Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Laura Noposen suunnittelemassa kannessa elämä on haurasta kuin ohut jää ja petollista kuin musta jää.

Olipa positiivinen yllätys! Yllätyskö? Kirjanhan ei ole yllätys, jos se oli seuloutunut Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2020, siis yhdeksi vuoden parhaista. Pääsin kirjan ostettuani varman äärelle. Nautin teoksesta.

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä on ihmiskäsitykseltään synkänsävyinen teos. Suvaitsemattomuus, ahdaskatseisuus, maailmankuvan lukkiutuminen, kateus, kostonhalu, omankädenoikeus, lapsuusajan pahojen tekojen siirtyminen uusille sukupolville missä ilmenemismuodossa milloinkin – siinä kirjan perusteemat. Tarina sijoittuu jonnekin pohjoiseen Suomeen 1970- ja 1980-luvuilla. Kovin tarkkoja ajallisia kiinnekohtia kirjailija ei viskele. Peruselämänkehä on maalaistaajama. On jokunen kerrostalo, kirjasto, kauppa (mon.), hautauspalvelu, seurakunnan kuoro ja poliisi (syvällä maaseudulla mitään näistä ei ole).

Kaksi keski-ikäistynyttä ihmistä, Gulffi ja Elffi, asuvat yhdessä. Sitä eivät kaikki likitienoolla sulata. Elffi on hentoinen, tavallisen näköinen Siiri Elfgren. Kerrostalon pojankoltiaiset tietävät hänet kiltiksi. Antaa pectuspastilleja ja joskus omenan ja hymyilee ystävällisesti. Gulffi on roteva, kookas suoran toiminnan ihminen, minkä hänen nenilleen hyppivät ovat saaneet kokea. Heitä ovat ennen kaikkea Siirin entinen mies Erkki ja nuoren Antin isä, Tiedonantajasta maailmankuvansa haravoiva junttikommunisti Rauno. Gulffi käyttää ihmisiä ojentaessaan väkivaltaa.

Avarakatseisuudelle ei Antin kodissa riitä happea. Eikä Timon, Siirin kouluikäisen pojan.

Gulffista ja Elffistä haluttaisiin päästä eroon. Eivät he suorastaan ketään häiritse. Mutta Gulffin autot, ensin taksina toimiva Mersu, sitten hautaustoimiston ruumisauto, ovat hienoja ajopelejä. Antin isän on paha mennä röyhistelemään poliittisesti oikeavalintaisella Ladallaan. Mutta päähän ottaa. Hänessä muhii sosiaalisen nousun viettelys: Jos ei nousta vielä omassa elämässä, niin ainakin pojan.

Jos piha-alueella ei suvaita joitakin asukkaita, valittamista löytyy. Nyt syy on ilmeinen: Gulffi on nainen, Raili, Raili Sipilä. Naiset elävät synnissä, saastuttavat jo olemassaolollaan seutukunnan. Kun lopulta Siiri saa vatsasyövän, rappukäytävässä se tulkitaan kunnan ensimmäiseksi aidsiksi. Postiluukusta tippuu räävittömiä viestejä, pahimmillaan ulostetta.  Asialla on talossa kollikissansa kanssa elävä yläkerran nainen. 

Mustaa jäätä kertoo rinnan kahden naisen viiltävän traagista tarinaa. Tunnollinen, ahkera ja ystävällinen Siiri sairastaa kaatumatautia. Sitä pidettiin kauan yhtenä hermosairauden ilmentymänä, syynä sulkea kantaja mielisairaalaan. Se oli pätevä syy purkaa avioliitto. Epilepsiakohtauksia osuu harvoin, mutta niiden vuoksi Siiri menettää monta hyvää työpaikkaa. Avioon hän silti ajautuu. Kun vatsa ei ala pyöristyä, Siiri kuulee olevansa syypää, maho mikä maho. Lapsi tulee lopulta, Siirin rakas Timo. Avioliiton rikkoonnuttua mies estää Siiriltä lapsensa näkemisen. Äiti−lapsi-suhde tai sen eliminointi ovat läpi kirjan katkeranmakuista ainesta. Ikävä lapsensa luo repii Siiriä hajalle. Lapsen käsitys äidistä on mustattu. Entinen äidinpoika Timo suostuu näkemään Siiriä vasta aivan aikuistumisensa kynnyksellä.

Papin tytär Raili on vuorostaan maistanut kuria sen eri ilmenemismuodoissa. Hänestä on kehittynyt myötätunnoton, suorastaan sadismiin valmis ihmisraakile. Hän on toiminut jo lapsena häikäilemättömästi ja aikuisuudessa tahti jatkuu. Siirille hän sentään haluaa hyvää, sillä hänet Raili tarvitsee. Tarvitsee kipeämmin kuin Siiri häntä. Heidän väliinsä Raili ei salli ketään, ei edes Siirin elämän tärkeintä ihmistä, tämän poikaa.

Anne Vuori-Kestilän Mustaa jäätä on raaka kuvaus siitä, minkä taakseen jättää, se edestä löytyy. Rakkauden puute ja sijoiltaan nyrjähtänyt lapsuus jättävät jäljen. Gulffista tuli juoniva, voimaa ja oveluutta käyttävä ihmisenvarjo. Hänen tragediansa on kyvyttömyys pyytää ja antaa anteeksi. Sellainen ihminen on betoniksi kovettunut ihmisen varjo.

Mustaa jäätä alkaa kaksoisitsemurhan paljastumisesta ja päättyy siihen. Halusiko Siirikin sitä pohjimmaltaan, se jää usvaiseksi. Juurikaan vaihtoehtoja hänelle ei jäänyt. Elämä koitui Siirille ja Railille salakavalaksi ja petolliseksi. Se oli kuin mustaa jäätä.

Anne Vuori-Kestilän kerronta on luistavaa ja lennokasta. Erityisen taidokas hän on viskomaan dialogiin purevia repliikkejä. Railista hän tekee murjaisuissa teräväkielisen ja komiikassa osumatarkan.  Tragediassa sai siis nauraakin.

Anne Vuori-Kestilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020, 297 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s