Kalevi Kalemaa: Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä

Suomen kommunistisesta ja sosiaalidemokraattisesta työväenliikkeestä erityisesti 1900-luvun kuudelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä on ilmestynyt mittavat määrät tieteellistä tutkimusta.  Kyntämätöntä peltoa ei löytyne.  Nyt isä ja poika Ryömästä tuhdin teoksen julkaissut kirjailija Kalevi Kalemaa on itsekin tutkinut sotien välisten vuosikymmenten poliittisesti kiehtovaa historiaa ja tuon ajan keskeisiä vasemmistolaisia aktivisteja. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme elämäkertaa: Raoul Palmgren. Suomalainen toisinajattelija (1984), Elvi Sinervo. Vuorellenousija (1989) ja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Sörnäisten tyttö (1991). Ja nyt sitten Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä.

Uusimmassa teoksessaan Kalemaa on voinut käyttää aiempien teostensa taustatyötä, lähteitä ja päätelmiä, sillä kaikki kolme henkilöä liittyvät erottamattomasti etenkin Mauri Ryömän (1911−1958) henkilöhistoriaan. Raoul Palmgren oli liittolainen, mutta myös vastustettava, Elvi Sinervo oli vaimo ja yhteisten lasten äiti ja Sylvi-Kyllikki Kilpi Elvin siskona tannerilainen poliittinen vastustaja ja Ryömän Ilkka-pojan huoltaja Ryömän ja Sinervon vankeusvuosina. Kilpi oli lopuksi myös samalla puolella barrikadia, SDP:stä SKDL:ään siirtynyt Suomi-Neuvostoliitto-seuran puheenjohtaja sotien jälkeen.

Hannes Ryömästä on ilmestynyt syvävalaisua yli viisikymmentä vuotta sitten, jolloin ilmestyi Hannu Soikkasen teos Hannes Ryömä. Tiennäyttäjät 3. Suomen työväenliikkeen merkkimiehiä Ursinista Tanneriin (1968). Vierähtänyt aika vaatii uuden tarkastelun. En kuitenkaan pysty vertailemaan Soikkasen ja Kalemaan teoksia.

Hannes Ryömän (1878−1939) ja Mauri Ryömän suhdetta Kalevi Kalemaa ei kuvaa isämurhan käsitteellä, vaan on valinnut sofistikoidumman ilmaisun ”historian erottamat”.  Hannes Ryömä Väinö Tannerin läheisenä aisaparina lukeutui sisällissodan ja toisen maailmansodan välivuosikymmeninä sosiaalidemokratian oikeaan siipeen ja molempien miesten kauna, vastenmielisyys ja kammo kommunismia kohtaan pysyi rakoilemattomana. Poika takertui SDP:hen, vaikka ajatteli kuin kommunisti ja tavoitteli jäsenyydellään SDP:n murentamista, ainakin linjan jyrkkää kääntämistä. Hän oli Väinö Tannerin hellittämätön vihamies. Viha oli molemminpuolinen.

1990-luvulla Paavo Lipposen kampanjoi ponnekkaasti sosdemliikkeen suurelle miehelle Väinö Tannerille suuren valtiomiehen statusta.  Tannerin merkitystä 1900-luvun valtiollisessa historiassamme ei käy kiistäminen, siinä määrin tukevat ja pitkäkestoiset asemat hänellä oli poliittisessa päätöksenteossa ja Suomen ratkaisuissa. Mutta mihin suon mutasilmään ja miksi sosiaalidemokraattinen puolue on upottanut Hannes Ryömän, joka ainakin Kalemaan kirjassa pitkään rinnastui näkemyksiltään ja vaikutusvallaltaan Tanneriin? Se oli itselleni yksi syistä tarttua Kalemaan teokseen. Kaapissa täytyy olla luuranko.

Löytyihän se.

HANNES RYÖMÄ

Kalemaa kuvaa eloisalla lehtimiestaidollaan karkkulaisen maalaistalon teräväpäisen pojan pääsyä ajalle epätyypillisesti lyseoon. Olihan Hanneksen opintie alkanut vaatimattomasti kiertokoulusta. Yksi Suomen ani harvoista lyseoista sijaitsi Hämeenlinnassa. Vanhasuomalaisuuteen ja kristillisyyteen kasvanut Hannes löysi koulutiensä varrelta nuorisoseuraliikkeen ja suutari Eetu Salinin agitaatioesitelmän kautta poikkeavan näkökulman yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Vanhaan maailmankuvaan syntyi railo, ainakin hiusmurtuma.

Suomen Työväenpuolue perustettiin Turussa samana vuonna 1899, kun Hannes Ryömä pääsi hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Forssan puoluekokouksessa 1903 puolue muutti nimensä sosiaalidemokraattiseksi.

Hannes ei saanut 1910-luvun alussa nuorisoseuraliikettä veivatuksi yhdeksi haaraksi työväen liikehdinnälle. Hän jätti nuorisoseuran, kun häntä ei valittu enää sen hallitukseen. Raittiusmies Hannes Ryömä innostui nyt osuustoiminnasta. Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen hänestä tuli Ylioppilaiden sosiaalidemokraattisen yhdistyksen jäsenyyden myötä. Ajan toinen suuri vallankumouksellinen ajatussuunta, darwinismi, horjutti kristillistä arvopohjaa, mutta lääketieteen lisensiaatiksi 1908 valmistuneella Hanneksella kristillinen ajattelu sinnitteli vielä. Kun 1923 säädettiin uskonnonvapauslaki, Ryömä kannatti kirkosta eroamisprosessin helpottamista ja puolueensa tavoin kirkon ja valtion eroa. Sosiaalidemokratiansa kivijalaksi hän määritteli tieteellisen maailmankatsomuksen, yhteiskunnallisen edistyksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Hannes Ryömä toimi 1910-luvulla lääkärinä useilla paikkakunnilla eteläisessä Suomessa. Rekisteröityneitä lääkäreitä oli Suomessa vain kourallinen ja heidän asioimiskielensä oli ruotsi (Lääkäriliiton kortistossa noin 360 lääkäriä). Hannes Ryömä vaati äänekkäästi suomenkielistä lääkärikoulutusta. Kunnanlääkärijärjestelmään oltiin vasta koemielessä siirtymässä ja kansa turvautui puoskareihin ja luontaislääkityksiin. Hannes Ryömän hakemuksia kunnissa karsastettiin. Hän oli hankkinut jo Helsingissä kyseenalaisen työläislääkärin maineen. Hänen luokseen hakeutui vähävaraista kansanosaa ja usein hän auttoi maksutta. Vasta teollisuuskaupunki Tampereella maine luettiin ansioksi. Lääkärikunnan oikeistolaisuus tuli esiin sisällissodassa: punaisten oli liki mahdotonta saada haavoittuneilleen ammattilääkärin apua. (Punaiset syyllistyivät syntyneeseen tilanteeseen myös itse ampumalla Länkipohjassa kaksi Suomen Punaisen Ristin tunnuksin työskennellyttä lääkäriä.)

Vuosisadan alkupuolisko oli keuhkotauti- ja tuberkuloosihurrikaanin aikaa. Hannes Ryömä oli aktiivisesti mukana varakkaan helsinkiläisrouvan Augusta af Heurlinin Suomen ensimmäisessä suuressa varojenkeruukampanjassa saada maahan vähävaraisille keuhkotautisairaala. Harjavallan tuberkuloosiparantola valmistui viiveellä ja avattiin vuonna 1925.

Helsinkiin palattuaan Hannes Ryömä perusti Uudelle ylioppilastalolle kylpylän. Sillä ei kuitenkaan ollut tekemistä aikansa huuhaa-villityksen ”kuhnimisen” kanssa, missä kaikki hoito perustui kylpyihin. Liikkeen oli käynnistänyt saksalainen puuseppä Louis Kuhn, joka luomassaan teoriassa selitti kaikki sairaudet pahojen aineiden kasautumisena kehon eri osiin. Kuhnimisusko oli Kalemaan mukaan liki Euroopan laajuinen.

Sosiaalidemokraattien ajautuminen 1917 äärisiipensä vallananastukseen ja vallankumoukseen seuranneine sisällissodan kauhuineen on seikkaperäisesti tutkittua historiaa. Ryömä oli ajanut ennen sisällissotaa yhteistä kansanpuolustusta, mutta ajatus oli tyrmätty SDP:ssä. Aseellinen toiminta ei Hanneksen mukaan kuulunut työväenliikkeelle. Ryömä yritti sodan osapuolten välillä rauhanneuvotteluja saadakseen sodan katkaistuksi, mutta epäonnistui. Tuolloin rauha ei vielä kiinnostanut punakaartilaisten johtoa. Sen sijaan he vaativat osuusliike Elantoa luovuttamaan elintarvikkeensa. Hallintoneuvosto, jossa myös Ryömä istui, oli valmis myöntämään luottoa tiukkoja maksusitoumuksia vastaan, mutta muuten vastaus oli tyly: ”Jos sotaa käydään, on sitä käytävä muilla kuin Elannon varoilla.” (Oletan kuitenkin, että Elanto ei koskaan saanut antamansa luotoa takaisin.)

Hannes Ryömä valittiin vuoden 1919 eduskuntavaaleissa vakuuttavalla yli 31 000 äänellä kansanedustajaksi Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä. Hän oli kansanedustajana aina kuolemaansa 1939 saakka. Eduskuntaryhmänsä puheenjohtajana hän oli useamman kerran ja kahdesti ministerinä, ensin presidentti Lauri Kristian Relanderin nimittämässä Väinö Tannerin sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa 1926−1927 sekä presidentti Kyösti Kallion nimittämässä Suomen ensimmäisessä punamultahallituksessa, pääministerinä A.K. Cajander.

Kun sosiaalidemokraatit kokosivat toimintakykyisiä toimijoitaan liikkeelleen katastrofaalisen sisällissodan jälkeen ja Edvard Valppaan toimittamaja loppupäivinä Algots Untolan sijaistama Työmies-lehti oli valtiovallan toimesta lakkautettu, koettiin välttämättömäksi perustaa uusi julkaisu. Toimiluvan saanti takkusi, mutta vuoden 1918 lopussa Suomen Sosiaalidemokraatti sai ilmestymisluvan. Vastentahtoisesti Ryömä joutui sen päätoimittajaksi, koska sopivampaa ei löytynyt ja Ryömä oli käynyt omaa sanasotaansa Työmiehen linjasta. Ryömä oli ennen sisällissotaa vaatinut toistuvasti Valppaan erottamista päätoimittajuudesta, sillä Valpas oli muiden muassa jättänyt julkaisematta Hannes Ryömän punakaartien varustautumisesta varoittavan artikkelin. Ryömä piti Valppaan linjaa yhtenä vaikuttajana sotaan ajautumisessa.

Päätoimittajuudesta ei tullut pitkäikäinen, mutta se toi esille Hannes Ryömän näkemykset ajan polttavista kysymyksistä. Ryömä oli toisen osuustoimintamiehen, Väinö Tannerin, aisapari. Vaikka he ajattelivat samankaltaisesti, miehissä oli eroja. Kalemaa luonnehtii Ryömää realistiksi ja Tanneria materialistiksi, jolle kaikki henkinen ja luova oli hölynpölyä. Molemmat olivat jyrkkiä kommunismin vastustajia. Kommunismin kitkemisessä tuli käyttää Ryömän sanoin ”kirurgin veistä”. Punaisten armahdus oli SDP:lle kiusallinen ja kaksipiippuinen kysymys. Amnestian tielle J.K. Paasikiven hallitus kuitenkin vuonna 1918 lähti, sillä vankiloiden ja vankileirien ahtaus, nälkään näännyttäminen ja hirvittävät ulkoiset olot alkoivat herättää huomiota myös ulkomailla. Armahdus oli mittava, muttei ehdoton. Teloitus oli mahdollista enää vain senaatin luvalla mutta vankiloihin jäi edelleen noin 10 000 punaista.

Ryömän mielestä Itä-Karjala kuuluu Suomelle, vaikkei hän hyväksynyt aseellisten joukkojen lähettämistä Karjalaan. Idästä tulleisiin pakolaisiin hän suhtautui kylmäsi: keskitysleirille!

Hannes Ryömä kuului Moskovaan matkustaneeseen valikoituneeseen Tarton rauhansopimuksen allekirjoituslähetystöön. Lehtimiehenä hän näki, koki ja kuvasi Neuvosto-Venäjän suuren kurjuuden ja ränsistyneisyyden. Lehtimies-lääkärin silmin valtavan keisarikunnan romahdus oli ollut täydellinen:

”Niistä (Pietari ja Moskova) saa käsityksen, kun kuvittelee, että Helsingissä olisivat kaikki kauppojen ovet kiinni ja näyteikkunat laudoilla peitettyinä, sitten siellä täällä kadun kulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallista limppuaan ja että raitiovaunut, sikäli kun kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsy on vain etuoikeutetuilla, sotilailla ja sen sellaisilla, toisten saadessa tehdä taipaleensa jalkaisin, sikäli mikäli eivät mahdu riippumaan raitiovaunujen ulkoisiin osiin, joissa on mitä kummallisimmissa asennoissa eläviä ihmisiä. Kaduilla kulkee vinhaa vauhtia ihmisiä kelkat perässä ja kaikilla on jotain kantamista, millä jokin elintarvikemytty, millä muutamia puupalikoita, lämmitykseen aijottuja.”

Jos Valppaan aikaan Työmiehestä oli käyty linjakiivailua, rajasodat jatkuivat myös Hannes Ryömän toimittamasta Suomen Sosiaalidemokraatista. Ryömä luettiin SDP:n oikeistosiipeen ja hänen koettiin sopuilevan liikaa ”porvareiden” kanssa. Tanner−Ryömä muodostivat revisionistisen oikeistososiaalidemokraattisen akselin. Heistä Tanner oli kompromissiton, Ryömä sentään suostui kuuntelemaan.

Kansanedustajana Hannes Ryömälle sälytettiin miltei yksinoikeudella kaikki terveyspoliittiset asiat. Ne eivät olleet SDP:n agendalla kovin korkealla. Raittiusmiehenä Ryömä oli jyrkkä kieltolain kannattaja.

Kysymys Suomen kansallisesta armeijasta (yleinen asevelvollisuus ja suojeluskunnat) oli SDP:ssä arka asia, jota kierrettiin kuin kissa kuumaa puuroa kahdessa peräkkäisessä puoluekokouksessa. Ryömä halusi uskoa, että demokratia ja kaikkien yhdenvertaisuus turvaavat rauhan ja estävät sodan eli mitään armeijaa ei tarvita. Kun Tarton rauhansopimus on saatu, suojeluskunnat lakkaisivat itsestään. Lisäksi niiden jäsenistön enemmistö on talonpoikaisväestöä, jota olisi hyvin vaikeaa käyttää demokratiaa vastaan vaikka johto ajattelikin toisin.

Puoluetta repi kahden vuosikymmenen ajan kysymys hallitusyhteistyöstä muiden poliittisten voimien kanssa. Tanner ja Ryömä olivat yhteistyölle myöntyväisiä: asioita voidaan parhaiten edistää hallituksesta käsin. Yhteistyö ei kuitenkaan joutunut koetukselle 1926, kun maahan nimitettiin Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tanner oli menettänyt omiensa kannatusta eikä asettunut enää puheenjohtajaehdokkaaksi. Tilalle valittiin Väinö Hupli. Tannerin epäsuosiota jäsenistössä ja sisäisessä oppositiossa kasvatti tilanne, missä Tanner sairastuneen presidentin sijaisena joutui toukokuussa 1927 ottamaan vastaan suojeluskuntien juhlaparaatin Senaatintorilla. Historian ilkikurisuutta!

Tannerin hallitus sai kansan suussa lisänimen ”Väinölä”. Sen ministereistä viisi oli Väinöjä (Tanner, Vuolijoki, Voionmaa, Hupli ja Hakkila). Ryömä valtionvarainministerinä joutui kohtaamaan SDP:tä repivän kysymyksen Etsivän Keskuspoliisin (työväenliikkeelle ”ohranan”) määrärahoista. Ryömä oli EK-vastainen. Kalemaa ei kerro, miten budjettikohtaa käsiteltiin hallituksessa ja lopulta ei-sosialistienemmistöisessä eduskunnassa. Oletan EK:n saaneen rahansa, vakoilihan se tuolloin ennen muuta piilokommunisteja.

Vuonna 1928 avautui lääkintöhallituksen pääjohtajan paikka, kun edeltävä johtaja Akseli Koskimies sai herneen nenäänsä siitä, että hänen päätirehtöörin tittelinsä muutettiin pääjohtajaksi (oi noita prinsessoja patjanalusherneineen!) Kansallisella Edistyspuolueella oli kolmen keskushallituksen pääjohtajuutta, Kokoomuksella peräti neljä ja maalaisliitolla yksi. 60 kansanedustajallaan SDP oli maan suurin puolue. Oli aika korjata keskusvirastojen pääjohtajavinouma. Ehdolle oli kuitenkin asetettu Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja, jyrkän oikeistolainen tohtori Eino E. Suolahti. Presidentti Relander nimitti virkaan lääketieteen lisensiaatti Hannes Ryömän. Suolahden syrjäyttämisestä nostettiin melkoinen mekkala. Mutta Ryömän nimitys oli laillinen.

Ryömä kääri hihat: Maahan tarvittiin lääninsairaaloita ja kunnallisia sairaaloita, tuberkuloosiparantoloita sekä eläinlääketieteellinen koulutus, jottei eläinlääkäreiksi tarvitse kouluttautua ulkomailla. Lääkäreiden koulutusta on parannettava ja lääkäreiden oikeutta kirjoittaa kieltolain vastaisesti pirtureseptejä rajoitettava. Raittiusmies Ryömä paheksui eläinlääkäreiden oikeutta pirturesepteihin. Pirtu on liuotin, ei lääke. Silti muuan eläinlääkäri ehti kirjoittaa tuhansittain konjakki- ja muita arvoalkoholireseptejä sioille, hevosille ja lehmille.

Entä se luuranko SDP:n kaapissa, jonka vuoksi uskoakseni Hannes Ryömästä vaietaan? Hannes Ryömä oli ollut asettamassa Väinö Tannerin vähemmistöhallituksessa komiteaa pohtimaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaisi tylsämielisten, mielisairaiden ja kaatumatautisten steriloinnin ”sosiaalisista ja inhimillisistä syistä”. Komitea jätti mietintönsä kahta vuotta myöhemmin. Sen mukaan pakkosterilointi tulisi hyväksyä ”sosiaali-eugeenisista syistä, jos asianomainen itse tai hänen holhoojansa siihen suostuu”. Sterilointilaki annettiin sisäministeriölle vuonna 1930. Rotuhygenian varjelulle löytyi kannattajia oikealta ja vasemmalta ja molemmista sukupuolista. Kalemaa siteeraa kirjassaan suoraan Miina Sillanpään hanketta tukevaa tekstiä vuodelta 1932.

”Saksan sterilointilakia on pidetty natsistisena ja rasistisena ilmiönä. Se ei kuitenkaan lakitekstinä eroa muiden maiden, esimerkiksi Suomen laista”, Kalevi Kalemaa kirjoittaa.  Laki meni eduskunnassamme läpi 144 puoltoäänellä ja lakia sovellettiin pääasiassa mielisairaaloihin, kehitysvammalaitoksiin ja vankiloihin suljettuihin ”marginaali-ihmisiin”. ”Heidän kohtalonsa ei tavallista ihmistä tuolloin edes kiinnostanut, koska he olivat suljettuina laitoksiin ja poissa ihmisten silmistä.”

Sterilointipäätös tehtiin lääkintähallituksessa mielisairaalalääkäriä kuullen ja tämän läsnä ollessa. Anomuksen pakkosteriloinnista teki kunta tai mielisairaalan johtaja. Lain voimassaoloaikana vuosina 1935−1970 Suomessa tehtiin noin 57 000 laillista sterilointia, joista pakkosteriloituja oli noin 10 000. Heistä noin 7 000 oli selkeästi rotuhygienisin perustein tehtyjä. ”Suomessa pakkosterilaatio sai yllättävästi taistelevat vastaparit, äärioikeiston ja sosiaalidemokraatit, yhdistymään lainsäätäjinä veljiksi keskenään”, Kalemaa kirjoittaa.

Lääkintöhallituksen pääjohtaja luonnollisesti oli lain kannalla. Mutta ei sterilointilakia voi sysätä Hannes Ryömän kontolle. Ryömästä vaikenemalla voi kuitenkin vaieta myös laista, jota puolue ei kaipaa aikaansaannostensa luetteloon.

Hannes Ryömä oli jäänyt kahden vuosikymmenen mittaisen avioliiton jälkeen leskeksi Eine-vaimon kuoltua vuonna 1928. Vuonna 1930 Hannes joutui Hyvinkään parantolaan kuristus- ja hengenahdistuskohtauksen seurauksena. Hän toipui, löysi uuden rakkauden 25 vuotta itseään nuoremmasta Kirsi Metsäpellosta ja meni toisiin naimisiin.

Hannes Ryömä kuoli toukokuussa 1939. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

MAURI RYÖMÄ

Mauri Ryömä syntyi kultalusikka suussa. Vauraan kodin lahjakkaana herraspoikana hän sai käydä helsinkiläisen eliittikoulun ja kodin kotiapulaista hän kohteli isänsä protesteista välittämättä kylmästi ja alentuvasti, paljolti herraskaisen äitinsä tavoin.

Kalevi Kalemaa kuvaa Mauri Ryömää kahdessa lohkossa. Ensimmäinen kuvaa Maurin poliittista toimintaa isän elinaikana ja tämän edustamaa poliittista linjaa vastaan, toinen osa toimintaa avoimesti kommunistina ja SKP:n jäsenenä. Mauri Ryömä oli ajattelultaan kommunisti oikeastaan koko aikuisuutensa mitassa. Isäänsä hän kuunteli kerran ryhtymällä nuorukaisena opiskelemaan lääkäriksi. Muuten isä-Ryömän osana oli vain rahoittaa poikaansa sekä taata ja maksaa hänen jatkuvia lainojaan ja vekseleitään.

Mauri Ryömää on luonnehdittu fanaatikoksi, äärimmäisyyksiin taipuneeksi tosikoksi, yksinäiseksi älyköksi, itsenäiseksi, helposti suuttuvaksi, äkkivääräksi työnarkomaaniksi, joka oli lopulta tannerilaiselle SDP:lle ja loppuaikoina SKP:n johdolle infant terrible. Hän istui jatkosodan ajan kuritushuoneessa ja hänen yllään leijui hänen saamansa 15 vuoden kuritushuonetuomion lisäksi kuolemantuomion uhka valtiopetoksesta. Tunnettu on kuitenkin presidentti Risto Rydin tokaisu, ”ettei hän sentään ryhdy Hannes Ryömän poikaa telotuttamaan”.

Seuratessaan yksityiskohtaisesti Mauri Ryömän henkilöhistoriaa ja poliittista toimintaa Kalevi Kalemaa luotaa samalla Ryömän toiminnan kautta vuosikymmenten vasemmistolaista aatekeskustelua ja kansalaistoimintaa Tulenkantajien, Kiilan, Akateemisen sosialistiseuran ASS:n ja rauhanopposition toimijoiden kautta.  Ryömän aateveljiä olivat kommunistista Kirjallisuuslehteä toimittanut Jarno Pennanen, kulttuuriliberaalia Tulenkantajat-lehteä toimittanut Erkki Vala ja monilla kirjallisilla rintamilla aktiivi Raoul Palmgren. Ryömä itse toimitti ASS:n lehteä Soihtu. Tämä marxilaista teoriaa analysoinut kulttuurijulkaisu oli pitkään SDP:n suojeluksessa. Kiila oli jälkimaineestaan huolimatta heikko. Se yritti lähinnä loihtia maahan työläiskaunokirjallisuutta. Tungosta ei sillä saralla ollut.

Vasemmistolainen älymystö ja kirjoittajat touhusivat päällekkäin eri julkaisuissa. Lukijan on turha yrittää painaa mieleen, milloin kuka oli kenenkin kanssa vihoissa ja miksi. Henkilökohtaisesta kaunasta oli kyse silloin, kun Jarno Pennasesta tuli Mauri Ryömän runoilijavaimon Elvi Sinervon rakastaja. Suhde 1930-luvun puolivälissä kesti tiiviinä ainakin vuoden ja nostatti myöhemmin piireissä arvailua Ryömien pojan biologisesta isästä. Avioparin suhde oli kuitenkin pitkä rakkaus- ja toveruusliitto, yksi viime vuosisadan suurista rakkaustarinoista, kuten Jaana Torninoja-Latolan upeasta elämäkerrasta Yhä katselen pilvi. Elvi Sinervon elämä ( 2017) olemme voineet lukea.

Jos Hannes Ryömä oli kuvannut eloisasti Suomen Sosiaalidemokraatissa Moskovan kurjuutta, sanavalinnat olivat tyystin toiset, kun poika-Ryömä pääsi vaimonsa mukana Työläisnaisliiton matkalle Moskovaan 1936. NKP:n isännät saattoivat todeta, että Mauri Ryömän kanssa uskalletaan jo ”suunnitella asioita”. SKP:n ja sen pääsihteerin Arvo ”Poika” Tuomisen arvioissa Ryömästä toivottiin ”teräsnyrkkiä” tannerilaisen sosiaalidemokratian kaatamiseen.

Demareilla oli lista omista yhdistyksistään, jonne he epäilivät Mauri Ryömän vuosien mitassa soluttaneen kommunismia Troijan puuhevosena. Perustettiin puolueen kurinpitojaosto. Ehdotettuihin erottamisiin ei kuitenkaan menty, sillä edessä olivat eduskuntavaalit. Niissä SDP oli saava murskavoiton 83 kansanedustajallaan (toisena tuli maalaisliitto 53 edustajalla).

SDP:n jäsenenä Mauri Ryömä oli ollut tauottomasti oppositiopiikki puolueelleen. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa hänet valittiin kuitenkin yli 8600 äänellä ensikertalaisena kansanedustajaksi. SDP oli epäluuloinen. Kun Ryömä ei saanut pitkittyneille lääketieteen opinnoilleen lykkäystä armeijasta, kuuden kuukauden asepalveluun astuessaan hänen katsottiin menettäneen kansanedustajuutensa.  Lyhyen aikaa 25-vuotias Mauri Ryömä ehti kuitenkin olla Suomen nuorin kansanedustaja kautta siihenastisen historian.

Kun Mauri Ryömä tajusi voivansa tulla savustetuksi ulos SDP:stä, hän aloitti kamppailun jäsenyytensä puolesta. Sellaista kutsutaan takinkäännökseksi. Hän valitsi taktiikakseen hyökätä kritiikissään entisiä tovereitaan kuten Raoul Palmgrenia vastaan, mutta se ei pelastanut. Ryömä erotettiin toukokuussa 1937.  Perhe ajautui taloudelliseen ahdinkoon. Elvi odotti esikoistaan ja vuokrasta selviämiseksi kotiin jouduttiin ottamaan alivuokralainen. Hannes Ryömä tuki heitä jälleen taloudellisesti. Mauri pyrki kannanotoillaan jäsenyytensä palauttamiseen, mutta ”mauri oli tehnyt tehtävänsä ja sai mennä”.

Vuoden 1938 aikana Otto Ville Kuusisella, Arvo ”Poika” Tuomisella ja Mauri Ryömällä oli suunnitelma perustaa Suomeen uusi leniniläinen puolue, joka rakentuisi SDP:n oppositiosiiven varaan. Uusi puolue oli määrä myöhemmin yhdistää SKP:n kanssa. Mutta vuoden 1939 eduskuntavaalit olivat edessä, joten leniniläisesti ajattelevia tuli pikemminkin kerätä SDP:n ehdokaslistoille. Aika ajoi hankkeen ohi.

Mauri Ryömän valtiopetossyytteen suurin yksittäinen aiheuttaja oli hänen talvisodan alkupuolella Väinö Tannerille kirjoittamansa kirje, joka Elvi Sinervon välityksellä hommattiin kahteen Ruotsin vasemmistolehteen. Kirje olisi Suomessa julkaistuna toiminut henkisenä murentajana. Ryömä pidätettiin tammikuun alussa 1940 ja siitä alkoi hänen sota-ajan vankilavuotensa. Rangaistusta pidennettiin eri oikeusasteissa, kunnes viimeinen tuomio oli 15 vuotta kuritushuonetta. Ryömä oli kapinallinen myös vankilassa. Hän yritti nälkälakkoa ja avasi kerran partaveitsen terällä ranteensa ja joutui niiden seurauksena kovennettuihin rangaistuksiin karuihin oloihin eristykseen vedellä ja leivällä. 

Kun välirauhan seurauksena poliittiset vangit vapautettiin, Ryömä oli ensimmäisten vapautuneiden joukossa. Elvi Sinervo oli vapautunut juhannuksen alla 1944 ja sisar Aira Sinervo samoihin aikoihin Mauri Ryömän kanssa. Ryömä liittyi SKP:n jäseneksi 1945, mutta hänen aiemman kommunistisen toimintansa vuoksi liittymisvuodeksi merkittiin 1940.

Mauri Ryömälle Neuvostoliitto oli ollut kaiken kritiikin ulkopuolella. Hän vaati myös SKP:ssä kuria ja keskusjohtoisuutta.  Mutta valvontakomissiota johtanut Andrei Ždanov luonnehti Ryömää itserakkaaksi johtajatautia sairastavaksi ihmiseksi, jolla on vasemmistosuuntaisia oikkuja. Ei siis mitenkään luotettava kommunisti! ”Mies on erittäin vaarallinen – ei muuten, mutta hän on täysin joukkojen vietävissä ja voi saada aikaan mitä tahansa. Hänet on hiljaisuudessa poistettava näkyviltä paikoilta ja ehkä olisi hyvä lähettää hänet tänne `lomalle` koulittavaksi”, ehdotti Ždanov Moskovassa.

Tieto Nikita Hruštšovin Stalinin tuominneesta puheesta 1956 valui Suomen kommunistien tietoon viiveellä. Puoluehierarkiaa ja -kuria korostanut Ryömä alkoi penätä sisäistä kritiikkiä ja keskustelua, luonnollisesti. Olihan hän poikkiteloin omimmillaan. Suuret tarkoitukset muuttaa Suomi asteittain sosialistiseksi valtioksi (kansallistamiset, maareformi, puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa …) jäivät toteutumatta, vaikka Kalevi Kalemaan kirjan tarkalta lukijalta ne eivät jää havaitsematta. Onnistui sentään Marshall-avusta kieltäytyminen.

Mauri Ryömä toimi lopulta lääkärinä Nikkilän mielisairaalassa. Hän teki paluuta politiikkaan tultuaan valituksi SKDL:n ehdokkaaksi vuoden 1958 eduskuntavaaleihin. Kuolema ehti ensin. Helsingistä Nikkilään kesärenkaisella autollaan lumipyryssä ajanut Ryömä luisui päin vastaantulevaa autoa ja menehtyi seuraavana päivänä vammoihinsa. 47-vuotiaaksi hän oli ehtinyt toimia tauotta.

Historian erottamat” kuolema yhdisti: poika on haudattu isänsä viereen Hietaniemeen.

En rakastunut sen enempää isä Hannes Ryömään kuin poika Mauri Ryömäänkään, mutta Kalevi Kalemaan heistä kertovaan kirjaan rakastuin. Pidin kirjailijan vakuuttavasta perehtyneisyydestä, luistavasta kerronnasta ja paikoin pilkistävästä sarkasmista ja ironiasta. Kirja on tarkoitettu luettavaksi.  Siksi eri tapahtumain vuosilukuja sai niiden puuttuessa välillä veikata. Lähdeluettelon ja henkilöhakemiston mittavuudesta huolimatta teosta ei ole kirjoitettu tieteelliseksi tutkimukseksi, kahden nimekkään poliitikon elämäkerroiksi kyllä. Kirjailija itse on otsikoinut teoksensa kertomukseksi.

Kalevi Kalemaa: Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä. Into 2020, liitteineen 475 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s