Terhi Kokkonen: Rajamaa

Joel Melasniemi on käyttänyt kannen pohjakuvana Pekka Lehtosen kollaasia, missä taivas uhkaa pudota niskaan

Riston ja Karon avioliitto oli säröillyt jo pitkään. Eheyttääkseen sen he olivat viettäneet viikon pohjoisessa talviurheilukeskuksessa ihaillakseen revontulia kuusikulmaisesta lasikattoisesta majastaan.  Viikko luxuspuitteissa oli sujunut mallikkaasti, vaikkeivät he ulkoilleet ja pilvisyyden vuoksi revontulia ei näkynyt. Mutta viimeisenä päivänä kaikki oli nyrjähtänyt taas raiteiltaan. Matkalla lentokentälle Riston ajamalla vuokra-autolla he ajautuivat onnettomuuteen, onnekseen varsin lievin vammoin.  Sen seurauksena he joutuvat kuitenkin jatkamaan lomaviikkoaan parilla lisäpäivällä. Kun ne ovat ohi, Karolle valkenee tapahtumasarjan kuvio. ”Sinä yritit tappaa meidät”, hän ilmoittaa miehelleen.

Terhi Kokkosen (s. 1974) esikoisromaani Rajamaa sai viime vuonna Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisromaanina. Kirjan takakannessa on teksti: ”Twin Peaks kohtaa Nukkekodin trillerimäisessä esikoisromaanissa.” Muistan Twin Peaksin ja muistan Nukkekodin. Rajamaan yhdistäminen niihin vaati mielikuvitukseni elastisuutta.

Terhi Kokkosen romaanissa eletään psyyken tasapainon häilyvällä rajalla, rajamaastossa. Karo, viestintäyrityksensä kiireinen voimanainen, on diagnosoitu jo vuosia sitten epävakaaksi, mutta mieheltään salassa hän on jo kuukausien ajan jättänyt lääkkeensä ottamatta. Lomaviikolla häneltä on kadonnut tavaroita oudontuntuisesti, vaikka muistikuva niiden paikasta tuntui tarkalta. Risto panee katoamisille suuren painon ja pakottaa vaimonsa ottamaan psyyken pillerin, jonka tämä aikansa kielen alla piilotettuaan sylkäisee pehmenneenä vessan pyttyyn.  Roskapussin pohjalle hän survoo loput lääkkeet.

Mutta omituisinta ei ole tavaroiden katoaminen (joista useimmat ilmestyvät lopulta näkösälle). Karo ja Riston käsitykset onnettomuustilanteesta ovat kaukana toisistaan. Karon näkömuisti on selvä: Hän piti pitkään silmiään suljettuina, kunnes avasi ne ja koki kauhun hetken. Heitä vastaan syöksähti mutkan takaa auto, kirkkaat valot suoraan kohti. Hän ehti nähdä, että kyseessä oli sininen lava-auto. ”Mitään muuta autoa ei ollut”, hiiltyy Risto, kun Karo haluaisi tietää, miten sille toiselle autolle kävi. Heidän autonsa oli tehnyt täyskiepin ja iskeytynyt perä edellä metsään. Tien liukas pinta ja liian kova vauhti, siinä syyt.  Heidät oli löytänyt rinteeltä palannut laskettelija.

Mutta yöllä mutkan takaa eteen ilmestyvät autonvalot ja lava-auton sininen väri tunkevat Karon uniin. Hän on näkemästään varma. Poliisi uskoo Ristoa. Hänelle Risto on kertonut onnettomuuden jälkeen vaimonsa psyyken häilyvyydestä. Ja siitä tulee Arctic Mirage -lomaparatiisissa muitakin merkkejä: Karo ilmestyy onnettomuuden jälkeen hotellin aamiaiselle ulkomajasta hotellin aamutohveleissa eikä hän huolittele enää ulkonäköään.

Kokkonen ei kuvaa toistakaan keskushenkilöä mairittelevasti. Yläluokkaistaustainen Risto on omaksunut rahankäytössä herraskaiset tavat, vaikka tuntuu hyödyttömältä tyhjäntoimittajalta. Pröystäilevä rahankäyttö haisee itsetunnon pönkitykseltä. Risto valitsee juomalistalta aina kalleimman drinkin ja kalleimman viinin. Itsetunnon pönkitystä lienee myös hänen vaimoonsa kohdistama toistuva väkivalta ja vihjailut tämän psyykkisesti epävakaisuudesta. Risto itkee usein. Vaimoon kohdistuva väkivalta ja korvauksena mielistely ovat avioliiton arkea.  

”Miksei me tehdä jotain, mennä hiihtämään”, Risto kysyi ennen kuin romahti.
Myös lääkäri kehotti Ristoa hiihtämään. Ehdotettuaan ensin terapiaa. Lääkärin ideoista hiihtäminen tuntui Karosta paremmalta. Hän ei usko terapiaan. Hänelle riitti viisi vuotta psykodynaamista kidutusta mieheltä, jonka ammattituntemusta rasitti poikamaisen riehakas  sovinismi.

Risto lukee mukanaan raahaamiaan itsehoito-oppaita addiktionomaisesti. Hän on suurikokoinen, tanakka ja turpeine punakoine kasvoineen hotellin vastaanoton nuoren Sinikan mielestä vastenmielinen. Karo, Riston luokkatoveri kouluvuosilta, on hieman ”keskivertoa älykkäämpi” ja määrätietoinen, mutta ulkoiselta olemukseltaan hiirenharmaa. Pariskunta on ollut eriparinen miltei siitä alkaen, kun luokan suosikkipoika suvaitsi kiinnittää Karoon yksinäisenä kesänään ja tekemisen puutteessa huomionsa.

Riston tausta on hutera. Isä teki muuanna jouluaattona itsemurhan ja itsetäyteinen äiti on ollut kutakuinkin aina jonkin asteen humalatilassa. Karo on ollut liki parikymmentä vuotta yksinhuoltaja. Hän sai lapsen, Johanneksen, opiskeluaikaan salaisesta suhteestaan naimisissa olevan professorinsa kanssa ja kasvatti lapsen aikuiseksi liki rahattomana vailla pienintäkään elatustukea.  Johannes on ollut tärkeintä Karon elämässä ja on sitä yhä.

Rajamaa on siis trilleri, jossa totuuden selviäminen onnettomuustien tapahtumasta on avainkysymys. Mutta kumpaa heistä uskoa? Arctic Miragen lähellä oleva kirkonkylä ei ole niin pieni, etteikö siellä tunnettaisi miestä, joka omistaa sinisen lava-auton. Sen nimittäin Karo näkee mentyään hiihtoyritelmänsä jälkeen kauppaan. Miehen tuntevat kaikki. Lopulta Karo jäljittää miehen Ristolta salaa ja saa tämän avautumaan. Kun mies oli kääntynyt suoralle mutkan takaa, vastaan ajanut auto oli hänen kaistallaan. Hän esti nokkakolaroinnin äkkinäisellä penkan kautta koukkauksella. Luulo kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta sai miehen olemaan pysähtymättä. Ja ilmoittautumatta poliisille, kun kukaan ei kaivannut mitään ”toista autoa”. Mies oli seutukunnan merkkimiehiä. Tunnettu ja tykätty.

Kivi vierähtää kertomisen myötä lava-auton omistajan mieleltä. ”Te tulitte vastaantulijoiden kaistaa ja sain juuri ja juuri väistetyksi”, mies sanoi. Nyt Karo tietää totuuden. ”Sinä yritit tappaa meidät”, hän sanoo Ristolle majalle palattuaan.

”Miksi sinun pitää aina pilata kaikki”, Risto kysyi. ”Juuri kun kaikki oli hyvin.”
Ja sen sanottuaan mies osuu. Ja silloin Karon hulluus katoaa ja Riston syttyy, ja Karo ehtii toivoa, että se olisi sittenkin ollut hän, joka on hullu. Hän katselee itseään katon rajasta ja näkee sieltä, miten Risto raahaa ruumista hiuksista sängylle.
”Etkö sinä näe miten huonosti minä voin? Etkö sinä välitä?” mies itkee.

Kun luin Terhi Kokkosen Rajamaan, petyin. Kirja ei ”kolahtanut”. Mutta koska se oli palkittu erinomaisena, halusin tehdä kirjalle oikeutta lukemalla sen uudelleen. Toinen lukukokemus oli palkitseva. Teksti veti. Psykodraama sai vahvoja tuoreiden sävyjä ja trillerimäisyys kantoi. Mutta miten heidän epäsopuiselle parisuhteelleen käy? Sen Terhi Kokkonen on kirjoittanut heti romaaninsa alkuun, ensimmäiseksi kappaleeksi. Kun romaani oli luettu, ensimmäinen kappale tuli vain lukea uudelleen.

Twin Peaks (psyyken harhaisuus ja murha) ja Nukkekoti (alistaminen ja valta). Kyllä, ne molemmat löytyvät  Terhi Kokkosen esikoisteoksesta.

Terhi Kokkonen: Rajamaa. Otava 2020, 191 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s