Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Unelmat ja todellisuus eivät kohtaa Alain Claude Sulzerin teoksissa. Kirjoissa elää vahva myötäelämisen kyky.

Kerroin kuukausi sitten sveitsiläisen kirjailijan Alain Claude Sulzerin (s. 1953) uusimman suomeksi ilmestyneen teoksen Sietämättömiä suhteita yhteydessä lukeneeni kirjailijan neljästä suomennetusta teoksesta kolme ja pitäneeni niistä kaikista suuresti.  Tunnustus havaittiin kustantamossa. Sain kuulla, että ensimmäisenä ilmestynyt neljäskin olisi suurenmoinen lukukokemus. Kuulin kirja olevan jo matkalla luokseni.  Nyt luin senkin, vuonna 2010 ilmestyneen Zur Falschen Zeit, suomeksi vuonna 2012 nimellä Väärään aikaan.

Kustantaja luotti julkaisemaansa: Kirja tömähti minuun ja jäi kansien kiinni painamisen jälkeen vellomaan sisuksiini. Teos on samassa mitassa rankka kuin Sulzerin myöhempi Täydellinen tarjoilija, jonka olen muistanut tarinana lukemastani lähtien, vaikka unohdin kirjailijan nimen tuolloin nopsasti.

Kaunokirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa toistuu aihe, missä aikuistuva nuori alkaa etsiä tuntemattomaksi jäänyttä isäänsä, joskus kenties myös äitiään.  Isä on eri syistä kadonnut ennen lapsen muistin rakentumista: kaatunut sodassa, kuollut varhain, jättänyt perheensä tai ollut äidille vain tilapäinen siittäjä. Isän jäljille pääsyä on estänyt äidin vaikeneminen. Romaanissa Väärään aikaan on kyse juuri tästä.

Isän muotokuva on ollut kehystettynä pojan huoneen kirjahyllyssä aina, mutta vasta 17-vuotiaana poika alkaa tutkia kuvaa tarkemmin. Isä on siinä nuori mies ja kuva on selvästi ammattikuvaajan ottama ateljeekuva. Pojan huomio kiinnittyy ranteessa olevaan kelloon. Mitä sille ja kaikelle muulle isän jäämistölle on tapahtunut? Poika ei ole nähnyt koskaan mitään isälle kuulunutta. Hän tietää isän kuolleen vain kaksi viikkoa oman syntymänsä jälkeen. Äiti kertoo ”hukanneensa” isän jäämistön, kuten tämän viralliset paperit. Kellon hän kertoo luovuttaneensa sen kummemmin ajattelematta pojan kummille Andrélle. Andrén, isän läheisen ystävän kanssa äiti ei ole sen koommin ollut yhteydessä. André oli muuttanut Ranskaan, Pariisiin. Hänen täytyy olla kutakuinkin isän ikäinen, poika päättelee.

Kellosta tulee pojalle pakkomielle. Suurennuslasin avulla hän tunnistaa sen Seamasteriksi. Se oli 1950-luvulla tavallinen kello, tavallinen ja luotettava. Poika haluaisi sen itselleen, linkkinä isäänsä, jota hänellä ei koskaan ollut ja josta hän ei tiedä mitään.

Poika irrottaa isän kuvan kehyksistä ja löytää etsimänsä: tiedon kuvan ottajasta sekä ateljeesta osoitteineen. Kuvaaja on André Gros. Ateljee on sijainnut Pariisissa. Kun koulussa on lomaviikko, poika karkaa äitinsä ja tämän miehen Rolandin tietämättä asemalle ja junalla Sveitsistä kohti Pariisia. Rahan hän on laskenut riittävän. Hän on alaikäinen ja 1970-luvun alun sveitsiläisten ikäistensä tavoin kokematon. Hänellä ei ole edes Pariisin karttaa eikä kaupungin todellisesta suuruudesta aavistustakaan.

Lukijan on helppo jo ensisivuista päätellä, että kyse on Emil Ottin (isän) seksuaalisesta poikkeavuudesta aikana, jolloin homoseksuaalisuus merkitsi rikollisuutta paljastumiseen kuuluvine elämän edellytysten murskaantumisineen. Sulzer kertoo tarinaa välillä Emilin suorana tarinana (siis pojan selville saamana), välillä pojan isänjäljityksenä. Hän kertoo, miten murrosikäinen Emil kohtasi itseään röyhkeämmän ja uskaliaamman, kontaktihakuisen Andrén ja heidän välilleen kehittyi tiivis eroottinen salasuhde. Kunnes, kunnes. Andrélle Emil ei riittänyt. Hän alkoi kerätä uusia valloituksia.

Emil on arka ja alistuva. Hän taipuu vanhempiensa ehdottoman tahdon mukaisesti hakeutumaan opettajan ammattiin, vaikka veri vetää näyttelijäksi. Hän on ammatissaan kuitenkin hyvä ja pidetty. Pakkopaidaksi muuttuneesta seksuaalisesta poikkeavuudestaan hän haluaa vapautua. Siksi hän hakeutuu mielisairaalaan, parannettavaksi. Nykyajan lukijan on vaikeaa asettua ahdistuneen, pelokkaan ja äärimmäisen yksinäisen nuorukaisen näköalattomaan arkeen ja tulevaisuuteen. Emil hakee mielisairaalasta apua useamman kerran, vaikka hänen lääkärinsä tekee selväksi myös vanhemmille, ettei hänen taipumuksensa ole ”parannettavissa”.

Mutta palataan pojan isänjäljityksiin. Hän saa Andrélta isänsä kellon ja saa tietää heidän nuoruuden seksuaalisista salaisuuksistaan. Hän on saanut tietää isän päätyneen itsemurhaan hänen oltuaan vasta kaksiviikkoinen. Yliopiston kirjastosta poika saa lukusalissa selattavakseen sanomalehtiniteet muutaman viikon ajalta syntymänsä jälkeen. Hän alkaa etsiä isänsä kuolinilmoitusta. Se löytyy 15. elokuuta 1954 numerosta. 24-vuotias isä itsemurhan merkiksi mustissa kehyksissä ja − vieressä 21-vuotias, samana päivänä kuollut Sebastian Enz mustissa kehyksissä. Samana päivänä kaksi itsemurhaan päätynyttä nuorukaista? Poika repii molemmat ilmoitukset ja päättää piilottaa ne isänsä kuvan taakse. Hän tietää löytäneensä jotain hyvin oleellista.

Mielisairaalan lääkärin miellyttävä, sievähkö sihteeri Veronica on hakeutunut Emilin tuttavuuteen. Emil uskoo ainoaksi vaihtoehdokseen ikäisiltään odotetun avioliiton. Hän jopa uskoo rakastuneensa Veronicaan. Mutta avioliitosta tulee näyttelemistä. Tosin Emil on siinä varsin hyvä tai Veronica uskomattoman sinisilmäinen. Kun opettaja Emil Ottiin ottaa yhteyttä saman koulun kolme vuotta nuorempi opettajaharjoittelija Sebastian Enz, Emil tajusi maan huojuvan allaan. Andrén tavoin Sebastian on aloitteellinen ja tietää mitä tahtoo. Hän haluaa Emilin eikä sen toiveen toteutuminen ole kivikkoista. Emil on altis. Heistä tulee rakastavaiset, salaa, sovitusti ja lyhytkestoisesti. Kun Emil rakastelee vaimoaan, hän ajattelee nuoren Sebastianin ihoa. Mitään aavistamaton Veronica on onnellinen. Yksi kontakteista johtaa hänen raskauteensa.

Sulzer kuvaa kiertyvässä spiraalissa, miten lopulta silmukka alkaa kiristyä Emilin kaulan ympärillä. Miksi nuoret, toisiaan rakastavat ja yhteisestä tulevaisuudesta unelmoinet ja haaveissaan  umpikujaan ajautuneet rakastavaiset päätyvät kaksoisitsemurhaan ja miten, sen Sulzer kertoo realistisesti, tajuttavasti ja kauniisti. He olivat aidosti umpikujassa. Siihen heidät on ajanut tekonsa seurauksia tajuamaton Sebastianin äiti, motiiveinaan viha ja poikansa omistushalu.

Väärään aikaan on romaani miehestä, joka kaltaisineen eli väärään aikaan. Poikansa sukupolvessa hänellä olisi ollut elintilaa, ei runsaasti, mutta tuntuvasti enemmän kuitenkin. Samalla kun on vaikeaa heterona ja suvaitsevaisuuden aikaan varttuneena ymmärtää menneiden vuosikymmenten seksuaalisia giljotiineja ja giljotiinien luvuttomien uhrien ahdinkoa, on pidettävä mielessä, että laajassa osassa oman aikamme maapalloa pyövelit toimivat yhä uhrejaan etsien.  Matka vaikkapa itärajallemme on lyhyt.

Väärään aikaan on syvästi humaani ja traaginen teos. Homoseksualismi on yhteinen nimittäjä kaikille lukemilleni Alain Claude Sulzerin teoksille. Muita yhteisiä nimittäjiä ovat rakkaus klassiseen musiikkiin, mestarilliset pianomusiikin tulkit, romaanihenkilöiden julkisivulta piilotetut kaksoiselämät sekä unelmien ja toteutumien ristiriidat. Viimeksi mainittujen kuvaajana Sulzer on satiirinen virtuoosi. Huumorilla on näin myös sijansa Sulzerin tuotannossa. Kerrassaan verraton kirjailija!

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan. Lurra Editions 2012, 242 sivua. Suomennos Raija Nylander.

Sulzeria aiemmin Annelin kirjoissa:
Irti liitoksistaan, 24.6.2014
Täydellinen tarjoilija, 9.12.2016
Sietämättömiö suhteita, 4.8.2020

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s