Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta

Nautin eilen ja toissapäivänä lounaakseni hernekeittoa, Hakaniemen hallista ostamani ja siellä paloiksi sahatun savupotkan kanssa keittämääni.  Vallan erinomaiselta maistui! Siksi suupieleni värähtivät yläviistoon, kun luin Kare Hämäläisen kerrassaan mainiosta Väinö Linna -teoksesta Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta sodasta juuri vapautuneen Väinö Linnan häistä miehikkäläläisen morsiamen Kerttu Seurin kanssa.  Papin aamenen jälkeen syötiin juhla-ateria. Sellaiseksi oli tarjolla hernekeittoa.

Juhla-aterian jälkeen nuori pari lähti Kymenlaaksosta tulevaan kotiinsa Tampereelle. Junamatka kesti täyden vuorokauden. ”Häämatka oli tehty”, kuittaa Kare Hämäläinen.

Kuittaus kuvaa erinomaisesti Kare Hämäläisen paikoin monimielistä ilmaisua, virnistelyä ja sarkasmia.

Kansalliskirjailijaa on vaikeaa sijoittaa suoraan mihinkään kirjalliseen genreen, vaikka kaunokirjallisuuden suuren varjon alle sijoittuukin. Hämäläisen proosaratsu ei asetu valmiisiin pilttuisiin ja vaihtaa tuon tuosta laiduntaan. Teos on elämäkerrallinen pyrkimättä olemaan elämäkerta (oikeastaan välttää olemasta sitä). Vuonna 2006 ilmestynyttä Yrjö Varpion teosta Väinö Linnan elämä pidetään kirjailijan elämäkertana. Linna ei itse suostunut muistelmia itsestään kirjoittamaan vetoomuksista huolimatta.

Väinö Linnan syntymästä tulee joulun alla kuluneeksi sata vuotta. Siksi monia muitakin kirjailijoita on ollut samoilla aiheapajilla. Tiedemiesten ja taiteilijain artikkeleista kokoelman Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon (WSOY 2020) ovat toimittaneet Jyri Nurmi, Maria Laakso, Toni Lehtinen ja Pertti Haapala.

Suomen kielen tutkija ja tallentaja Pertti Virtaranta haastatteli Väinö Linnaa kaikkiaan kahdeksan tunnin ajan ääninauhoille vuonna 1973. Kirjailija oli tuolloin 53-vuotias ja kirjailijauransa huipulla. Sen jälkeen Linnasta on julkaistu mittava määrä kuvalehtihaastatteluja ja radioitu YLEn haastateltuja. Materiaalia siis on. Niistä on energinen ja tuottelias Panu Rajala toimittanut tälle syksyä teoksen Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Ehkäpä senkin vielä luen, vaikka Karo Hämäläisen teoksesta käy ilmi, että Linna puhui vain sen, mitä halusi puhua. Hänellä oli taito hallita ilmatilaa. Haastattelija saattoi joutua palaamaan vastaamatta jääneiden kysymystensä kanssa, kuten kävi Linnaa Suomen Kuvalehteen haastatelleelle Tuuli Reijoselle vuonna 1955.

Päivä on tehnyt kierroksensa. Se lukee Väinö Linnan hautapaadessa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Sanat ovat trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannesta osasta, Janne Kivivuoden ajatuksiin sijoitettuja. Janne Kivivuori on eräänlainen Väinö Linnan trilogian ideaalihahmo, oli myös Linnalle itselleen (ja Linnaa itseään), Karo Hämäläisen mukaan Väinö Tannerista esikuvansa saanut.

●●●

Kansalliskirjailijassa on monenlaisia aineksia, omille vuoroilleen jaksoteltuina. Kansalliskirjailijan juhlavuoden kunniaksi Linnan klassisilla suurteoksilla rahoiksi lyönyt WSOY haluaa Hämäläisen kirjan mukaan tuottaa Väinö Linnasta dokumenttifilmin, jonka Suomen kansa näkisi televisiosta. Käsikirjoituksen laatijaksi on valikoitunut Karo Hämäläinen, vaikka tämä heittelee kustantajalle piikkejä olettamastaan omasta hätävalinnasta ”suurten” kieltäydyttyä. Kirja ei ole filmisynopsis, vaan ikään kuin sen pohjalta kirjoitettu romaani, missä seurataan Väinö Linnan elämää ja käydään kahden viikon väliajoin läpi filmikäsikirjoituksen uusimpia liuskoja terhakan kustannusvirkailijan kanssa, koronan vuoksi välillä myös etäyhteyksin. Koronavuotta 2020 eletään ja aikataulu on tiukka. Samanaikaisesti dokumenttia myös filmataan ja pohdittavana on kovin tekstipainotteisen dokumenttifilmin riittävän kiinnostava kuvitus. Päähenkilöstä ei ole apua: hän kuoli liki 30 vuotta sitten.

●●●

Nuori Väinö Linna oli tietoinen omasta kirjailijakutsumuksestaan. Hän uskoi tulevansa vielä kirjoillaan kuuluisaksi. Hän oli kunnianhimoinen ja itserakas. Mutta kaksi ensimmäistä julkaisukynnyksen ylittänyttä käsikirjoitusta, Päämäärä (1947) ja Musta rakkaus (1948), eivät olleet kaksinaisia. Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen alkeisyrityksen Linna tarjosi jo vuonna 1943 kustantajalle nimellä Yli kahden rajan. Se oli nippu käsin kirjoitettuja papereita narulla yhteen sidottuina. Kustannusvirkailija Olavi Virolainen räplää narusolmun saksen kärjellä auki ja lukee saatekirjeen:

Kirjoittajahan on kokematon. Rutiininsa mukaisesti hän kostutti sormenpäänsä ja alkoi selailla käsikirjoitusta ja pysähtyi lukemaan lauseen sieltä, toisen täältä. Paperit olivat tuhruisia. Niissä paistoi keltaisia rasvajälkiä, murusia ja muuta kuonaa. Käsikirjoitusnippu toi olemuksellaan julki autenttisuutensa: Tässä on tekstiä suoraan rintamalta. Totuudenmukaisena. Rehellisenä. Kaunistelemattomana.

Linna oli kirjoittanut kirjaansa kannannokassa sodan hiljaisimpina jaksoina sotilaiden erilaisia lohkaisuja muistiin merkittyään. Mutta sotakronikoita vyöryi kaikkialta, laadultaan varsin heppoisia.
Virolainen pitää linjaa vääränä. Yhtään enempää niitä ei julkaistaisi sikäli kuin se hänestä olisi kiinni.
Hänestähän se oli kiinni, ainakin tämän käsikirjoituksen osalta.
Kirjailija-alun saama vastaus oli kieltävä. Väinö Linnasta ei tullut kirjailijaa, vielä.

Kun Tuntematon sotilas yli kymmenen vuotta myöhemmin joulun alla 1954 ilmestyi, oli uusi käsikirjoitusluonnos Sotaromaani kokenut kustantajan pöydällä säälimättömän kohtelun, vaikka kirjailijalle itselleen ilmoitettiin tarvittavan vain pieniä poistoja ja muutoksia.  Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijasta saa kuvan, että ilmestyminen oli osin tuurista kiinni. Linna oli itsestään itsetietoisena postittanut Sotaromaanin käsikirjoituksen syyskuun lopussa itselleen WSOY:n pääjohtajalle Yrjö A. Jäntille.
Ei hänellä ollut aikaa lukea jotain kirjoitusta kymmenen vuotta sitten soditusta sodasta. Käsikirjoitus hukkui nopeasti papereiden uumeniin.
Käsikirjoitus kuitenkin päätyi entiselle pääjohtajalle isä-Jalmari Jäntille, joka piti lukemastaan, mutta epäili, uskaltaisiko WSOY sitä julkaista.
Kun isä epäilee poikansa rohkeutta, hän ei jätä pojalleen vaihtoehtoja.”
Tuntemattomaksi sotilaaksi
nimetty käsikirjoitus alkoi edetä poistoineen ja murrerepliikkien tarkistuksineen.  

Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijassa käsitellään kirjailijan läpimurtoromaania sen ansaitsemassa laajuudessa. Linna oli lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tarkkaan ja useasti. Tuntemattomasta on jälkikäteen yritetty löytää Jukolan poikien sukulaissieluja. Ja onhan vastaavuuksia Linna itsekin nimennyt: Mäkilä muistuttaa Simeonia, Hietanen Juhania, Sarastie lukkaria, Määttä Lauria ja Koskela Lauria ja Tuomasta, hitusen Aapoakin.

Tottahan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoilla oli myös eläviä esikuvia, suoraan tai monista yhdisteltyinä, monet heistä rintamalta. Kannakselaisen pienviljelijän Antero Rokan esikuvana Linna piti valkjärveläistä Viljam Pylkästä, josta Karo Hämäläinen kertoo kirjassaan. Sotavuosien Pauli Santanen oli Hietanen, Lehtosesta tuli Lehto, Karitiestä Kariluoto. Tuttuja rintamakavereita oli ikuistettu muunneltuina ja tyypiteltyinä sotaromaaniin.

Kirjassa tehdään katsaus teoksen saamaan lehtikritiikkiin ja siinä erityisesti Helsingin Sanomien Toini Havun arvosteluun, millä Havu hankki itselleen poispesemättömän maineen viime vuosisadan Augusta Ahlqvistina. Havun kritiikki ei kuitenkaan ollut yksioikoisen kielteinen. Hän kehui Linnaa tyyliniekaksi ja tyyppejä loistaviksi. Havun kriittinen asenne oli ideologinen ja eettinen, ei esteettinen.

Kun Edwin Laine, kirjaa edes Karo Hämäläisen mukaan kokonaan lukematta, halusi ohjata lukijoiden omakseen ottamasta teoksesta elokuvan, Hämäläinen kuvaa kuviteltua neuvottelua tamperelaisessa ravintolassa hupaisasti. Linna esiintyy suurieleisesti, koska rakastaa saamaansa huomiota. Hän vaatii filmausoikeuksista miljoonan markan kertamaksun. Se vastaisi hänen kolmen vuoden palkkaansa Finlaysonilla ja vapauttaisi hänet vuosiksi vapaaksi kirjailijaksi. Tuottaja Toivo Särkkä pistää ylärajaksi 700 000 markkaa, mutta Särkälle ottamansa puhelun jälkeen Laine ilmoittaa miljoonasta sovitun ja sopimus päästään allekirjoittamaan. Kirjan rajaamisesta tulee sanaharkkaa, sillä Edwin Laine harkitsisi kommunisti Lahtisen mukaan ottoa. Linna pitää päänsä:
”Se on sun elokuvasi, mutta se on mun kirjani, ja joka ikinen sodassa ollut miäs tietää, että siellä oli kommunisteja. Oli kommunisteja, jotka Suomi-konepistooli kädessä puolusti Suamea kommunistista Neuvostoliittoa vastaan. Oli kommunisteja, jotka eivät halunneet ylittää vanhaa rajaa, eikä sen ylittäminen ollu helppoa kaikille muillekaan miähille.”

”Näin se olisi voinut mennä.”
Mutta Hämäläinen paljastaa, ettei mitään Suomen Filmiteollisuuden tarjoamaa ravintola-ateriaa ollut, vaan neuvottelut käytiin Linnan sairassängyn äärellä.  
Vaatimalla kertamaksua Linna osoittautui kokemattomaksi afäärimieheksi. Hän ei huomannut vaatia osuuttaan elokuvalippujen myyntituloista. Tuottaja korjasi muhkean sadon.

Ainakin itselleni vielä kiinnostavamman historian elokuvasta Karo Hämäläinen kertoo: Poliittinen johtomme yritti estää elokuvan esittämisen. Asialle lähti SDP:n puheenjohtaja, puolustusministeri Emil Skog ottamalla yhteyttä ulkoministeri Johannes Virolaiseen. Herran näkivät elokuvan loukkaavan Neuvostoliittoa, jonka kanssa oltiin 1950-luvulla hissun kissun. Pelko ei ollut aivan aiheeton: Neuvostoliiton suurlähetystö vetosi presidentti Urho Kekkoseen elokuvan kieltämiseksi, koska se vaikuttaisi kielteisesti maiden välisiin hyviin suhteisiin.
Edwin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuimpia kotimaisia aikuisten elokuvia, oletettavasti  Kulkurin valssin ja Juurakon Huldan suosion tasossa.  

●●●

Romaanin aloituslause on aina tärkeä, ehkä tärkein. ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi” -lauseen tunnistamme. Mutta Tuntemattoman sotilaan ensimmäistä lausetta muistaa harvempi:
”Niin kuin hyvin tiedetään, Jumala on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja viisas.”

Lause on Tuntematonta sotilasta edeltäneestä, suurromaaniksi tarkoitetusta Messiaasta, ”suomalaisen kirjallisuushistorian suurimmasta teoksesta, jota ei koskaan julkaistu”. Sen alle Väinö Linna liki musertui psyykkisesti. Hän oli kirjoittanut tekstiä kahvin voimalla:

”Kahvipannu täyttyi ja tyhjeni, ja kun Linna kolmatta kertaa peräjälkeen turhaan yritti liruttaa pannun pohjalta luovuutensa bensiiniä, hän potkaisi pannun pihalle. Pian se ilmestyi oikealle paikalleen täynnä tuoretta mutta kaiken aikaa laimeammaksi käynyttä korviketta.
Kunnes lopulta mikään ei auttanut.
Kesä oli kääntynyt elokuulle. Päivä lyheni huomaamatta ja paljon nopeammin väheni Väinö Linnan käyttövoima.”

”Toisin kuin usein on esitetty, käsikirjoitus ei ole kadonnut eikä Linna polttanut sitä kesäpaikkansa saunan uunissa”, Karo Hämäläinen kirjoittaa ja jatkaa: ”Jos Messias ilmestyisi nyt, sitä pidettäisiin ekspressionistisena mestariteoksena. Linnaa kenties verrattaisiin Alfred Döbliniin.”
Hän ei ehdota julkaisemista.

Kyllä Linna Messiaan kustantajalle lähetti. Kustantaja ehdotti sen 83 ensimmäisestä sivusta pienoisromaania. Enin osa joutaisi pois. Supistettua versiota nimellä Yksinäinen ei tullut. Jeesusta, Jumalaa, perkelettä ja nietzscheläisyyttä pohtinut käsikirjoitus oli suistaa jumalansa kieltäjän raiteiltaan. Hän etsi psykiatrista apua kaukaiselta tutultaan, suomalaiselta psykoanalyysin uranuurtajalta Veikko Tähkältä. Hämäläisen teos viipyy pitkään nyt jo 80-vuotta täyttäneen  psykoanalyytikon pakeilla ja saa kuultavakseen harvinaisen Linnasta tehdyn ääninauhan. Tähkä kertoo kuunnelleensa sen lukuisia kertoja.

Väinö Linnan demoni oli Messiaan aikoihin tamperelainen kollega Lauri Viita. Linnasta piti tulla suuri kirjailija, mutta Viidan runokokoelma Betonimylläri (1947) ja romaani Moreeni (1950) vetivät Viidan selkeään johtoasemaan. Lisäksi Moreeni käännettiin saksaksi ja ruotsiksi.  Ystäväänsä tervehtimään tulleen Viidan varsinaisia aiheita olivat uutiset hänen omasta menestyksestä. Linnalta puuttui läpimurtoteos ja hän oli jumittunut inhoamaansa elämään Finlaysonilla. Kilpaveljesten osat vaihtuivat kuitenkin tuota pikaa. Tuntemattoman sotilaan (1954) myötä Linnasta tuli Suomen puhutuin kirjailija.”Viita ei kyennyt käsittämään Tuntemattoman menestystä. Linnan voittokulku katkeroitti Viidan ja pahensi hänen mielenterveysongelmia”, Karo Hämäläinen kirjoittaa.Linna on kertonut ihailleensa Viitaa ja pelänneensä tämän ylivoimaisuutta. Mutta ”Viita vastasi Linnan lähestymisyrityksiin sanomalla, että Moreeni on ilman muuta arvokkaampi teos kuin Tuntematon sotilas. Pohjantähteä Viita kuvaili kurjaksi ryysyköyhälistön kirjaksi.
Linna, joka muuten oli nuukan miehen maineessa, maksoi Viidan taksimatkat ja jälkiverot.”

Linnasta oli tullut miltei yhdellä rysäyksellä rikas mies.

●●●

Rysäyksellä rikas mies. Tuntematon sotilas teki Väinö Linnalle mahdolliseksi irtisanoutua Finlaysonilta. Hän oli ollut tehdasduunari vain perheensä elannon välttämättömyydestä. Varakkaaksi muuttunut mies osti sen kummemmin mahdollisuuksiaan kalkuloimatta isohkon Käkisaaren maatilan Hämeenkyrön rajamailta. Tilan ensikatsomiseen hän otti mukaansa nuoren pirkkalaiskirjailijan Jaakko Syrjän. Mutta
”Linna oli päätöksensä tehnyt eikä halua sitä sotkettavan. Tässä vaiheessa perääntyminen tai tinkaaminen olisi maalaismaista. Se olisi pelkuruutta.
Yli että heilahtaa!”

Linna maksoi pyydetyn summan. Yritystä siirtyä kirjoittavaksi maanviljelijäksi oli, mutta tila osoittautui nopsasti suureksi rahanreiäksi ja jo 1960-luvulla Linna myi Käkisaaren. Vuonna 1955 ostetun tilan asuinrakennus oli saatu remontoitua, kun heinäkuun lopulla 1956 salama poltti sen. Vain sivurakennukset pystyttiin suojaamaan tulelta. Kirjallisuushistorian helmiä on se, että Linnan itsensä ollessa tulipalon aikaan matkoilla karjakon onnistui pelastaa Täällä Pohjantähden alla -romaanin käsikirjoitus yhdessä tilalla vierailleen Mihail Solohovin lahjaromaanin Hiljaa virtaa Don kanssa.

Kun Väinö Linna kuoli vuonna 1992, satuin kuulemaan YLEn radioesitelmän trilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Esitelmöitsijän mielestä Väinö Linna ei ollut työläiskirjailija. Ei hän sillä luonnehdinnalla sallinut itsekään itseään kutsuttavan. Suoraan kysymykseen, Oletteko työläiskirjailija? hän vastasi ”En”. Koskelan torpan haltijain suuri visio oli talonpoikaisuus. Tarina Akseli Koskelasta on kertomus hänen tiestään itsenäiseksi talonpojaksi. Esitelmä jysähti, sillä se rikkoi muuta Linnasta hoettua, silloin ja myöhemmin. Vähäosaisia kuvannut Linna on paketoitu meille työläiskirjailijana.

Pohjantähti-trilogian kolmannen osan ilmestyttyä WSOY järjesti hotelli Kämpissä tapaamisen tiedotusvälineiden kanssa. Näin Karo Hämäläinen purkaa keskustelua:
”Onko teille rakkaampi tehdasmiljöö, esimerkiksi puuvillatehdas, kuin pieni kyläyhteisö? Haluaisitteko tai suunnitteletteko kirjoittavanne joskus tehdasmiljööstä?”
”En rakasta kumpaakaan. Ei minulla ole mitään intoa kirjoittaa tehdasmiljööstä. Kaupunkikulttuuri on minun mielestäni epäterve ja biologisesti katsoen väkivaltainen ilmiö. Ainakin minulle suomalaisille luonteenomaisin yhteiskuntamuoto on agraarinen. Teollisen yhteiskunnan ilmiöt ovat useimmille suomalaisille ihmisille ainakin toistaiseksi vieraita.”

Kolmas osa ilmestyi 1962. Suomi oli tuolloin agraarinen yhteiskunta.

●●●

Täällä Pohjantähden alla -teossarjasta mielenkiintoisinta tietoa oli romaaniaiheen tuskainen etsintä ja sen löytyminen vihdoin. Linna oli miettinyt monia aiheita ja hylännyt ne. Sitten oivallus tuli Tuntemattoman sympaattisesta Vilho Koskelasta. Hän tajusi kirjoittaneensa Pohjantähden keskeisen juonen lyhennelmän Tuntemattomaan sotilaaseen kertoessaan siinä Koskelan taustasta. Tie trilogiaan oli auennut.

Kansalliskirjailijan herkullista antia on lukea viitteitä trilogian henkilöiden eläneisiin esikuviin. Janne Kivivuori tulikin jo. Häneen Linna kirjoitti paljon itseään, ihannekuvan itsestään. Räätäli Halme on saanut piirteitä paatoksellisuudessaan Yrjö Kallisesta, mutta ennen muuta Honkolan koulun sosialistiksi kääntyneestä opettajasta Kaarlo Saxmanista. Mielenkiintoisin on kuitenkin rovastin rouvan Ellen Salpakarin esikuva: IKL:n liehuva liekinvarsi Hilja Riipinen. Sitä varten Väinö Linna kävi lukemassa Eduskunnan pöytäkirjoja.

Täällä Pohjantähden alla -sarjan ensimmäinen osa sai sekin niskaansa Helsingin Sanomissa tiukan ryöpytyksen. Pitkän analyysin laatija oli tuleva Tampereen yliopiston Suomen historian professori Vilho Rasila. Rasila osoittaa lukuisin esimerkein, että Linna on monissa kohdin aikaansa edellä, toisin sanoen hän ei tuntenut sitä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jota hän kuvaa. Kuvaus ja historialliset faktat eivät kohtaa.
”Teos saattaa olla hyvää ihmiskuvausta, mutta tuon ajan torpparielämän kuvausta se ei ole”, Rasila ilmoittaa. Väinö Linna veti arvostelusta herneen nenäänsä.

●●●

Väinö Linnan elämän kuvaus klassikon aseman saaneiden suurten teosten jälkeen voi juoksuttaa pikakelauksella. Trilogian kolmas osa oli puserrusta ja tuskaa. Kirjailijaan iski masennus ja synkkämielisyys. Hän oli tyhjentänyt itsensä, vaikka oli vasta 42-vuotias. 

Pohjantähden jälkeisestä masennuksesta hän oli toipunut, mutta suuren projektin valmistumisen jälkeen elämä oli tuntunut tyhjältä eikä kirjoittaminen ollut luonnistunut. Puhe- ja esiintymispyyntöjä oli tullut yhtenään, ja niillä hän oli täyttänyt kalenterinsa. Olihan se ihan tärkeää työtä sekin, vaikka ei se kirjoittamisen veroista ollut. Kaksi vuotta sitten, talvella 1963, hänelle oli myönnetty Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Se oli nimellisesti annettu Pohjantähden kolmannesta osasta, vaikka näkiväthän muutkin kuin hän itse, että päätösosa oli trilogian heikoin, läpijuoksua vailla dramaattista ykseyttä.

Tuli sepelvaltimotukos ja kuolemanpelko. Ja tuli modernistien hyökkäys. Ei hän ainoa sen kohteeksi joutunut ollut. Maalitauluksi joutui myös suurilla historiallisilla romaaneillaan menestynyt Mika Waltari. ”Modernistit arvostelivat Linnan estetiikkaa vanhakantaiseksi ja maalaiseksi. Syttyi kirjallinen sota, jonka rintamalinjan toiselle puolelle ryhmittyivät WSOY:n maalaiset traditionalistit ja toiselle Otavan helsinkiläiset modernistit.”
Linna nieli syötin ja osallistui keskusteluun.

64-vuotiaana Linna oli jo halvaantunut puhekykynsä menettänyt raunio. Hämäläinen kuvaa sairaskohtausta edeltävää tapahtumaa, missä Väinö Linna ryntää aamutossut jaloissa räntälumisen Hämeenpuiston halki kohti öistä Aleksanterin kirkkoa hakaten lukittua ovea molemmilla nyrkeillään: ”Armahda! Herra armahda!” ”Jumala, päästä minut sisään!” Ovi pysyy kiinni. Laskekaamme tuo dramaattinen kertomus romaanitaiteen oikullisiin oikeuksiin, vaikka Jumala-suhde olikin Linnaa askarruttanut kysymys.

Linna käytti romaaniensa teoreettisena oppi-isänä Axel Matsonia ja tämän kirjaa Romaanitaide.  Onnettomuudekseen hän luotti Matsoniin, kun tämä ryhtyi kääntämään englanniksi Tuntematonta sotilasta. Ei-natiivin käännöksestä tuli kuulu kehnoudestaan ja siihen sammui yhdysvaltalaisten kustantajien kiinnostus Väinö Linnaan.

Tupakka-addikti Väinö Linna kuoli keuhkosyöpään 72-vuotiaana vuonna 1992. Hän sai akateemikon arvon tieteen arvonimikiintiöstä vuonna 1980. Hänet oli nimetty Tampereen yliopiston kunniatohtoriksi. Hänen nimelleen on omistettu puisto Amurissa, aukio Finlaysonin tontilla ja lukio Urjalassa. Hänen kuvansa painettiin 20 markan seteliin ja tänä vuonna hänestä on lyöty kahden euron erikoiskolikko.

Isänmaa on muistanut monin tavoin kansalliskirjailijaansa, joka teini-ikäisenä sievaantui tienestimaatalon navetan takana lemuavan pohjattoman kusikaivon tyhjentämiseen käsipumpulla, sanoi itsensä irti ja nousi Urjalasta Tampereelle ajavaan linjuriin. Lehmänvirtsakaivon tyhjennysyrityksen kuvaus on Karo Hämäläisen kirjan vavahduttavimpia ja mieleenpainuvimpia kuvauksia. Sääliksi kävi poikaa.

Kare Hämäläisen teos on raikas ja rosoinen. Yksi roso on kuitenkin moka tai ”moka”, oikeammin MOKA. Sivulla 208 Hämäläinen haluaa kertoa, montako (xx) painosta Tuntemattomasta sotilaasta on otettu ja kuinka suureksi (xxx xxx) kokonaislevikki on yltänyt. Versaalilla hän muistuttaa itseään siitä, että luvut on tarkistettava (HUOM!) kustantajalta. Tekemättä jäi, niin se kuin vihoviimeinen oikokulu. Lukija tuntee myötätuntoista kirvelyä oivallisen kirjailijan puolesta. Vaikka olin tulkinnassa kahden vaiheilla (= moinen pilailu Karo Hämäläiseltä varmaan onnistuu), olen liian sovinnainen laskeakseni mokaa/ ”mokaa” hulvattomaksi ja tarkoitukselliseksi irrotteluksi kuvaamaan ”filmihankkeen” aivan liian kireää aikataulua. Luvut olisivat näet kiinnostaneet lukijaa.

Sulkekaapa kirja suosioonne! Kirja ansaitsee sen.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta. WSOY 2020, 407 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s