois-Siperian talvisydän. Heidän onnekseen jakutialainen Vasili kertoi perustaneensa karkotettujen museon ja tallentaneensa sinne kaiken saatavissa olevan tiedon. Savolaiset etsivät tuhansien kombinaatissa työskennelleiden vankien nimilistasta Katrin nimeä. He löysivät hänen molemmat siskonsa Hildan ja Elman nimet, eivät Katrin. Kävi ilmi, että opettajana Katri oli siirretty kalojen perkuusta vankien lasten kouluun opettajaksi. Kun hän lopulta vapautui, hänen onnistui päästä Aunukseen, opettajaksi sielläkin.

●●●

Petroskoihin päätyivät lopulta Santeri vanhemmat, Pekka ja Aino Pakkanen. Pekka oli taistellut talvisodassa puna-armeijan riveissä ja haavoittunut sirpaleesta käteen. Vuonna 1943 hän kuului Suomeen siirrettyjen inkeriläisten joukkoon. Heistä osa joutui töihin saksalaisille, Pekka leirisavottaan Rovaniemelle. Vuoden 1944 palautuksissa hänet vietiin Neuvostoliitossa jonnekin Keski-Venäjälle. enempää kirja ei kerro. Tuleva vaimo, kenttäsairaalan sairaanhoitaja Aino Kallonen joutui 20-vuotiaana karkotukseen Kazakstaniin, kun Stalin määräsi puna-armeijasta poistettavaksi epäluotettavien kansallisuuksien edustajat. 

Petroskoin liepeille Tšalnaan hakeutunut kirvesmies Pekka Pakkanen ryhtyi rakentamaan 5 x 5-metristä taloaan ja kutsui mielitiettynsä Ainon asumaan luokseen. Alueelle oli muodostunut mittava metsätyömaa työmiehinä suomalaisia ja inkeriläisiä. Myöhemmin Pekka kuoli syöpään ja menneisyydestä vaienneena vei salaisuudet mennessään kertomatta niistä lapsilleen.

Kun liki kolmen vuosikymmenen jälkeen vuonna 2017 Santeri ja Lea Savolainen menevät Santerin hylättyyn lapsuudenkotiin Tšalnassa, luonto on ottanut takaisin sille kuuluvan:
Karjalan kesä on vallannut vanhan pihan. Raivaamme tietä yhden saranan varassa olevalta portilta vihreyden keskellä häämöttävää rakennusta kohti. Kuistille vievää kivilaattapolkua tuskin erottaa leikkaamattoman pihanurmen seasta. Edempänä joen puoleisella pihalla oli vuosikymmeniä sitten kunnioitusta herättävä kasvimaa, joka tuotti porkkanoita, perunoita, kurkkuja ja tomaatteja. Siellä seisoi lähes sotilaallisella tarkkuudella istutettu ruohosipulien rivi violetteine kukkineen, mutta nyt niiden tilalla – kuten kaikkialla muuallakin – rehottaa vain villiintynyttä rikkaruohoa. Joen rantaan johtavan polun oikealla puolella yhdistetty liiteri- ja huussirakennus on sekin vaipunut vuosien ja sään painosta neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Urheasti tönö seisoo vielä pystyssä, vaikka mitään syytä siihen ei enää ole.

Vaikka suojasään vuosina vankileirien ja vuosien 1937−1938 suuren terrorin uhreja rehabilitoitiin, inkerinsuomalaisten osalta rehabilitointi tapahtui poikkeuksellisen myöhään, Venäjän federaation toimesta vasta vuonna 1993.  Savolaiset ja Pakkaset asuivat kymmeniä vuosia Itä-Karjalassa, näkivät hyviä ja huonoja aikoja, tunsivat Vienan Karjalan vuoristoratamaisen lähihistorian ja vaikenivat, varmuuden vuoksi.

Santeri eteni yliopisto-opintojensa jälkeen kirjallisuuslehti Punalipun pätevänä toimittajana ja usein tarvittuna suomen tulkkina. Kynnelle kykenevät lähtivät 1990-luvulla paluumuuttajina Suomeen. Tuovi ja Katri jäivät, mutta Aino-äiti tuli myöhemmin poikansa ja lapsenlapsensa perässä.

●●●

Teoksen loppuluvut käsittelevät muuttajien kotoutumista ja muuttoprosessin sekasortoisuutta. Kaikkea leimasi kokemattomuus ja suunnittelemattomuus. Suomalaisten alkuinnostus ja myötätunto muuttuivat nopsasti nyreydeksi, kun muuttajat eivät vastanneet suomalaisten ennakkokäsityksiä. Kielitaito oli useimmilla miten kuten ja joukkoon livahti myös suomalaisiksi ilmoittautuneita venäläisiä, eikä aina täysin puhtain tarkoitusperin.  

Ensimmäisenä vuonna Suomeen saapui tuhat inkeriläistä. Vuoteen 1997 mennessä paluumuuttajia oli jo yli 20 000. Ajanjaksolla 1990−2016 Suomi oli ottanut vastaan 32 000 paluumuuttajaa. Osa heistä oli sisällissodan punaisten, 1930-luvun loikkareiden ja Neuvostoliittoon muuttaneiden amerikansuomalaisten jälkeläisiä sekä Ruotsista palanneita, enin osa kuitenkin inkeriläisiä. 

Inkeriläisten kutsua saapua Suomeen paluumuuttajina on tällätty presidentti Mauno Koiviston kontolle. Kirja kertoo kuitenkin, että vuonna 1988 Neuvostoliiton suurlähetystön KGB-päällikkö Felix Karasev otti yhteyttä Supon silloiseen päällikköön Seppo Tiitiseen ja tunnusteli Suomen halukkuutta ottaa vastaan Neuvostoliiton suomalaisia. Seuraavana vuonna Suomi-Seuran Martti Häikiö ilmaisi ääneen mahdollisuuden luokitella inkeriläiset paluumuuttajiksi. Koivisto antoi tunnetun haastattelunsa keväällä 1990 ja pyörät pantiin pyörimään heti. Suomeen saattoi tulla turistiviisumilla ja ilmoittaa täällä halusta jäädä. Ainakin toisen vanhemmista tai isovanhemmista tuli olla todistetusti suomalainen. Kielikokeeseen ketään ei pantu, vaikka auttavaa suomen taitoa edellytettiinkin.

●●●

Vallan uutta tietoa inkeriläisten kohtalosta toisen maailmansodan vuosina Se tapahtui meille -teos antoi ainakin itselleni. Vaiettua tietoa! Inkerinmaan jouduttua Barbarossa-hyökkäyksessä saksalaisten miehittämäksi 1941 Suomen hallitus alkoi pohtia mahdollisuutta siirtää liki nälänhätään joutuneita inkeriläisiä Suomeen saksalaisten tuella. Saksa ilmoitti ensin päästävänsä 50 000 inkeriläistä – Suomenlahden yli jalkaisin. Ajatukseen ei uskonut kukaan. Harkittiin Itä-Karjalaa, jonka Suomi oli valloittanut. Saksa oli luvannut Suomelle ylijäämäviljaa ja se ehdotti siitä erästä tehtävää inkeriläisten hätäapuruokintaa ja huonoimmassa asemassa olevien siirtämistä Viroon. Ehdotus toteutettiin heinäkuussa 1942. Toimenpiteet eivät ratkaisseet ongelmaa pitkässä juoksussa. Nälänhätä jatkui Inkerissä ja Suomen heimojärjestössä levisi levottomuus. Virisi ajatus saada inkeriläisiä Suomen huutavaan työvoimatarpeeseen. Saksa vastasi ilmoittamalla tarvitsevansa työvoimaa itsekin.

Lopulta asevelivaltioiden keskinäisissä neuvotteluissa 1942−1943 päädyttiin siihen, että Saksa siirtää Suomeen noin 12 000 inkeriläistä. Teoksen mukaan Suomeen tuotiin kuitenkin lopulta peräti 63 000 inkeriläistä. Siirto tehtiin kahdessa vaiheessa vuoden 1943 maaliskuusta ja lokakuusta alkaen. Ensivaiheessa tuotiin 65 laivalastillista, yhteensä 22 000 inkeriläistä, puoli vuotta vieneessä toisessa vaiheessa tuotiin 38 000 inkeriläistä.

Se on Karjalan evakkoväestön ohessa valtava siirto-operaatio sota-ajan oloissa. Mutta miksi siitä ei puhuta tai kerrota missään?

●●●

Toinen ja suomalaisille arempi kysymys on inkeriläisten palauttaminen sodan jälkeen Neuvostoliittoon vuonna 1944. Siitä Suomessa on kerrottu herkistäviä tarinoita: Maatiloilla töissä olevat inkeriläiset olivat kuin oman perheen jäseniä. Aterioitiin saman pöydän äärellä ja kun inkeriläiset oli palautettava Neuvostoliiton vaatimuksesta, molemmat osapuolet itkivät erotessa.

Santeri ja Lea Savolainen kertovat myös toisenlaisesta todellisuudesta, vaikka ihanteellisia esimerkkejäkin löytyi toki. Osaa inkeriläisistä kohdeltiin ala-arvoisesti. Perheelle saatettiin osoittaa asuinsijaksi vaikka kanakoppi tai vanha sauna ja työntekijänä inkeriläinen ei ollut orjaa kummempi. Kotiutuminen Suomeen ei useimmilla sujunut ynseän kohtelun vuoksi, vaan luvuttomia kalvoi koti-ikävä. Kaivattiin kotiin ja kotikylään ja ikävöitiin jonnekin puna-armeijaan joutuneita lähiomaisia. Oli siis haluja lähteä, joskin myös haluja jäädä.

Välirauhan sopimuksessa Neuvostoliitto EI VAATINUT kaikkien inkeriläisten palauttamista. Tuli palauttaa vain sotavangit ja pakolla Suomeen tuodut. Siirretyiltä inkeriläisiltä oli otettu allekirjoitus siitä, että he tulevat vapaaehtoisesti. Suomen hallitus otti kuitenkin sen kannan, että valvontakomission määräyksiä on noudatettava pilkulleen, koska muu heikentäisi Suomen asemaa tulevissa rauhansopimusneuvotteluissa. Venäläisen valvontakomission aluevirkailijat eri puolilla Suomea tekivät kuitenkin omia tulkintoja välirauhan sopimuksesta ja ilmoittivat, että kaikkien entisten neuvostokansalaisten on palattava. Käytettiin uhkauksia ja lupauksia omalle kotitilalle pääsystä.

Inkeriläisten tuli tehdä paluuilmoitus. Sellaisen allekirjoitti 40 377 henkilöä, mutta heidän lisäkseen kokoamisasemille tuli ilmoituksen tekemättömiä 15 700 ja jälkilähtijöitä vielä 750. Näin Neuvostoliittoon palasi miltei 57 000 inkeriläistä. Junia väen siirtämiseksi oli yhteensä 81. Kirjan kertoman mukaan kohtelu Viipuriin asti oli ystävällistä. Sitten ikkunat salvattiin ja kohtelu muuttui.

Noin 8 000 inkeriläistä jäi ja heistä puolen onnistui siirtyä Ruotsiin. Jääjien joukossa olivat muiden muassa Tuovin veli Aati Savolainen ja hänen vaimonsa Lempi.

Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen -teoksen mukaan nykyisin valtaosa inkeriläisistä, 50 000 – 70 000 ihmistä, asuu Suomessa. Heistä Lea Savolaisesta on tullut todellinen maailman kansalainen, joka tekee arvokasta pakolaistyötä eri puolilla maapalloa, missä pakolaisuus on ihmiskunnan akuutti kirkuva ongelma. Lea tietää, mitä merkitsee juurettomuus, kodittomuus ja osattomuus.

Se tapahtui meille on sivistävä, kokoaan järeämpi teos.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus 2020, lähteineen 426 sivua. Teoksessa on kuvaliite. Kuvat ovat kotialbumeista tai Meeri Koutaniemen ottamia.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s