Étienne Barilier: Kiinalainen piano

Pelkistetty ja siksi niin kaunis kansi on Kim Söderströmin.

Onko eurooppalainen klassinen musiikki universaalia? Mikä on näköaistin vaikutus kuuloon?  Mikä on hyvän musiikkikriitikon tehtävä ja vastuu?  Mikä on kriitikon Zoilusin vala? Kaksi johtavaa musiikkikriitikkoa ja klassisen musiikin huippuasiantuntijaa kuulee saman konsertin Etelä-Ranskassa La Roque d`Anthéronissa. Konsertoijana on musiikkimaailman ylistämä nuori kiinalaispianisti, klassisen musiikin tähtitaivaalle singonnut 22-vuotias Mei Jin. Toinen kriitikoista haltioituu ja kirjoittaa musiikkiblogiinsa erittelevän, vuolaan ylistävän arvion. Toinen, nuorempi, laatii omaan blogiinsa ironisen, miltei pahansuovan kritiikin.

Miten he ovat voineet kokea konsertin niin eri tavoin? Voiko kriitikon arviokykyyn yleensä luottaa? Onko taidekritiikki parhaimmillaankin vain subjektiivinen näkemys, johon vaikuttavat paitsi konsertoijan kyky välittää kuulijoille teoksen aito henki ja sielu myös monet muut tekijät, ulkoiset ja henkilökohtaiset?

Sveitsinranskalaisen kirjailijan, filosofin ja kääntäjän Étienne Barilierin (s. 1947) romaanissa Kiinalainen piano kriitikkodinosaurukset päätyvät keskinäiseen peitsien kalisteluun. Näkemysten ja asenteiden sanasodassa älykkäät, virtuoosimaiset sanataiturit vaihtavat mielipiteitä ensin blogiensa kautta julkisesti, myöhemmin sähköpostilla yksityisesti. Edetessään käsitykset muuttuvat kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kermavaahdon alta tunkevaksi pisteliääksi ivaksi, henkilökohtaisuuksiksi ja lopulta loukkaaviksi olettamuksiksi.

Tästä käsitysten, väittämien ja todistelujen rönsyilystä Kiinalainen piano koostuu. Teksti on tiivistä ja vaatii lukijan herpaantumattoman läsnäolon. Kirjan mittainen kirjeenvaihto on syvälle kurottuva matka muutamiin klassisen musiikin säveltäjiin, aikamme tunnetuimpiin pianisteihin ja yksittäisiin pianolle kirjoitettuihin säveltaiteen helmiin.

Kirja on antoisa, runsas elämys niin kirjallisuuden kuin klassisen musiikin ystäville. Se on varsin vaativa. Itse tarvitsin kaksi lukukertaa herkutellakseni riittämiin tekstin nyansseilla ja vivahteilla.

Mistä institutionaalisen kriitikon aseman saaneen Frédéric Balladen ja häntä kaksi vuosikymmentä nuoremman Léo Poldowskyn syvässä näkemys- ja kokemuserossa on kyse? Kumpikin tunnistaa Mei Jin teknisen taituruuden. Hänen ohjelmistonsa on kaikilta osin poikkeuksellisen vaativa, kenelle tahansa pianovirtuoosille uhmakkaan uskalias, suorastaan uhkarohkea. Mei Jin ei tee pienintäkään virhettä. Hänen soittonsa on täydellistä. Siinä missä Frédéric Ballade tunnistaa säveltäjien itsensä läsnäolon musiikissa ja haltioituu kuulemastaan, Léo Poldowsky näkee kiinalaisen pianistin jäljittelijänä, länsimaisten mestareiden kopiona. Mei Jin on hänelle teknisessä täydellisyydessään mekaaninen kone, eräänlainen kiinalaisen kulttuuri-imperialismin keulakuva ja historiallisen lännen imperialismin vastaiseen Kiinan kostoon oivallinen väline.

Nähtyään entisen läheisen kollegansa tylyt arviot Frédéric Ballade tyrmistyy. Hänen on vaikeaa uskoa lukemaansa; ”… teidän yhtä epäoikeutetut kuin loukkaavat syytöksenne kenties lahjakkainta konserttilavoille vuosikymmeniin noussutta pianistia kohtaan…”
Hän lähtee blogissaan vastaiskuun, jonka hän suuntaa Léo Poldowskylle tämän argumentit kumotakseen. Hupaisa yksityiskohta on seikka, miten Léo Poldowsky ylipäätään löytää itseään koskevan blogin: Hän oli sattumoisin muuten vain googlannut oman nimensä. Tätä ennen hän ei ollut tiennyt johtavan musiikkikriitikon Balladen blogin olemassaolosta. Hän ei malta olla viskomatta Frédéric Balladelle piikkiä: Ei olisi osannut odottaa, että painettuun musiikkikritiikkiin tiukasti nojannut mies tuossa iässä käyttäisi myös näin modernia ilmaisukanavaa!

Herrojen välinen henkilökohtainen on myös juuriltaan henkilökohtaista. Vuosikymmeniä sitten he työskentelivät samassa lehdessä, Ballade arvostettuna ja asemansa sementoineena musiikkiarvostelijana, Poldowsky parikymppisenä lahjakkaana aloittelijana. Tuolloin heidän välilleen syntyi aluksi mestari−oppipoika -asetelma. Poldowsky omaksui nopeasti tarvittavat taidot ja osoitti lahjakkuutensa, mutta häntä leimasi nuoruudelle ominainen halu kärjistää, taipumus ylilyönteihin ja pyrkimys nähdä asiat musta-valkoisina. Kun hänen asemansa vakiintui ja hän sai tunnettavuutta, Ballade kollegaansa seuratessaan tunnisti tämän teksteissä kyynisyyttä. Léo Poldowsky olikin herkistymisen sijasta kyynistynyt.

Tarvitaanko taiteen kritiikkiin kyynisyyttä?  Kritiikin ei kuulu makeilla ja liehakoida, muttei myöskään nauraa teosta tai sen tulkitsijaa riekaleiksi.

Mei Jin resitaali alkaa Domenico Scarlattin cembalolle sävelletyistä teoksista, elähdyttävimpänä niistä sonaatti K 87. Frédéric Ballade ihailee pianistin kykyä kutsua säveltäjä läsnäolevaksi ilman, että konsertoija sortuu jäljittämään pianolla karheamman edeltäjän cembalon ääntä muttei liioin  muunna sonaattia pianomusiikiksi. Léo Poldowsky tyytyy luonnehtimaan tulkintaa länsimaisen musiikin moitteettomaksi jäljitelmäksi. Pianisti jatkaa Brahmsin Paganini-muunnelmilla. Clara Schumann kutsui niitä ”noitamuunnelmiksi”. Balladen hämmästely kohdistuu sukupuoleen: On vaikeaa uskoa, että muunnelmiin pystyvät naisen kädet. Hän tuntee itsensä hämmentyneeksi lapseksi.

Konsertin pääteos on Chopinin sonaatti opus 35, Surumarssisonaatti b-mollissa. Frédéric Ballade tunnistaa Mei Jin soitossa säveltäjän itsensä ruumiillistumisen ja läsnäolon. Vieläkin enemmän: Mei Jin on säveltäjä, jonka musiikkia hän soittaa. Ballade  päätyy vieläkin huimempaan havaintoon. Sonaattia on kautta aikojen pidetty sävellyksenä, jonka finaaliin, ”atonaaliseen karvauteen” kuuluisimmatkin pianistit ovat kompastuneet. Teos on hajonnut ja eksynyt syvimmästä teemastaan, kuolemasta. Kyse on perimmältään keskenään ristiriitaisten osien keskinäissuhteista: ”Vastavuoroisesti hänen on soitettava finaali kuin pehmeä melodia, joka pelosta väristen tulee tietoiseksi omasta kohtalostaan: kuolemasta… Kiinan ikioman Euterpen esitys avasi silmämme ja korvamme – jo oli aikakin! – sonaatin syvälliselle yhtenäisyydelle ja perimmäiselle merkitykselle.” Lopun hempeä ja romanttinen melodia on siten yhtä huimaavimman, hillittömimmän, pakkomielteisimmän ja ”moderneimman” sävelharharetken kanssa. ”Yhdessä nämä kaksi merkitsevät kuolemaa.”  Poldowskya vanhemman kriitikon ”löytö” huvittaa.

Léo Poldowsky on puolustanut omia lemmikkipianistejaan, ennen muita Horowitzia ja Gouldia, joista etenkin Horowitz on Balladelle musiikin ydinluonteesta irrottautuva esiintyvä egosentristi. Vaikka Poldowsky ilkkuu säveltäjän hengen läsnäoloa konserttitilanteessa, eri tulkitsijoiden sokkotesteihin he eivät ryhdy. Ballade kuuntelee kollegansa pyynnöstä romanialaista pianovirtuoosia Clara Haskilia.  Hänestä herrat saavuttavat samanmielisyyden. Balladelle Clara Haskil on Mei Jinin veroinen.

Näön vaikutus kuuloon? Siinä perustelut, todistelut ja ivan nuolet sinkoilevat kohteeseensa tähdäten.  Frédéric Ballade viehättyi syvästi 22-vuotiaan Mei Jin suloiseen olemukseen, verenpunaiseen konserttipukuun, tyyniin kasvoihin ja solakoihin, nopeisiin sormiin. Hän kirjoittaa kokonaistaideteoksesta. Se koostuu ainakin musiikista, tulkitsijasta ja miljööstä. Poldowskylle tämä antaa aiheen ilkkua vanhenevan Balladen kokeneen  lumoa nuorta naiskauneutta katsellessaan. Koetusta tuoksahtaa aimo ripaus erotiikkaa. Ballade lähtee vastaiskuun:
”Mitä muuta konsertti on kuin näkyväksi muuttuvaa ja muusikoissa ruumiillistuvaa musiikkia? Täytyykö resitaali todellakin kuunnella ensimmäisestä viimeiseen säveleen asti silmät kiinni ja pää polvissa, jottei edessä oleva näky vaikuttaisi kokemukseen? Entä miten on oopperan laita? Tai tanssiteoksen? Uskotteko, että musiikin näkyvyys on kasvannainen, joka silmän välityksellä pilaa kuulokuvan?”
Ballade ottaa esimerkin Franz Lisztistä, jonka palvonta perustui tämän omana aikana sävellysten lisäksi häneen itseensä tulkkina: virtuoosimaisiin käsiin ja viehättäjiin kasvonpiirteisiin, säveltäjän charmiin. Musiikki on Balladelle myös inkarnaatiota, lihaksi tulemista. Ballade näkee musiikissa ja sen tulkitsijassa kokonaistaideteoksen. ”Miksi en näkisi?”

Kiinalaisesta pianosta kirjoittaessa joutuu kriitikoiden väittelykilpailun tuoksinassa itse kriitikoksi tai tuomariksi, ei puheena olevan musiikin tulkinnan vaan väittelyssä käytettyjen argumenttien perusteella. Ballade vihjaa Poldowskia rasistiseksi. Siinä hän erehtyy, vaikka Poldowski sortuukin kutsumaan Mei Jiniä kiinalaiseksi vinosilmäksi. Poldowskyn kyynisyydelle hän uskoo tietävänsä syyn tämän takavuosien ammatista läpimurtoa vaille jääneen pianistivaimon impressaarina. Mitätöimällä muita pianisteja arvioissaan hän on raivannut väylää vaimonsa löytymiselle. ”Näin teissä kyynikon, neroutta kadehtivan ja omia etujaan ajavan miehen.”
Närkästyksensä jälkeen Poldowsky tunnustaa myöhemmin Balladen osuneen päättelyissään oikeaan.

Suurimmaksi kiistaksi nousee kysymys klassisen musiikin universaalista asemasta.
”Mitä taas tulee länsimaisen musiikin ylivertaisuuteen, toisin sanoen universaalisuuteen, pyydän, älkää suotta vaivautuko: minä en moista usko, enkä tule koskaan uskomaankaan, mutta sen lisäksi haluan sanoa jotakin, mikä olisi kuulunut kaiketi sanoa jo heti alussa: en usko minkään musiikin ylivertaisuuteen enkä yhdenkään taideteoksen kiistattomaan arvoon.” (Poldowsky)

Hänelle klassinen musiikki elää paljolti sen varassa, että vanhemmat ihmiset eivät osaa ladata musiikkia Internetistä ja siksi levy-yhtiöt suuntaavat heille tuttua klassista musiikkia uusina äänitteinä hehkuttaen niiden solisteja” vuosisadan suurimmiksi pianisteiksi” ja ”ennenkuulumattomiksi ilmiöiksi”. Ikäihmiset ostavat, kun heille tarjoillaan heidän rakastamiaan ”puisevia klassikoita” houkuttelevin mainesanoin kuorrutettuina.  ”…eivätkä hyväosaiset keskiluokkaiset ihmiset rakasta mitään niin paljon kuin turvallista subjektiivista haltioitumista.” Sitä tarjoaa ennen muuta 1800-luvun romanttispainotteinen klassinen musiikki.

Balladelle tulee pakkomielteeksi todistaa nuoremmalle kollegalleen klassisen musiikin universaalisuus. Hän hakee havainnollisuutta Bachin Goldberg-muunnelmista sekä eurooppalaisimmaksi kokemastaan säveltäjästä, Beethovenista ja häneltä sonaatistaan opus 111. Sonaatti 111 vetoaa vapauden tajuumme, hän kirjoittaa. Eurooppalainen musiikki on kietoutunut yhteen vapauden idean kanssa, jota on vuorostaan mahdoton erottaa kauneuden ideasta. Kauneus ja sen kaipuu on universaalia. Klassinen musiikki on Balladelle kaikkea tätä, vapauden tajua, kauneutta ja valoa.

”Olen tietääkseni onnistunut säilyttämään yhden taidon, joka sallii minun edelleen maistella olemassaolon suolaa ja jonka puute on teille valtava menetys: tarkoitan kykyä ihailla.”

Molemmilta löytyy kuitenkin kanttia myös perääntymiseen. Léo Poldowsky hakeutuu useampaan Mei Jinin konserttiin ja niiden jälkeen hänen puheisiinsa. Mei Jin kohoaa hänen pianistihierarkiassaan lopulta korkealle. Frédérik Ballade vetoaa hienoisessa epäröinnissään siihen, että on luonut kantansa sittenkin vain yhden kuulemansa konsertin perusteella. Hän vetäytyy yllättäen kriitikon asemastaan. Hänen paikkansa olisi vastaisuudessa ihailla ja haltioitua musiikista.
”On koittanut yksinäisyyden aika. Voin nähdä tietokoneeni ruudulla koko häärivän ja hyörivän ihmiskunnan, miljoonittain kärpäsiä kuhisemassa hiljaisuuden raadon – ja musiikin raadon – kimpussa.”

Vaikka Léo Poldowsky on kirjoittanut olevansa ”melko varma, että arvostelijan työ on vain muinaisjäännös”, hän ilmoittaa haluavansa jatkaa Frédérik Balladen jalanjäljillä: ”Luulen ymmärtäväni, mitä halusitte kirjoituksellanne sanoa: te ette ylistänyt kauneutta siksi, että se on olemassa, vaan jotta se jatkaisi olemassaoloaan. Kenties siinä onkin kriitikoiden todellinen rooli ja arvokkuus. Ehkä he sitä kautta osallistuvat luomistyöhön.”

Voisiko asian enää koskettavammin muotoilla. Haluan myös itse pikkuriikkiseltä osaltani olla ripaus Poldowskyn luomistyöksi kutsumaa. Mitä tulee äänien maailmaan, itselleni klassinen musiikki on universaalia, usein myös kauneutta muttei aina. Äänimaailmassa valitsen nykyisin kuitenkin halukkaimmin äänettömyyden harhan, siis hiljaisuuden, tuon saavuttamattomaksi muuttuneen luonnonvaran.

Étienne Barilier: Kiinalainen piano. Lurra Editions 2020, 162 sivua. Suomennos ranskan kielestä Kaila Holma.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Étienne Barilier: Kiinalainen piano

  1. JenMy sanoo:

    Kerrassaan mainio arvio ja varmasti luomistyötä jatkava. Kirja on riemastuttava mutta haastava, tämä arvio selkiytti lukukokemusta. Kirja oli jotenkin hyvin erilainen, lähtökohdiltaan jo erikoinen ja siksikin piristävä. Kiinnostaisi myös kirjailijan aikaisempi tuotanto, mutta sitä ei ole suomennettu. Toisaalta tässäkin on pureskeltavaa jo useamman kirjan (ja sävellyksen) verran.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s