Jelena Tšižova: Muistista piirretty kaupunki

Kuolema on muistittomuutta, kirjoittaa Jelena Tšižova teoksessaan Muistista piirretty kaupunki. Pietari neljän sukupolven kertomuksena. Hän on kerännyt muistin siruja pikkutytöstä alkaen ja koonnut teokseensa valtavan kollaasin oman sukunsa historiaa geneettisenä selkärankana Pietari, rämeiselle suolle pystytetty kaupunki.  Hän piirtää teoksessa kaupunkia sen sekä oman sukunsa historian kautta. Hän ja hänen sukunsa kasvoivat neljässä polvessa kiinni kaupunkiin. Kaupunki on oleellinen osa omaa eksistenssiä.

Teos on rutkasti kokoaan massiivisempi, ehkä siksi, ettei se ole tiukan yhtenäinen. Sitä poimuttavat lukuisat alatekstit sekä leipätekstin sisäiset sulkulauseet. Osa alaviitteistä on kirjailijan, osa valistuneen ja asiantuntevan suomentajan. Alaviitteet täydentävät, syventävät ja rikastuttavat kokonaisuutta mutta tekevät lukemisen takeltelevammaksi sekä saattavat lukijan muistin ja vastaanottokyvyn ajoittain kuormitustilaan.

Kirja ei ole pelkästään tarinaa 1900-luvulta Venäjän eurooppalaisimmasta kaupungista neljän sukupolven kokemana ja muistamana. Teoksen lopussa suvun juuret tunkeutuvat Pietari Suuren vanhauskovaisten vainon jälkeisiin vuosisatoihin, vanhauskoisten kankaanpainannan ja vaatturikäsityöläisyyden siirtymiseen sukupolvesta toiselle Jelena Tšižovan suvussa kahta eri sukuhaaraa pitkin.Tarkentaen: kangasteollisuuden ja räätälöinnin kukoistukseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ja sen tuhoamiseen bolševikkidiktatuurin toimesta porvarillisuutena ja kulakkiutena. Tältä osin teos on historiaa, mistä emme ole voineet juurikaan lukea aiemmin. Jelenan lapsuudessa suvun naisilla neula, lanka sekä kankaiden tuntemus ja käsittelytaito pysyivät hyppysissä. Jokaisessa sukupolvessa myös kouluttauduttiin kankaiden käsittelyyn. Jelenan äidille, VERAlle oman mummunsa kivahtama ”manifakturisti. Rjabininien sakkia!” raotti vaietun sukusalaisuuden verhoa. Kivahdus kuulsi luokkavihaa. Mutta tähän kirja vie vasta viimeisessä luvussaan XII.

Teos ylitti vastaanottokykyni kapasiteetin. Luin siksi enimmän osan kirjasta uudemman kerran. Tšižova rakentaa muistista, muisteluista, vaikenemisista ja päättelyistä valtavan mosaiikin, jossa useimpien palojen kulmat ovat lohkeilleet ja hyvin monien kuvapinta hankautunut näkymättömiin. Silti tuloksena muodostuu paikoin samea, paikoin terävä kuva, kuin suuri historiallinen gobeliini tai seinämosaiikki, josta voi hahmottaa kokonaisuuksia ja yleispiirteitä, vaikka osia on kulunut ja  putoillut pois, haalistunut ja naarmuuntunut sekä ratkeilut ja lohkeillut. Tätä kokonaisuutta voi kutsua historiaksi. Sellaista historia on.

Neljä naissukupolvea

Neljän sukupolven muistelijoista nuorin on vuonna 1957 syntynyt kirjailija itse, joka on elänyt jo kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton jälkeistä aikaa. Sitten on hänen äitinsä, vuonna 1931 syntynyt VERA, nuorena häikäisevän kaunis nainen, joka avioitui tuberkuloosista toipuvana itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa ja joutui epäonnistuneeksi miniäksi ortodoksijuutalaiselle anopille Feigalle. (Miehen äiti muutti taloudesta pian pois.)


Vera häneen rakastuneen Koljan kuvaamana. Kolja voitti kuvalla valokuvakilpailun mutta erehtyi, sillä sirppiä käyttävän naisen ei kuulunut esiintyä silkkipuserossa. Siksi kuvaa ei julkaistu luvatun lehden kannessa. Kolja päätyi  mielisairaalaan.

Isä oli sodan sukupolvea. ”Me kaikki olimme tykinruokaa. Minulla oli vain tuuria”, isä luonnehti säilymistään hengissä, myös niistä viimeisintä. Kun hänen Wieniin päättyneessä sodassaan koko muu joukkue kuoli juotuaan apteekista vohkimaansa metyylialkoholia apteekkarin yrittäessä estellä heitä saksaksi, juomisesta pidättäytynyt isä säästyi. Mutta estellyn apteekkarin turvallisuuselimet eliminoivat: Miksei paskiainen puhunut venäjää! Isän geeneihin oli iskostunut pysyvä pelko. Viimeisinä elinpäivinään sairaalassa hän pyysi pientä tyttöään seisomaan esteenä ovella, koska ”Berija… on jo lähettänyt väkeä…”

Veran äiti oli vuonna 1911 syntynyt KAPITOLINA Jakovlevna Rjabinina, paljon kärsimään joutunut nainen.  
”… ajattelen ensisijaisesti häntä. Joka kantoi niskoillaan kirotun tuhatyhdeksänsataaluvun koko katkeran taakan. Eikä lopultakaan tajunnut, millaiseen myllyyn oli joutunut.”

Kapitolinan ollessa pienokainen äiti, urbaani DUNJA (Jelenalle vuonna 1885 syntynyt isomummo Jevdokia Timofejevna Kopusova) lähetti lapsensa kasvatettavaksi äitinsä FEDORA Ivanovnan valvontaan entiseen kotikylään Gorbovoon. Ehkä syynä oli vallankumous ja puute. Yksi teorian juonne kirjassa vilahtaa, mutta sen kirjailija hylkää tosin spekuloiden asialla uudelleen kirjansa lopussa. Dunja näet pestautui nuorena venäläiselle kreiville sisäköksi ja palveli tätä aina kreivin pakenemiseen asti. Ajatusleikki avioliiton ulkopuolisesta lapsesta ja aatelisverestä myöhempien sukupolvien naisten suonissa on perusteeton, kirjailija päättelee.


Dunja vuonna 1931, oikealla puolellaan hänen tuolloin 20-vuotias tyttärensä Kapitolina ja vasemmalla tämän aviomies Vasili Rjabinin.

Myöhemmin Dunja haki tyttärensä luokseen. Yhdessä perin harvoista säilyneistä valokuvista parikymppinen Kapitolina seisoo miehensä VASILIN (Vasili Semjonovitš Rjabinin, synt. 1910) kanssa istuvan Dunja-äidin sivustolla. Äiti on ryhdikäs kuninkaallisen tavoin, tytär maalaismainen ja säikynoloinen. Äidistään poiketen hänelle ei ole riittänyt maallista kauneutta.

Kapitolinan elämä oli raskas: pitkiä ja näännyttävän raskaita työpäiviä Leningradissa ja saarron jälkeen vuosina 1942−1943 evakossa Permin takana, viinaan muistiaan hukuttanut, väkivaltainen Vasili-mies, yksinhuoltajuus sotavuosina, Leningradin piirityksen sisukset surkastuttanut tuskallinen nälkähelvetti sekä alaraajojen palaminen lihaksiin asti työpaikkaräjähdyksen tulikuumassa höyryssä (ilman myöhempiä hoitavia salvoja tai tajuttomista kivuista lievennystä).

Vasili Semjonovitš Rjabinin, kirjailijan ukki, koki talvella 1939−1940 talvisodan ja kaatui myöhemmin Leningradin puolustusvalleilla tullakseen haudatuksi ties minne unohdettuun joukkohautaan. Ukki hymähti katkerasti kuultuaan radiosta virallisen talvisodan totuuden ”Suomi-neidosta joka uhkasi meidän neuvostosuvereniteettiämme”. Syksyllä 1941 Vasili kuljetti hevoskuormallisen polttopuita perheensä kommunalkakodin pihavajaan. Se paljolti pelasti perheen hengen, sillä hillitön luihin ja ytimiin kaivautunut kylmyys ja ruuan loppuminen olivat yhdistelmänä tappavat.

Dunja-isomummo, koko kirjan vahvatahtoinen keskushenkilö, oli vaitelias tarkkailija. Enimmän osa perheen elämää hän asui eri osoitteessa, ymmärtääkseni yhdessä Pietarin kreivillisistä rakennuksista Zabalkanskissa, arvokkaiden huonekalujen keskellä, vaikkakin vaatimattomasti. Dunja käytti vanhoja, hienoja posliiniastiastoja, jotka sotavuosina lähtivät mukaan evakkoon ja tulivat  perusruuan ostovälineeksi ompelukoneen tavoin. Kun mentiin Dunja-mummolle, Vera-tyttö pukeutui parhaimpaan leninkiinsä ja sieltä lähdettyä vaihtoi kotikuteisiin. Mummo ei ottanut lapsenlastaan Veraa koskaan kotiinsa pidemmäksi aikaa. Kapitolina ja Vera asuivat lähellä armeija-aluetta 1. Krasnoarmeiskajalla. Talon saunassa kylpivät sotilaat, nuoret pian sotaan joutuneet miehet, joista yksikään ei selvinnyt hengissä takaisin.

Muistikuvien siruja

Jelena oppi lukemaan kolmevuotiaana ja oli muutenkin varsinainen antenni. Häneen alkoi tarttua äidin ja mummon keskinäisiä puheita, kunnes hän paljastui luvattomaksi kuulijaksi ja naiset vaihtoivat nopsasti aihetta. Mutta näistä muistojen kultahippusista hän alkoi koota sukunsa ja sen kautta Pietarin kaupungin historiaa sulattaen hippuset yhdeksi harkoksi. Myöhemmin hän nauhoitti äitinsä muisteluksia. Useimmat asiat avautuivat vasta sitä kautta.

Aikaa myöten rämeille ja suolle rakennettu, Venäjän näyteikkunaksi tarkoitettu kaupunki osoittautui lavasteeksi. Oli palatsien julkisivut … ja niiden takana slummit ja kurjuus. Jelena Tšižovalle julkisivujen takainen paljastui varsin myöhään. Rekisteröin kaupungin liki autioituneen 1900-luvulla kolmesti: ensin työläisten vallankumous ja siihen liittynyt bolševikkien vallankaappaus 1917 puhjenneine sisällissotineen romahdutti 3,5-miljoonaisen väestön 700 000:een, sitten tulivat vuoden 1937 puhdistukset sekä viimeisenä piiritys, nälänhätä ja liki miljoonan ihmisen nälkäkuolema. Autioittamiset eivät olleet luonnonvoimia vaan pitkälle tahdonalaisia. ”Rokoarpinen, keltasilmäinen jumalaStalin halusi vaihtaa kaupungin väestön, vaihtaa sen veren tuoreeseen. Tähän päätelmään Jelena Tšižova päätyy.

Historian suuret rajapyykit ovat juuri noissa tapahtumissa, vainovuodet tosin jo vuodesta 1934 alkaen, jolloin Putilovin tehtaan johtaja Sergei Kirov murhattiin. Murhan seurauksena mestaus- ja rankaisuaalto ulotettiin 6 500 ihmiseen, ”zinovjevilaisiin” (bolševikki Grigori Zinovjevin mukaan).

Mitä minuun tulee, en sure Kirovia: Olisi synti surra murhamiestä, jonka niin sanotulla omallatunnolla oli kymmeniä tuhansia tuhottuja leningradilaisia, ”luokkavihollisia”, muusikoita, lääkäreitä, insinöörejä, asianajajia, tutkijoita – ne jotka ihmeen kaupalla pelastuivat teloittamiselta, lähetettiin itään, Siperiaan. Takaisin he eivät enää palanneet: kuolivat tai jäivät sinne Uralin taakse. Asunnot, joista ”entiset” olivat lähteneet, jaettiin ripeästi ”nykyisten” kesken. Noiden ”nykyisten” vuoro tuli sitten aikanaan, enää ei tarvinnut odottaa kauan.

Nahkatakkiset larvat

Tšižova kutsuu larvoiksi, aaveiksi, diktatuurin kauhukoneistoa, väki- ja mielivallan rasvattua rattaistoa, jonka muodostivat nahkatakkiset naamiokasvoiset hirviöt, aamuyön pimeydessä ryskyttämässä nukkuvien ovia. Ulko-ovella odotti umpinainen kuorma-auto kyljessä teksti Leipää (vaihtoehtoisesti Lihaa). Hyytävältä pelolta ei päässyt pakoon. Kauhu paikallistui Tšekan päämajaan Liteynin taloon Bolšoi Domiin, jonka sulkeutuvan oven taakse uhrit katosivat. Mutta teloitustehtailun sankarit työskentelivät asetettuja kiintiöitä täyttäen vallan eri paikassa, huomiota herättämättömässä tutkintavankilassa nykyisellä Akademika Lebedevalla. Sieltä tuomitut kuskattiin jo muutaman tunnin kuluttua teloituspaikalle ja viskattiin satametrisiin joukkohautoihin ja kaivantoihin. Sotaan saakka ne sijaitsivat vielä kaupungin ulkopuolella, saartorenkaan kiristyessä joukkohaudat ryömivät yhä lähemmäksi asutusta.

Lisää joukkohautoja tarvittiin, saartorenkaan nälkään kuolleille. Etsintäpartiot kolusivat asuntoja etsien kuolleita.

Kun natsien saartorengas kiristyi, uusia etsittäviä olivat väitetyt saksalaisille valomerkkien antajat. Teloituksista päätellen valomerkkien ampujilla ja taskulampuilla taivaalle sohijia tuntui olleen hulppeasti. Ihmisistä tehtiin toisensa ilmiantajia. Niin järjestelmä oli toiminut jo 1930-luvulla. Yhteisasuntolat (kommunalkat) olivat koston ja ilmiannon reheviä kasvualustoja.

Kommunalkat ja oikeus asumiseen

”Kaikki onnelliset yhteisasunnot ovat onnellisia samalla tavalla. Mistä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki onnettomat olisivat onnettomia omalla tavallaan”, varioi Jelena Tšižova Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina kuuluisaa aloituslausetta. Onnellisia, oliko niitä? Vähään ja niukkaan ihmisten oli asumisessa tottuminen.

Vallankumouksen jälkeen suuren joukon yläluokkaa paettua ulkomaille heiltä tyhjilleen jääneitä asuntoja saattoi vallata haltuunsa. Asunnon hankinta oli itseohjautuvaa. Kirjasta ei käy ilmi, mikä määritteli käytettäväksi saadut asuinneliöt. Neliöistä tuli kuitenkin keskeisen tärkeä kysymys. Usein silkka sänky tai uuni vei asuinneliöiden pääosan. Suuret huoneet kuten palatsien hulppeat tilat jaettiin ääniä eristämättömillä vaneri- tai lautalevyillä ”kammoiksi”, kapeiksi, pitkiksi ja korkeiksi suikaleiksi, yksi kamman piikki yhdelle kotitaloudelle. Keittiö toimi yhteistilana, samoin wc,  pesutila ja pyykkihuone.

Jelena Tšižovakuvaa mehukkailla tarinoilla yhteisasuntoloiden arkea, sekä yleisesti että oman mummonsa ja isomummonsa kokemana. (Kommunalka-asumista kuvasi myös kirjailijan aiempi suomennettu romaani Naisten aika.) Kommunalkojen sopuisuutta Tšižova kutsuu kylmäksi sodaksi, kunnes elintapojen ja hygienian eroavaisuus roihautti sodan kuumaksi.
”Lidia Pavlovna, ette tyhjentäisi pottaa keittiön lavuaariin, mehän pesemme siinä astioita”, uskaltautui Kapitulina pyytämään. Tuloksetta. Lidian perhe oli muuttanut maalta ja sovelsi kaupungissa vanhoja tottumuksiaan.  Ristiriita syntyi myös surkeaan kuntoon päässeen kylpyhuoneen remontista. Muut eivät halunneet osallisiksi. Veran perhe teki sen omilla rahoillaan. Kaikki ryhtyivät hyvillä mielin käyttämään puhtaita, uusittuja tiloja.

Jossakin vaiheessa, milloin (?) valtio alkoi osoittaa asunnon tarvitsijoille. Mutta kiinteistöjen huollosta tai kunnosta ei välittetty. Pietarin rakennuskanta ränsistyi.
Julkisivut kestivät vielä jotenkuten. Mutta sähköjohdot, vesiputket, yhteiskeittiöiden hanat, narisevat lattialaudat, puiset laipiot ja muinoin kiiltäväksi hangatut parketin palaset käyttäytyivät yhteisestä sopimuksesta kuin vastavallankumouksellisen salaliiton jäsenet. Sisäiset viholliset.

Pietari/ Leningrad alkoi muistuttaa hukkuvaa laivaa. Alkoi liikkua huhuja Stalinin halusta ”jyrätä tsaarin korttelit maan tasalle”, pyyhkäistä kaupunki maan pinnalta. Jos moisia mielihaluja Stalin elätteli, alkanut sotamitätöi ne.

Muistista piirretty kaupunki on parhaimmillaan viipyessään lukuisissa arkeen liittyvissä muistoissa:
”… varhaislapsuuden muistin hierarkiassa… pitää vain hahmottaa, mille tasolle kuuluu jäykkä vesihana keittiön lohkeilleen lavuaarin yläpuolella; mille itse emalin lohkeamat; ilmavirta, joka ujelsi takaportaisiin johtavan oven alta – siellä olivat törkyämpärit, joiden kannet eivät menneet kunnolla kiinni; itse takaportaat, jotka olivat olemassa ikään kuin opiksi toisille, paraatiportaille; tai korkeat ikkunat, jotka antoivat aukiolle, mutteivät suoraan kuten kuuluisi sellaisten, joilla ei ole pelättävää, vaan kurkistellen konservatorion leveän selän takaa – ja minusta tuntuu yhä, että vaihvihkaa…

Tai matkustaa isän narusta vetämässä kelkassa talvi-iltana ruokakauppaan ostamaan kaviaaria. ”Ikätoverini luulisi muistavan korkeat kaviaarivuoret valkoisilla emalialustoilla…”

Saarto ja nälkäkuolemat

Teoksen ehjin ja yhtenäisin jakso (luvut VII−VIII) sisältää kirjailijan ankaran syytöksen bolševikkidiktatuuria kohtaan siitä, miten vastuuntunnottomasti ruuan loppumiseen varauduttiin – ei varauduttu lainkaan. Eivät varautuneet leningradilaisetkaan, vaikka kuivan, helposti säilytettävän ravinnon varastointiin olisi perheillä ollut aikaa useita viikkoja saksalaisten aloitettua sodan ja lähestyessä kaupunkia. Ruuan loppuminen yllätti. Viranomaiset ja poliitikot eivät varoittaneet tai neuvoneet. Asukkaat luottivat Moskovan mahdollisiin viljatoimituksiin. Sellainen oli saatu talvisodan talvena.

Kun nälkä iski, kaupunkilaiset eivät inahtaneet. Ei syntynyt leipämellakoita, kansannoususta puhumattakaan. Ihmiset vajosivat nälän repivään kipuun ääneti. Kukaan ei halunnut tulla syytetyksi paniikkimielialan lietsonnasta. Väkeä ei liioin evakuoitu. Ajoissa siirrettiin turvaan tehtaat, tuotantokoneet ja Eremitaasin taideteokset. Leipäkortit oli luokiteltu neljään eri annosluokkaan. Kun leipäannos ei riittänyt, äidit joutuivat päättämään, kuka lapsista on oikeutettu ruokaan, kuka ei. Ruumiit salattiin aluksi, koska näin voitiin pitää muutaman päivän ajan vainajan leipäkortti. Talonmiehen asema oli tavoiteltu; talonmies sai kuolleiden leipäkortit haltuunsa nopsimmin. Asuntoja ja kaduille kuukahtaneita ryöstettiin.

Kun Jelena Tšižova oli pieni lapsi, hän poimi ensimmäisen kerran aikuisten muisteluista käsitteet pojateivätpysyhengissä ja pehmeätosat. Kannibalismi eli saartorenkaan sisällä sen tuomittavuudesta huolimatta.

Leningradin nälkäkuolemasta on kirjoitettu paljon, ensimmäisten joukossa Paavo Rintala vavahduttavassa kirjassaan Leningradin kohtalonsinfonia. Laajassa Neuvostoliitossa asiasta ei juurikaan tiedetty. Tšekan Stalinille toimittamat mielialaraportit kertoivat diktaattorille sen, mitä uskottiin hänen haluavan kuulla: Leningrad taistelee sankarillisesti fasismia vastaan.
Kaupunki nimettiinkin myöhemmin sankarikaupungiksi, kunnes Stalin halusi nimen Leningradin asemasta Moskovalle.

Kun saartorengas saatiin murretuksi, perheellisiä alettiin evakuoida. Myös Jelenan suvun naiset lähtivät, härkävaunussa Suomen asemalta kohti itää, Permin taakse maataloustyöläisiksi. Evakkoa kesti kaksi vuotta.  Paluu Leningradiin osoittautui vaikeaksi perheen jouduttua auttamansa naisen, muuan Marfan petoksen uhriksi. Yhteiskunta osoitti heidät ulos kaupungista, kahden huoneen ”hruštšovkaan” Kuptšinoon Slava-valtakadun varrelle. Tuon asuinalueen maisemallinen kuvaus on lohduttomuuden ennätys: pimeyttä, kuraa, mutaa, rakennusjätteitä ja kuoppia.  Lasten pihaleikeissä Jelena törmäsi naapurin ”jutkupojan” eristämiseen ja lyömiseen ja tiesi itsekin olevansa puoliksi juutalainen.

Aikaa myöten Kapitolina taisteli Dunja-äitinsä ja perheensä takaisin kaupunkiin. Jelenaa oli isä kuljettanut päivittäin monilla eri tunkutäysillä kulkuneuvoilla kouluun Leningradiin. He halusivat kuulua kaupunkilaisiin. Kaupunki virtasi heidän suonissaan.

Manufaturistit

Langat, neulat, kankaat, kuosit ja vaatteiden ompelu kulkevat punaisena lankana läpi kirjan, vaikka langan väri on enimmältään pinkkiä ja ”punainen lanka” kirkastuu punaiseksi vasta lopussa. Ompelutaito ja vaatteiden valmistus ovat suvussa kaikilla verissä. Naiset hankkivat kankaita, hyvänlaatuisia, sillä he olivat siinä asiantuntijoita. Tukalimpina aikoina kankaita tai ulkopuoliselle ommeltuja vaatteita käytettiin maksuvälineinä vaihdantataloudessa.

Tsaarinajan tekstiiliteollisuus oli yksi Venäjän nouseva vahvuus, mutta uudelle vallalle se luonnollisesti edusti kapitalismia. Dunja-isomummon veli SERGEI Timofejevitš oli neuvostoaikana koulutettu ja palkittu räätäli, joka kotiverstaassaan valmisti haluttuja valmisvaatteita mutta erehtyi tilaamaan ulkomailta uudenaikaisemman ompelukoneen epäluotettavan venäläiskoneensa tilalle. Sergei leimattiin kulakiksi, manufaktuuri tuhottiin ja koneet vietiin. En tiedä (tai pannut merkille), miten kulakiksi luokitellun Sergein kävin.

Suvun kangasmanifaktuuri saa loppusivuilla yllättävän käänteen. Toinen sivuhaara, Rjabininit Kapitolinan Vasili-miehen kautta edustivat teollisuusalalla aivan toista suuruusluokkaa, kotiräätälöinnin sijasta kangasteollisuutta. Heidän teollinen vireytensä juontaa vanhauskovaisiin ja Jaroslavliin ennen kansannousun vuotta 1904. Teollisuussuvun matriarkka, Vasili Rjabininin äiti MARIJA Lukinitšna lienee ollut Jaroslavlin tekstiiliteollisuuden vahva hahmo. Suvulle kävi kuitenkin kalpaten. Vuoden 1905 kansannousussa kapinoitsijat polttivat kaiken eteensä osuneen. Rjabininien hulppea hirsinen kotitalo säästyi. Sitten tuli vallankumous ja omavaltaiset kyläkomissaarit. Rjabininit pakenivat, ensin lähialueelle, lopulta Petrogradiin, sulautuakseen tuntemattomuuteen ja mahdollisimman kauas.

Sattuman oikusta Marija Lukinitšna Rjabinina joutui myös 1. Krasnoarmeiskajalla, Kapitolinan seinänaapuriksi. Näin omaisuutensa menettäneen teollisuussuvun poika Vasili Rjabinin tutustui Kapitolinaan. Äiti-Marija ei koskaan hyväksynyt epäsäätyistä avioliittoa.

Jopa torjuttuna, tunnustamattomana olen kaikesta huolimatta hänen lapsenlapsenlapsensa”, Jelena kirjoittaa. Marija kuoli vuonna 1936 lapsenlapsi Veran ollessa vasta viisivuotias. Sitä ennen Marija oli polttanut uunissa kaikki sukunsa omistuksia koskevat asiakirjat.

Jelena Tšižova

”Jos vallankumousta ei olisi ollut, Rjabininin ällistyttävän menestyksen – joka tunnetaan kaukana Venäjän ulkopuolella, kaikkialla Euroopassa, minne tuotantoa viedään – osakkeita perisi myös lapsenlapsi. Ellei tämä lapsenlapsi olisi konstaillut asettumalla laillisuudessakin mielettömään avioon”, viittaa kirjailija Vera-äitinsä avioliittoon itseään vanhemman juutalaismiehen kanssa, mutta samalla muistaa: Ilman vallankumouksen aikaansaamaa historian vyöryä ei häntä ja Vera-äitiä liioin liioin olisi.

Alaviitteessä sivulla 81 löytyy mainiota ompelukoneiden sodan jälkeistä historiaa Jelena Tšižovan suvussa: suomalainen Tikkakoski, puhekielessä Tika teki ”melko hyvää saumaa”, muttei ollut Singerin veroinen. Sitten tuli DDR:n Veritas, sitten venäläinen Podolski. ”Parin vuoden kuluttua menetin uskoni, että saan sen tekemään vähänkään siedettävää jälkeä.”

Teoksen laajassa henkilökohtaisessa osiossaan kirjailija hakee elämälleen riippumattomuutta ja vapautta ja aivan lopussa mielessään sulautuu tylyyn Marija Lukinitšna Rjabininaan. Marija Lukinitšnalta Jelena uskoo perineensä bisnesgeeninsä.

Kirjailijaa edeltävät venäläiset sukupolvet joutuivat bolševistiseen ”teilipöytään, kidutuspyörän kieputukseen, jossa murtuivat sosiaaliset ja kansalliset nivelet ja siteet”.
Uskoakseni juuri siksi tämä koskettava järkäle, Muistista piirretty kaupunki, oli kirjoitettava.

Jelena Tšižova: Pietari neljän sukupolven kertomana. Muistista piirretty kaupunki. Into 2020, 331 sivua. Suomennos Kirsti Era.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s