David Grossman: Kun Nina sai tietää

Kannen suunnittelijan Anne Lehtosen kuvavalinta on dramaattinen. Kuva Onerva Utriaisen.

Enin osa David Grossmanin romaanin Kun Nina sai tietää tapahtumista sijoittuu Israeliin kibbutsille. Eletään aluksi 1960-luvun alkua. Mutta kun lukija on kahlannut kirjan kipua tuottavan loppukolmanneksen päätökseen, aivot jäävät puuttomaan, jyrkkävuoriseen Goli Otokiin (”Paljas saari”). Se on Adrianmerellä nykyisen Kroatian aluevesillä. Siellä sijaitsi marsalkka Josip Broz Titon gulagleireistä pahamaineisin. ”Ne Auschwitzin vangit, jotka tulivat myöhemmin Goli Otokiin, totesivat täällä olevan pahempaa.  Siellä oli selvää, kuka oli vihollinen ja ketä piti pelätä. Täällä ne tekevät kaikista toistensa vihollisia.
Katkelma on juutalaisen Vera Novakin tarinasta omasta kolmivuotiskaudestaan Titon tuhoamisleirillä (virallisissa papereissa uudelleenkoulutusleirillä). Vera selvisi hengissä. David Grossman kertoo Veran ja hänen Nina-lapsen rikotusta elämästä.

Grossmanin kolkon tarinan keskushenkilöllä Vera Novakilla on todellinen esikuva, josta Grossman kertoo kirjansa lopussa. Hän oli jugoslavialainen Eva Panić-Nahik, Goli Otokin uhri, josta on ilmestynyt monografia ja tietokirja ja josta on tehty dokumenttielokuva. ”Evasta tuli lähes epäinhimillisen rohkeuden symboli, symboli ihmisen kyvylle vaalia inhimillisyyttä kaikkein kauheimmissakin olosuhteissa”, Grossman kirjoittaa.

Titon gulag? Vaiettu ja kielletty, kunnes totuus paljastui Eva Panić-Nahik kohtalon tultua julki. Kun nyt osasin etsiä, löysin tietoa Titon gulagista ja erityisesti Goli Otokista vuonna 1997 ilmestyneestä massiivisesta teoksesta Kommunismin musta historia (”Kommunistijohtajien oikeudenkäynnit”, erityisesti sivut 470−471). Sitä synkkää tiiliskiviteosta tuskin moni on pystynyt kahlaamaan läpi.

Tito ja Stalin ajautuivat välirikkoon pian toisen maailmansodan jälkeen, kun Tito ei alistunut Neuvostoliiton määräysvaltaan. Heidän keskinäisessä sodassaan yhdistelmävaltion Jugoslavian stalinistit pakotettiin romaanin mukaan miinaharavoiksi. Grossmanin mukaan vuonna 1948 Jugoslaviassa pelättiin Stalinin hyökkäävän Jugoslaviaan. Omista riveistä siivilöitiin stalinisteja, ”Titon pettureita”. Veran miehen ja rakastetun, serbialaisen sodanaikaisen vastarintaliikkeen sotilaan Miloš Novakin pikatuomioksi riitti yksin Novakien kuusi- ja puolivuotiaan tytön venäläiskaikuinen nimi Nina. Heiveröinen ja sairaanloinen Miloš arvasi kohtalonsa tultuaan armeijan turvallisuuspalvelun pidättämäksi. Ensimmäisen vangitsemispäivänsä päätteeksi hän nyrhäsi itsensä hengiltä.

Veran tehtävä oli allekirjoituksellaan tunnustaa Miloš maanpetturiksi. Tunnustuksen palkkioksi luvattiin oma vapaus ja pääsy lapsensa luo. Vera ei taipunut, vaikka hän tiesi pienen tyttönsä ajettavan katulapseksi. Rakastettu Miloš on hänelle suuri humanisti ja idealistinen kommunisti.

Romaaninsa David Grossman aloittaa paljon myöhemmästä ajasta. Juutalainen Vera Novak on muuttanut Israeliin ja tuonut 17-vuotiaan Nina-tyttären mukanaan. Asuttuaan aikansa kibbutsilla Vera suostuu naimisiin leskeksi jääneen kibbutsin johtajan, agronomi Tuvjan Brukin kanssa. Tuvjalla on liki Ninan ikäinen poika, Rafael. Romaani Kun Nina sai tietää on tarina suuresta rakkaudesta ja psyykkisesti invalidisoivista kokemuksista, jotka laskevat sukupolvien väliin läpipääsemättömän pleksin. Kolmatta sukupolvea kirjassa edustaa Gil, Rafaelin ja Ninan tytär, kirjan loppupuolella jo murrosikäinen nuori elokuvantekijä ja Vera-mummon (savtan) lemmikki.

Kun Nina sai tietää on romaani nujertumattomasta rakkaudesta, niin pakahduttavan suuresta että sitä on vaikeaa käsittää.  Sen hienopiirteiseen ja herkkävivahteiseen kuvaamiseen tarvitaan Grossmanin kaltainen tyylitaituri. Rakkauksia on kaksi, kumpikin pohjattomia. Ensimmäinen niistä on juutalaistyttö Vera Bauernin suhde laihaan serbisotilaaseen Milošiin ja heidän lapsenomainen, viaton keskinäisrakkautensa. Suhde oli 1930-luvulla sentään ennen kuulumaton: juutalainen ja serbikristitty! Toinen rakkaus on Rafaelin kaiken anteeksiantava ja ymmärtämään pyrkivä rakkaus Ninaan, kaunottareen joka on ihmisenä rikki ja joka elää vuosia itsetuhoisesti milloin missäkin päin Israelia tai maailmaa, hukassa niin itseltään kuin läheisiltään. Rafaelin koko aikuisuus menee Ninan epätoivoiseen, pakkomielteiseen etsintään. Nina jakaa itseään kieroutuneille elostelijoille, ei kuitenkaan rahasta. Hän ei ole prostituoitu, vaikka rikkoo vimmaisesti itseään. ”Jos reputtaa, on seuraava jo ovella, sillä minua, Rafi-rakas, kuuluu haluta.”

Rafael oli totisesti halunnut, hulluuteen asti, mutta Ninalle se ei riittänyt. Välittämisen ja halutuksi tulemisen anemiassaan hän oli kykenemätön tuntemaan itseään ravituksi. Kerran oma äiti oli hylännyt hänet julmien ihmisten armoille ja kadonnut Titon gulagin nieluun. Mutta vielä Nina ei tiedä olleensa ”vaihtovaluuttaa” äitinsä käsissä; ei sitä, että äidille OLI tarjottu vaihtoehto.

Rakkauden ohessa romaani on kirja liki anteeksiantamattomista hylkäämisistä. Vera hylkäsi kuulustelijan tarjoamista vaihtoehdoista oman vapautensa ja 6,5-vuotiaan pikkutyttönsä, kun niiden maksuna oli allekirjoituksella vahvistaa Miloš maanpetturiksi. Hän valitsi kuolleen rakastettunsa kunnian säilyttämisen oman elävän lapsensa asemasta.

Nina vuorostaan hylkäsi 3,5-vuotiaan tyttärensä Gilin herra ties miksi, ehkä siksi, ettei hän voinut asettua paikoilleen. Hän oli koditon nymfomaani. Teoksen punaiseksi langaksi punoutuu vihdoin ponnistelut ja yritykset molempien äiti−lapsi-suhteiden normalisoimiseksi. Hylkäämisen seurauksena he (lapset) eivät pysty koskemaan, eivät edes katsomaan äitinsä kasvoja. Välissä on niin paksu puhumaton, peitelty kuona. Kun sen kuonan kätketyin pussinpohja on kaivettu esiin, Nina on saanut tietää. Vasta sitten on mahdollista alkaa eheytyä − tai romahtaa lopullisesti.

Yhteisen äänen löytämiseksi perhe päättää tehdä elokuvan, minkä kuvaisi elokuva-ammattilainen Rafael, työparinaan ja tarinoiden muistiin kirjoittajana Gil. Idea on Ninan ja 90-vuotias Vera syttyy sille. Hän puhuisi filmille oman elämäntarinansa. Mutta elokuvan toteuttamiseksi heidän kaikkien on matkustettava Zagrebiin, sitten Veran synnyinkaupunkiin Čakoveciin Unkarin rajalle ja lopulta Goli Otokin saarelle, josta nyt suunnitellaan historiallista turistikohdetta.

Elokuva elämästä, jota emme eläisi. Elämästä, jonka olisimme voineet elää. Kiintymyksen, ilon, pettymyksen ja surun tuulahdukset viivähtivät noilla kasvoilla, ja hymyt, luoja sentään, hänen [Ninan] hymynsä on lämmin, tyyni ja yksinkertainen, missä nämä kaikki olivat silloin kun minä olisin tarvinnut heitä? Rafael vieressäni tuijottaa häntä uneksivasti, hän ja hänen pulssinsa ja kiihkeä hengityksensä – nämä minä taisin jo mainitakin – ja minä vannon etten anna hänen vajota enää Ninan vuoksi, en enää, ihmisen kaltoinkohtelulle on rajansa. [Gil]

Nina haluaa elokuvan, sillä hän on vakavasti sairas. Ehkä hän sairastaa alzheimeria tai dementiaa, mutta lopulta hän ei muistaisi mitään eikä näkisi värejä. Siksi kamera on Nina, tuleva sairas Hän, ja Veran ja hänen itsensä on kerrottava tarinansa osoittamalla sanat Ninalle, tulevaisuuden sairaalle Hänelle. Sitä itselleen suunnattua elokuvaa hän katsoisi, kun ei enää muuten muistaisi mitään. Hän saisi vihdoinkin tietää.

Ihminen tekee ja aiheuttaa pahaa, vaikkei ehdoin tahdoin haluaisikaan. Pahaa aiheutti myös Vera, Gilin ”suloinen savtani, hauska, hyväntahtoinen, lämmin, loputtoman lojaali, fanaattinen, ärhäkkä ja julma”. Mutta 90-vuotiaan Veran, sankarinaisen ja Titon gulagin uhrin, on rohjettava tunnustaa hinta, jonka hänen lapsensa, nyt 63-vuotias mutta yhä 6,5-vuotias Nina on joutunut maksamaan elämällään hänen ratkaisustaan.

David Grossman kirjoittaa romaaniinsa lohdullisen lopun. Nina osoittaa merkkejä eheytymisestä ja sen tuloksena eheytyisivät myös äitien ja heidän lastensa vääristyneet suhteet. Rafael rakastaa Ninaansa – ja saa häneltä vihdoin ilmaistua vastarakkautta. Tieto merkitsee tuskaa. Mutta teoksessa Kun Nina sai tietää tieto on aura eheytymiseen.

Teos on pakahduttava. Luin kirjan loppukolmannesta pieninä palasina. Enempää en pystynyt ottamaan kerralla vastaan. Mutta nyt, nyt aion lukea Josip Broz Titosta kaiken kotikirjastomme Kommunismin mustasta kirjassa kerrotun, jotta Annelikin saa tietää.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. Otava 2020, 277 sivua. Suomennos Minna Tuovinen. Mistä kielestä suomennos? Alkuteos ilmestyi hebreaksi.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: David Grossman: Kun Nina sai tietää

  1. Vappu Orlov sanoo:

    Suomennos on arvatenkin tehty hepreasta. Minna Tuovinen on kääntänyt hepreasta muitakin teoksia, mm. Amos Ozin romaanin Juudas.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s