Roxane van Iperen: Auschwitzin sisaret

Alankomaalaisen kirjailijan Roxane van Iperenin (s. 1976) viime vuonna palkittu teos Auschwitzin sisaret on hyytävimpiä ja rankimpia teoksia, joita olen kuunaan lukenut. Olen kuitenkin lukenut koko ikäni myös raastavaa kirjallisuutta sellaista karttamatta ja olen sentään jo 71-vuotias. Kirja kertoo Alankomaiden vastarintaliikkeestä sekä miehittäjien ja maan omien valtaan nostettujen natsien järjestelmällisestä maan puhdistamisesta juutalaisista, kunnes maan jokainen soppi oli Judenrein.

Vasta Auschwitzin sisaria lukiessani tajusin, ettei käsiini ollut osunut aiemmin varteenotettavaa, tosipohjaista teosta mistään toisen maailmansodan aikaisen fasismin vastaisesta vastarintaliikkeestä sisältäpäin kerrottuna; aktiivista toiminnasta, joka sisälsi vaaran joutua paljastumisen seurauksena kidutetuksi ja teloitetuksi, kuolemanvaaran myös perheenjäsenille ja vastarintaverkoston aktivisteille. Kotimaan sittenkin kovin säyseää illegaalin toiminnan kuvausta en laske tässä mukaan.

Roxane van Iperenin teos on siten lajissaan harvinaisuus.

Wehrmachtin tankkien alkaessa vyöryä Alankomaiden rajan yli aamuyöstä 10. maaliskuuta 1940 maassa oli omia juutalaisia kansalaisia noin 170 000.  Sen lisäksi sinne oli paennut juutalaisia Saksasta silloin, kun pakeneminen oli vielä mahdollista. Saksasta paenneisiin lukeutui myös hieman yli kaksikymppinen saksalainen ei-juutalainen kommunisti Ebeyhard Rebling. Alankomaiden miehitysvuosina hän toimi vastarintaliikkeessä ensin itsenään, sitten väärennetyn henkilöllisyystodistuksen turvin välttäen sillä saamansa määräyksen astua Saksan armeijaan. Hän on yksi Roxane van Iperenin teoksen keskeisistä toimijoista ja yksi harvoista hengissä selvinneistä teoksen henkilöistä. Vuonna 1952 hän muutti vaimonsa, juutalaisen Lienin, ja heidän yhteisen lapsensa Katherinen kanssa Itä-Berliiniin menettäen sen seurauksena Alankomaiden kansalaisuuden. Hän kuoli Roxane van Iperenin ja hänen miehensä selvityksen mukaan vuonna 2008. Holokaustin uhrien muistomuseo Yad Vashem on tunnustanut hänet Vanhurskaaksi kansakuntien joukossa. (Vastarintaliikkeen hollantilaisista aktivisteista, joista van Iberenin teos kertoo, myös kaksi muuta Yad Vashem tunnusti Vanhurskaaksi kansakuntien joukkoon; termin käännös Sirpa Parviaisen).

Auschwitzin sisaret on repliikkien osalta fiktio, vaikkei muuten fiktio olekaan. Sen lähdeaineisto on vakuuttava, monipuolinen ja laaja. Kirja perustuu Roxane van Iperenin ja hänen miehensä sinnikkäisiin tutkimuksiin ja niiden tuloksina löytyneisiin arkistotietoihin, kuten Auschwitzin juutalaissisarusten ja heidän lastensa sodan jälkeisten todistuslausuntojen nauhoituksiin tai muiden muassa Anne Frankin säätiön arkistoon.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta juutalaisnaisesta, jotka väärennetyn henkilöllisyyden turvin toimivat sotavuodet Alankomaiden vastarintaliikkeessä. Kun heidän oli itse pakko lopulta mennä maan alle, he piilottivat liki puolitoista vuotta omien perheenjäsentensä lisäksi lukuisia muita natsien metsästämiä henkipattoja. Melkein kaikkien heidän tie päätyi vuonna 1944 tuhottaviksi tarkoitettujen kokoomaleirille Westerborkiin Pohjois-Hollantiin ja sieltä härkävaunuissa Puolan Auschwitziin.  Useimmat heistä tuhottiin kaasukammiossa, mutta sisaret, kirjan keskeisimmät henkilöt, selvisivät hengissä (pikemminkin palautuivat takaisin henkiin).

●●●

Teoksen syntytarina on itsessään kiehtova. Noin kymmenen vuotta sitten Roxane van Iperen osti miehensä kanssa kodikseen parin kymmenen kilometrin päässä Amsterdamista koilliseen luonnonsuojelualueen kätköissä sijaitsevan vanhan, jykevän talon. Talon nimi on Korkea pesä. He aloittivat mittavan urakan jykevän kaksikerroksisen rakennuksen entisöimiseksi alkuperäiseen loistoonsa. Sisäkatosta poistettiin levyt: niiden alta paljastui nerokas hirsirakenne. Kokolattiamatot revittiin: lähes jokaisen huoneen puulattiasta löytyi salaluukkuja ja vanhojen seinäpaneeleiden takaa piilopaikkoja. Niistä löytyi kynttilänpätkiä, vanhoja vastarintaliikkeen lehtiä ja nuotteja. Mitä kummaa tämä merkitsee? Heidän oli selvitettävä, keitä talossa oli ennen asunut.

Vuoden 1942 lopussa kaksi nuorta miestä oli vuokrannut sitkeän asunnonetsinnän jälkeen löytämänsä Korkean pesän sodan loppuun saakka itselleen ja perheilleen kahdelta taloa kesäasuntonaan pitäneeltä amsterdamilaisrouvalta. Miehet olivat aiemmin kertomani saksalainen Ebeyhard Rebling sekä alankomaalainen Bob Brandes, vastarintaliikkeen aktiivi toimija hänkin. Vuokralaisten naiset olivat vuonna 1912 syntynyt Rebekka ”Lien” Rebling-Brilleslijper ja hänen vuonna 1916 syntynyt pikkusiskonsa Marianne ”Janny” Brandes-Brilleslijper, molemmat juutalaisia.

Lien oli ollut aktiivi jo tukiessaan Espanjan sisällissodan tasavaltalaisia, mutta Alankomaiden vastarintaliikkeeseen hän liittyi Jannya myöhemmin, sillä hänen henkilöllisyyskortissaan oli vaarallisen kauan suuri kirjain J, mikä esti häntä liikkumasta ulkona. Natsi-Saksan miehityksen seurauksena J-kirjain näkyi jokaisen juutalaisen todistuksessa. Uusi maan alta hankittu todistus teki Nienistä kuitenkin Hollannin Itä-Intiasta Indonesiasta kotoisin olevan Antje Sillewisin.

Janny on ehtinyt naimisiin Bob Brandesin kanssa ennen kuin seka-avioliitot juutalaisten kanssa julistettiin laittomiksi. Lien sen sijaan ei ollut virallisesti naimisissa. Vasta sodan loppuvaiheissa hän sai Englannissa tehdyn väärennetyn vihkitodistuksen. Se oli henkivakuutus heidän yhteiselle lapselleen Kathinkalle, joka ilman sitä olisi juutalainen. 

Sisarukset asuivat Korkeassa pesässä kesäkuuhun 1944. Bobin ja Ebeyhardin kanssa he ehtivät piilottaa ja suojata liki puolentoista vuoden ajan perheitään ja vanhempiaan sekä niitä henkipattoja, joita vastarintaliike ohjasi heidän ovensa taakse. Suojelun tarpeessa olevien ottaminen Korkeaan pesään oli vaarallisuutensa vuoksi sulaa hulluutta, mutta Janny ei suostunut kieltämään turvaa äärimmäisessä tarpeessa olevilta.

Ennen pakoa Korkeaan pesään Janny ja Bob olivat painaneet Haagin kodissaan lentolehtisiä ja vastarintaliikkeen lehteä ja levittäneet niitä äärimmäisen taitavasti ihmisten ulottuville. Mutta vielä tärkeämpiä olivat uudet henkilöllisyystodistukset. Alankomaiden henkilöllisyystodistuksen väärentämistä pidettiin ehkä maailman mahdottomimpana. Silti niitä tehtiin ja saatiin varastetuksi väestörekisterikeskuksesta. Koko vastarintatoimintansa ajan naiset välittivät henkilöllisyystodistuksia niille, jotka piileksivät leirillekuljetuksia J-todistuksensa vuoksi. Janny kuljetti todistuksia rintaliiveissään tai lastenvaunun pohjalla päällä nukkuva nuorimmainen Liselotte.

Amsterdamista oli tehty juutalaisgetto, ensin vain juutalaiskorttelista, mutta lopulta koko kaupunki näytti autiolta, kun juutalaiset oli tehokkaalla viikkoaikataulutuksella siirretty Westerborkin kokoamisleirille. Kustakin lähettävästä erästä päätti juutalaisten oma komitea, jonka jäsenille oli taattu turva olla joutumatta itse samaan kohtaloon.

Tunsin Auschwitzin sisaret -teosta lukiessani hyistä pelkoa liki joka sivulla. Toiminta perustui  luottamukseen silloinkin, kun luottamuksesta ei ollut takeita. Entä jos rintaliivitavaran vastaanottaja ei ilmestykään ilmoitetulle paikalle? Lopulta kävi niin. Vastarintaliikkeessä oli murtuma tai peräti petos. Seuraukset olivat tosipohjaisuudesta huolimatta kuin hurjinta fantasiakirjallisuutta. Naiset perheineen joutuvat painumaan maan alle.

Mutta kun metsän kätköihin maastoutuva Korkea pesä on ollut jo pidempään sisarusten ylläpitämä 25 hengen piilopaikka ja koko maantieteellinen alue on julistettu Judenreiniksi, paljastui, että ainakin joissakin seudun alankomaalaisissa kodeissa oli annettu suoja natsien etsimälle henkilölle (monet toimivat kuitenkin ilmiantajina). Muudan tuntematon poliisi vihjasi Jannylle tulevasta haravoinnista: ”Älkää ripustako pyykkejä kuivumaan ensi yönä”.  

Korkea pesä paljastui silkasta sattumasta.  Maan alle piiloutuneiden metsästämistä oli jatkanut yksi Henneicken kolonnan menestykkäimmistä juutalaismetsästäjistä Eddy Moesbergen viidentoista guldenin palkkion kannustamana. (Teoksen henkilöluettelon mukaan Moesbergen tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan, mutta tuomio muutettiin 23 vuoden vankeudeksi, kunnes mies vuonna 1961 vapautettiin. Hän muutti Uuteen Seelantiin ja kuoli siellä 1980.)

He ovat olleet hukkua turvapaikkaa etsivien ihmisten tulvaan, läpikulkevien vastarintaliikkeen jäsenten alle, ja he olivat ottaneet ankarat varotoimenpiteet käyttöön. Ihmisiä oli muuttanut pois, he eivät olleet enää ottaneet vastaan vieraita, joita eivät tunteneet, ja he olivat jopa kehittäneet menettelytavat maanalaisliikkeen yhteyshenkilöiden käyntejä varten. Heillä oli salainen hälytysjärjestelmä, piilopaikat jokaiselle asukkaalle, maanalainen tunneli, tiedonantajien verkko viranomaisten piirissä. Maljakko ikkunan edessä oli riittävän hyvä merkki varoittamaan ihmisiä jo kaukaa siitä, että jokin on vinossa. Mutta he eivät pystyneet aseistautumaan petosta vastaan.

Auschwitzin sisaret kertoo loppuosansa mitassa Korkean pesän asukkaiden kuljetuksen Westerborkiin, heidän kammottavan vankeutensa siellä ja toivon, ettei uusia junia enää lähtisi kohti itää. Liittoutuneet olivat nousseet Normandiassa maihin ja brittihävittäjiä lensivät Alankomaiden ylitse pommilasteineen. Westerborkissa sisarukset tapasivat myös petoksen seurauksena piilopaikastaan ulos raahatun perheen, Otto ja Edith Frankin ja heidän kaksi alaikäistä lastaan, Annen ja tämän isosisko Margotin. Sisaret olivat tunteneet heidät jo ennen sotaa. Westerborkissa heidät erotti vyöhyke ja sen aidat. Frankit olivat leirin luokituksessa piileskelleitä juutalaisia, Lien ja Janny vastarintaliikkeen toimijoina rikollisia.

Westerbork oli tuhoamisleirien vastaanottohuone. Korkean pesän asukkaista joutui sinne kaikki paitsi Ebeyhard ja asioimassa ollut Bob sekä pienokaiset, jotka onnistuttiin erottamaan kuljetuksesta paikallispoliisin vastuulle. Viimeisenä epätoivoisena tekonaan Janny oli sujauttanut heidät löytäneen Moesbergenin kolonnan yhdelle hollantilaispoliisille – tietämättä oliko tämä natsi tai ei – Bobin puhelinnumeron. Kun sota vuonna 1945 oli vihdoin ohi ja kaksi ihmisen varjoa, 30-kiloiset Lien ja Janny pääsivät palaamaan viimeisestä leiristään Bergen-Belsenistä, kävi ilmi, että poliisi oli todella soittanut Bobille, varoittanut tätä ja kertonut lasten sijoituspaikan.

●●●

Roxane van Iberen kuvaa lyhyesti mutta pysähdyttävästi natsien tuhoamiskoneiston nerokkuutta Auschwitz-Birkenaussa. Natsien itsensä ei juuri tarvinnut liata kiiltäviä saappaitaan tai kohdata sellaista, mikä veisi ruokahalut. Vankileirien koko järjestelmä perustui uhreista rakennetulle valvonta- ja valtahierarkialle, nöyryytyspyramidille. Arvoasteikon alin vallanpitäjä oli parakinvanhin Stubeälteste. Kun hänellä, ylempänä olleen korttelivanhemman Blockältesten ja kaikkien kumartamien ja kammoamien keskitysleiripoliisien Kapojen ja ylimpien valvojien Aufscheherinnenien nöyryyttämänä ja nujertamana oli pikkurillin kynnenalusen verran valtaa, miksi hän ei edes sillä olisi kannatellut itsetuntonsa ripettä. Järjestelmä toimi nerokkaasti.

Lienin ja Jannyn keskitysleirikuvaus kirjassa on äärimmäisen iljettävä. Westerborkissa tyttöjen kaasukammioon joutunut äiti oli vannottanut heitä pysymään yhdessä. Äidin vahvan luonteen perinyt Janny takoo sen aivoihinsa ja paljolti hänen hellittämättömän sitkeytensä ansiosta tytöt pitivät toisistaan kiinni ja selvisivät ehkä juuri sen voimalla.

Heidät kuorittiin kuin sipulit, kerros kerrokselta, kunnes mitään muuta ei ollut jäljellä kuin heidän olemassaolonsa sisin. Aluksi heiltä vietiin heidän työnsä, koulunsa, kotinsa, kaupunkinsa. Heidän naapurinsa ja ystävänsä. Sitten heidän perheensä ja vapautensa. Lopuksi heidän vaatteensa, hiuksensa, peilikuvansa. mutta ei sisintä, ja siihen heidän on nyt keskityttävä, sitä natsit eivät tule saamaan.

Kerran viikossa he, kaasukammiosta toistaiseksi säästetyt, joutuivat juoksemaan avojaloin jääkylmässä mudassa, tuulen raapiessa heidän paljaita vartaloitaan. Koirat hurjistuivat ja SS-upseerit ärjyivät naisille Schnell-karjahduksiaan. He pelkäsivät kuollakseen tanskandogeja, jotka louskuttivat kulmikkaita kitojaan, suupielten vaahdon roiskuessa heidän iholleen heidän ohittaessaan upseereiden kiinni pitämät koirat. SS-lääkäri Josef Mengele teki salamakuntotarkastuksessaan valinnan, ketkä määrättiin oikealle (kaasutettaviksi), ketkä vasemmalle (töihin toistaiseksi tai Mengelen koekaniineiksi).  

Lien ja Anne selvisivät Auschwich-Birkenausta ja he joutuivat syksyllä 1944 Bergen-Belseniin. Ensimmäinen havainto oli helpotus: Tällä leirillä ei ole krematorioita. Pelkkä keskitysleiri. Mutta siihen helpotus päättyikin. Leiri osoittautui kuoleman valtakunnaksi. Heidät jätettiin kuin eläimet karjapihalle.
Ei nimenhuutoa, ei rivejä, ei työtä. Vain sumuinen, karu paikka täynnä harmaita siluetteja sateessa, telttoja ja hökkeleitä silmänkantamattomiin. Janny ja Lien istahtivat hiekkakasalle ja käpertyivät toisiaan vasten vetäen likomärät loimet nenäänsä vasten.

Myöhemmin kävi ilmi, että leirille oli tuotu myös Frankin sisarukset Margot ja Anne. Neljästään he alkoivat pitää yhtä selvitäkseen hengissä. Bergen-Belsen oli perustettu saksalaisille vangeille ja muutettu sota-aikana venäläisten sotavankien keskitysleiriksi. Nyt sinne siirrettiin suurina erinä tuhoamisleirien puolikuolleita uhreja. Vangeilla rakennutettiin parakkeja, mutta mikään ei riittänyt. Sirkusteltoista rakennettiin muutaman tuhannen naisen telttaleiri Zeltlager. Välillä jopa 7000 naista asui siellä kerrallaan. Joka senttimetri teltoissa oli varattu.

Kuten Auschwitzissä, myös tällä leirillä täiarmeijat olivat suurimmat viholliset. Koko keho kutisi sietämättömän kivuliaasti, kaikkialta ja tauotta ja keho oli täynnä avoimia, tulehtuvia haavoja.
Ötököitä kuhisee kaikkialla; vaatteissa, päissä, haaroissa. Joskus Janny suorastaan haltioituu katsellessaan kanssavangin ajeltua päätä – näyttää siltä kuin tämän iho liikkuisi. Elävä täikerros ryömii kypärän lailla vuokraemäntänsä pään poikki.

Pilkkukuume, punatauti ja lavantauti raivosivat. Avoimet ruumiskasat kasvoivat. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin. Peseytyä ei juuri voinut ja ruoka-annos oli ala-arvoinen ja elämän ylläpitämiseen merkityksetön. Tytöt alkoivat lähestyä omaa kuolemaansa elämänhalustaan huolimatta. Lien ja Janny olivat kuumeen kourissa ja vuorollaan liikkumiskyvyttömiä. He yrittivät silti rohkaista ja auttaa Frankin sisaruksia. Margot oli heistä vakavammin sairas ja pikkusisko ei jättänyt tätä koko aikana. Ennen kuin Lien ja Janny vapautettiin Bergen-Belsenistä, he tiesivät ystäviensä kuolleen.

Brilleslijperin sisaruksia ei huolittu ensimmäiseen Alankomaan kuljetukseen. He eivät selviäisi siitä elävinä. Taistelu takaisin elävien kirjoihin oli tuskallinen. 30 kilon painoinen Janny ei pystynyt syömään mitään, sillä suu oli täynnä haavaumia, eikä hän kärsinyt niellä.

Mutta lopulta he palasivat. Roxane van Iberenin kuvaama (ja osin kuvittelema) kokemus kotimaasta oli hämmentynyt ja hämmentävä. Se ei ollut liikutusta tai riemua. Naiset olivat turtia. Mutta tuntemattoman armiaan taksikuljettajan kierrättäminä he lopulta päätyivät miestensä nykykotien oville. Kirjan lopun henkilöluettelosta saatoin lukea, että leirikoettelemuksista vakavasti traumatisoitunut Lien miehensä Ebeyhardin kanssa Itä-Berliiniin muutettuaan esiintyi laulajattarena jiddišinkielisten laulujen ja vastarintalaulujen ohjelmistollaan. Hän kuoli vuonna 1988.

Janny eli Bobin ja lastensa kanssa Amsterdamissa ja kuoli 2003. Hän toimi sodan jälkeen The International Auschwitz Committeessa, joka taistelee rasismia ja antisemitismiä vastaan. Kirjassa kerrotun sodanaikaisen lakon muistopäivänä Janny keitti suuren kattilallisen linssikeittoa ihmisille, jotka palasivat heidän kotinsa kautta muistopäivästä. Bob Brandes kuoli Jannya varhemmin, 1998, tuettuaan kaikki vuodet vaimonsa selviämistä koettelemuksistaan kuten vanhempien ja pikkuveljen kaasutuskuoleman Auschwitzissä.

Roxane van Iberenin Korkeaan pesään kohdistunut valtava historian jano ei pysähdy Brilleslijperin sisarusten erikoislaatuiseen historiaan, vaan kirjan lopussa kirjailija etsi sitkeästi Naadenin vanhalta hautausmaalta sen miehen hautaa, joka palkkasi vuonna 1920 arkkitehdin suunnittelemaan Korkean pesän ja rakennutti unelmakotinsa satumaisen rehevälle tontille Naardenin luonnonsuojelualueelle. Se on kunnianosoitus kirjailijalta hänellekin, laulujen tekijälle Dick Wittelille, joka syntyi vuonna 1885 ja kirjoitti alankomaalaisten suuresti rakastaman laulun Mensch, durf te leven (Muista, elämä on elämistä varten).  Kuoleman kirjan kääntyy Wittelin laulun myötä elämän kirjaksi. Se on ollut rajussa koskettavuudessaan minulle yksi tämän kirjavuoden suurimmista. 

Roxane van Iperen: Auschwitzin sisaret. Bazer 2020, henkilöluetteloineen ja hakemistoineen 356 sivua. Suomennos englannin kielestä Sirpa Parviainen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s