Tõnu Õnnepalu: Aaker. Mujal kodus II

Tunnen hienoista itsetyytyväisyyttä. Ostin virolaisen Tõnu Õnnepalun trilogian kakkososan Aaker marraskuussa 2019 Martin markkinoilta ja tein tuolloin pari aloitusta lukea se. Tyssäsi nopsaan, vaikkei kieli ole erityisemmin vaikeaa. Kun olin lukenut viimeisenkin vuoden 2020 lopulla ostamani uutuuskirjan, löysin motivaation tarttua vihdoin Aakeriin.  Nyt, viikkoa myöhemmin liki 400-sivuinen teos on luettu. Hyvä, minä!

Totuuden nimissä viron kieleni on päässyt tukevaan ruosteeseen. Aaker raapi reippaasti pois ruostelämpäreitä ja viritti jonkinasteisen muistin palautumisen. Se tuotti mielihyvää.

Õnnepalun trilogian osat ovat Pariis, Aaker ja Lõpmatus (Loppumattomuus). Ne eivät ole matkakirjoja. Kaikissa niissä kuitenkin tehdään matkaa, omaan itseen uudessa ympäristössä ja elämäntilanteessa. Pariisi on ollut Õnnepalun pitkäaikainen, tärkeä asuinsija. Aaker kertoo Kanadan ulkovirolaisista ja Lõpmatus-teoksessa Õnnepalu juoksee maratonia yrittäen jaksaa maaliin asti. Vallankin sen tahdon lukea! Itse olen juossut noita kuninkuusjuoksuja 27 takavuosina, kyseenalaistamatta koskaan maaliin asti jaksamistani. Yksi innoittajista oli tietenkin Haruka Murakami maratonkirjallaan What are we talking about when we are talking about running. Nyt siis toinen, kenties vallan erilainen kirja.

Virolaisten pakolaisvyöry

Kun toisessa maailmansodassa kävi virolaisille selväksi, että Neuvostoliitto miehittäisi vuonna 1940 itseensä liittämän maan uudelleen, Virosta alkoi massiivinen pakolaisaalto. Se suuntautui loppukesästä ja alkusyksystä 1944 meren yli Ruotsiin. Kevääseen 1945 mennessä Ruotsiin oli saapunut 22 000 virolaista pakolaista. Kuitenkin vielä suurempi määrä pakeni Saksaan, Seppo Zetterbergin Viron historian (2007) mukaan peräti 35 000 – 40 000. Oletan heidän olleen pääosin sotilaita, sillä Wehrmachtin riveissä taisteli loppuvaiheessa Zetterbergin mukaan 50 000 – 60 000 virolaista. Sieltä he vetäytymisen ja liittoutuneiden kokooma- ja vankileirien jälkeen ohjattiin eri puolille maapalloa. Olen ollut kolme vuosikymmentä kirjeenvaihdossa yhden tällaisen, Tasmaniassa asuvan 98-vuotiaan sivistyneen herrasmiehen Ilmar Kalan kanssa ja lukenut hänen käsin kirjoittamansa peräytymis- ja vankileirimuistelmat. Suhteestaan natsismiin hän ei kirjoita rivin riviä. Visusti vaiettu aihe, vaikka hän oli sodassa mukana asetta kantaen.

Zetterbergin mukaan Virosta pakeni yhteensä arviolta 75 000 – 80 000 kansalaista. Se on pienelle kansakunnalle valtava suonenisku, useimmat koulutetuimpia ja eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sodan jälkeen suurimpia pakolaisten vastaanottajamaita olivat Yhdysvallat, Australia (etenkin Saksan armeijassa taistelleita), Kanada, Iso-Britannia ja Ruotsi.

Kanadan metsävirolaiset

Tõnu Õnnepalu asui kirjaa kootessaan Ontarion alkumetsässä (põlismetsas) vanhalla ulkovirolaisten asuinseudulla pari kuukautta käyttöönsä saamassa kesäasunnossa (suvilas) ja sen tontilla (krunt/ aaker; yksi hehtaari on 2,2 aakeria). Koko seutu on harvaan asuttua metsien ympäröimää kesämökkialuetta. Omistajat viipyvät mökeissään ja huviloissaan kesän ja palaavat kaupunkiin elokuussa tullakseen tyhjentämään vesiputket lokakuun alussa. Tänne heidän Virosta tulleet isovanhempansa rakensivat elämänsä uutta alkua yli seitsemän vuosikymmentä sitten, kanadalaisten intiaaniheimojen vanhoille asuinmaille. Ulkovirolaisia yhdisti vuosikymmenet Metsaülikoolin alueelle rakennettu partioleiri (skaudileir), yhteinen toimintakeskus.

Õnnepalu asuu saamassaan mökissä elokuusta lokakuun alkuun. Hän vaikuttaa elävän kuin erakko vailla kontakteja seutukunnan mahdollisiin muihin asukkaisiin tai viikonloppukävijöihin. Hän tietää herättävänsä epäluuloa. Hän on Tunkeilija.
”Kõige kahtlasem olend väliseestlase jaoks on kodueestlane. Seda tunned küll häbenetakse ja püütakse maha suruda, aga ega ta kao.” [Kaikkein epäilyttävin ulkovirolaiselle on kotivirolainen. Tunnetta tosin hävetään ja se pyritään nujertamaan, mutta ei se katoa.]
Toisessa kohtaa Õnnepalu toteaa virolaisten ja vironvenäläisten ymmärtävän toisiaan paremmin kuin virolaisten ja ulkovirolaisten. ”Eestlased ja Eesti venelased on õieti kergem teineteist mõista kuin eestlasel ja väliseestlasel.”

Õnnepalu viihtyy yksin, hän vaeltelee metsän halki lähijärvien rannoille, istuu rantakallioilla pitkät tovit seuraillen havaitsemiaan eläimiä. Hän miltei ystävystyy Kotkajärven (Fleming lake) aran asukin, majavan (kobras) kanssa, joka syödä rouskuttaa kiskaisemiaan lumpeita (vesiroos), hän kiikaroi kuikkia (järvekaur, teoksessa myös muodossa jääkaur) ja telkkiä (sõtkas), ruokkii auringonkukansiemenillä Vööduksi nimeämäänsä maaoravaa, kuuntelee sirkkojen (ristikas) sirinää ja seuraa kojootin (koiott) jolkotusta. Sään kääntyessä syksyyn hän ihailee kyllästymättä öistä tähtitaivasta. Eihän valojen valtaamassa maailmassa sellaista näe kuin aarnimetsässä! (Ontarion Muskakan metsä ei tosin ole luonnonsuojelualue, vaan ”korjuukypsää” talousmetsää.) Kuu lihoo syyskuussa täyteen pulleuteensa ja himmentää tähdet.

Luonnon tarkkailulla ja tarkalla raportoinnilla on Aakerissa keskeinen sija. Hän pohtii ihmisen muuttunutta suhdetta metsään. Amerikkalaisille metsä tarkoittaa puistomaista metsää, jossa on tarvittavat palvelut: ”minnakse rahvusparkki, kus on vastav infastruktuur. Rajad ja viidad ja majutusasutused. Ja vaatamisväärsused. Enamasti ka palju inimesi.” (mennään kansanpuistoon, missä on vastaava infrastruktuuri, rajat, viitat ja majoituspaikat. Ja nähtävyydet. Tietenkin myös ihmisiä.)  Tällaisen amerikkalaistumisen Õnnepalu pelkää muuttuvan vallitsevaksi Virossa ja muualla Euroopassa. Jo nyt ulkovirolaiset ovat menettäneet kosketuksensa marjastaa ja sienestää. Jokamiehenoikeuksia ei Amerikan mantereella tunneta.

Luonnon ja metsän lisäksi tottahan Õnnepalu kirjoittaa vaikutelmista, joita hän saa ulkovirolaisista (väliseestlased). Oikeastaan sellaista kansanryhmää ei enää ole, ovat vain ulkovirolaisten  kanadalaistuneet jälkeläiset. Heitä vanhassa Euroopassa sijaitseva Viro ei kiinnosta, kaikkein vähiten virolainen kirjallisuus. Eivät he pysty lukemaan vironkielistä kirjallisuutta, vaikka ymmärtäisivät jonkin verran puhuttua kieltä. Õnnepalu tutkii alkuperäisen pakolaissukupolven vanhoja kirjakokoelmia. Pakolaisten käsitys Virosta on sementoitunut siihen Viroon, jonka he vuonna 1944 jättivät taakseen. Vaikka Viro on mullistunut toisenlaiseksi, heidän mielikuvansa ja käsityksensä eivät muutu. Viroon jääneet olivat heidän isovanhempiensa arvomaailmassa pettureita ja kommunistien mielistelijöitä, kommunistiseen Neuvostoliittoon elämänsä sopeuttajia.

Anteeksiantoa ei tunneta eikä ymmärrystä jyrkkyyteen tule kotivirolaistenkaan taholta:

Me justkui ootasime, et meie ”vabaduses” elanud õed ja vennad tulevad ja tänavad ja õnnitlevad meid, et oleme seda maad hoidnud ja harinud, katuseid paigannud ja raamatuid kirjutanud. Aga nad ei tahtnud sellest midagi kuulda. Loomulikult ei tahtnud. Mina ka poleks tahtnud, kui ma oleksin olnud üks nende seast.”
[Me ikään kuin odotimme, että meidän ”vapaudessa” eläneet siskot ja veljet tulevat ja kiittävät ja onnittelevat meitä, että olemme sitä maata hoitaneet ja viljelleet, paikanneet vesikattoja ja kirjoittaneet kirjoja. Mutta he eivät tahtoneet kuulla siitä mitään. Tietenkään eivät tahtoneet. Minäkään en olisi tahtonut, jos olisin ollut yksi heidän joukostaan.]

Õnnepalu löytää Ernst Ennon kirjan Kadunud kodi (Kadonnut koti) vuodelta 1950. Sen johdannosta löytyy teksti: ”Ilmestynyt ja painettu vapaassa Ruotsissa Viron kansan 10. kärsimysvuonna.”(Ilmunud ja trükitud vabas Rootsis eesti rahva 10. kannatusaastal.) ”Ei ole olemassa sellaista kuin kansan kärsimysvuodet”, väittää uuden sukupolven Tõnu Õnnepalu (synt. 1962):

”Alati keegi kannatab, ja tõsi, vahel paljud, aga alati on ka neid, kellele need ovad head aastad, nooruse ja tõusu aastad. Keegi abiellub, keegi saa uue töökoha. Keegi leiab Siberis ende elu armastuse. Kõik on alati võimalik. On inimese kannatuse- ja leina-aastad. Need lähevad mööda, kui inimene nad läbi elab.”
[Aina joku kärsii, ja tosi on, että välillä monet, mutta aina on myös niitä, joille samat vuodet ovat hyviä, nuoruuden ja nousun vuosia. Joku menee naimisiin, joku saa uuden työpaikan. Joku löytää Siperiassa elämänsä rakkauden. Kaikki on aina mahdollista. On ihmisen kärsimys- ja suruvuosia. Ne menevät ohi, kun ihminen elää ne läpi.]

Uutta historian tulkintaa  

Haluan poimia Tõnu Õnnepalun leppeästä ja mainiosta kirjasta yhden Viron historiaa koskevan uustulkinnan, joita jokaisella uudella sukupolvella on taipumus tehdä. Viron historiassahan tavataan  puhua seitsensatavuotisesta maaorjuudesta 1200-luvulta aina 1800-luvun loppuun sekä niin kutsutusta hyvästä Ruotsin ajasta (1595−1721).  Õnnepalu kyseenalaistaa käsityksen mielenkiintoisella tavalla:

Talupojad maksid korra aastas vakusepeol ordule kümnist ja elasid muidu siis veel võrdlemisi vabalt. Kujutlus seitsesaja-aastasest orjaööst ei pea paikka kuskil, aga Järvemaal on ta eriti vale. Tõeline mõisaorjus algas seal ”hea” Rootsi korra ajal, kui kuningas vanad ordumaad truudele väepealikele või muidu vajalikele inimestele mõisateks jagas. Kuid Preedil oli mõis või midagi taolist niisii juba orduajal. Oli mõis kuid mitte mõisnikku. See oli Tallinna piskoopi lauamõis, kust, nagu nimi ütleb, piskoopi lauale head ja paremad toodi.
[Talonpojat maksoivat kerran vuodessa vakojuhlissa ritarikunnalle kymmenyksen ja elivät muuten sen jälkeen verrattain vapaina. Mielikuva seitsensatavuotisesta orjuuden yöstä ei pidä paikkaansa missään, mutta Järvemaalla on se erityisesti valheellinen. Todellinen moisio-orjuus alkoi siellä ”hyvällä” Ruotsin ajalla, kun kuningas jakoi vanhat ritarikunnan maat uskolliselle sotapäällikölle tai muille tarpeellisille ihmisille moisioiksi (mõis). Mutta Preedissä oli moisio tai jokin sen tapainen jo ritarikunnan ajalla. Oli moisio muttei moisionherraa. Se oli Tallinnan piispan pöytä(?)moisio, josta kuten nimi kertoo, piispan pöytään tuotiin hyvät ja paremmat.]

Tõnu Õnnepalu tarinoi Aakerissa kaikenmoista, välistä pääjuonteesta hieman sivuunkin menevää, kiinnostavaa yhtä kaikki. Matkaa tehdään ja ”muualla kotona” (mujal kodus) ollaan. Hän muiden muassa matkaa kirjallisesti eteläisessä Amerikassa maantieteilijä, tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä Alexander von Humboldtin (1769−1859) jalanjäljillä. Kuten muistamme, yksi Euroopan merkittävimmistä ja vanhimmista yliopistoista kantaa Humboldtin nimeä, Berliinissä.

Itseäni kiinnostivat erityisesti Õnnepalun runsaat pohdiskelut painetun kirjallisuuden arvosta ja muuttumisesta arvottomaksi. Kolutessaan ontariolaisen oleskelupaikkansa hyllyjä ja vajoja hän löysi runsaasti pakolaisvirolaisten kirjoja ja lehtiä (pakolaisten aikakauslehti Tulimuld) kokeakseen ajan hylänneen sisällöt jo yli puoli vuosisataa sitten.

Itseään Tõnu Õnnepalu kutsuu vaeltajaksi tai kulkuriksi (rändur). Sitaattien sisällön suomenkielinen tulkinta tässä jutussa on blogistin, joka ei ole kääntäjä, mikä erottunee teksteistä.

Aaker ei ole toistaiseksi ilmestynyt suomeksi, mutta kerrassaan mainio harjoitelma se vironkielisenä on kieltä opiskelleille.

Tõnu Õnnepalu: Aaker. Mujal kodus II.  2019. 389 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s