Iiro Seppänen: Kolme elämää

Määrätietoinen, muista ”heimolaisista” vastuuta tunteva, ystävänä lojaali, antelias, itseään säästämätön, uuras… monin mittarein sankarillinen kaveri, mutta sankari-sanaa Kolme elämää -kirjassa ei esiinny.

Rakastuin Esko Seppäsen ja ”Kikka” Tulosen perheeseen lukiessani 45-vuotiaan kuopuksen Iiro Seppäsen teosta Kolme elämää.  Nuorimmaisen kerronnasta välittyvät keskinäinen lämpö, vastuu, velvollisuudet, rakkaus, turvallisuustietoisuus, vapauden kunnioitus sekä elämän syke ja säihke.
”Marimekon paitojen ja raitojen, kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen ohella 1970-luvun suomalaisessa elämänmuodossa esiintyi harmaita sävyjä, mutta meidän kotonamme elämä oli värikästä ja seurallista”, muistelee vuonna 1975 syntynyt kirjoittaja naperovuosiaan.

Kolme elämää on keski-ikäisen, tyyntyneen miehen omaelämäkerta, tiivistys tähänastisesta eletystä.  Tarina omasta kolmesta elämästä on kaunistelematon ja kamala, jälkiviisaudella, aidolla elämänviisaudella ja itsekriittisyydellä ryyditetty.  Tarina on kirjoitettu vauhdikkaalla ja sujuvalla kielellä, toimittajavanhempien jälkikasvusta kun on kyse. Kirjan sisältö on poikkeavuutensa ja erikoislaatuisuutensa vuoksi mielenkiintoinen. Silti en pitänyt lukemastani, tai siis ei ollut miellyttävää lukea kuoleman härnäämisestä. Iiro Seppänen leikki hengellään, aikuisena vakiintuneena elämäntapanaan.

Extreme-kokemukset ovat yksi ihmiskunnan vallitsevista ihanteista, paradoksaalisesti turvallisuuskaipuun rinnalla. Extremistit tavoittelevat loputtomiin keinoja uusien ääritilanteiden ja -saavutusten kokemiseen. Ilman extremeä ei olisi kilpaurheiluakaan. Lapsitaikurin ja nuorena aikuisena BASE-hyppääjän Iiro Seppäsen tähänastinen elämä täyttää extremen ominaisuudet sen polttavimmilla mausteilla. Äärimmäisyyksien täyttämästä elämästä Iiro Seppänen siis kertoo teoksessaan Kolme elämää.

Omaelämäkerran keskeisiksi käsitteiksi poimin addiktion, taidon / tuurin, onnellisuuden etsinnän, turvallisuuden / riskinoton sekä täydellisyyden tavoittelun. Iiro Seppäsen elämä 45 ikävuoteen on ollut kaikkea tätä.

Taikuuden lumo

Ensimmäisen elämänsä Iiro Seppänen on nimennyt taikuuden kosketukseksi, magic touch. Sen valtapiiriin hän osui 11-vuotiaana ja oli kerralla ”myyty”. Hän hankki taitonsa tuon ajan tunnetuimman taikurin Solmu Mäkelän taikurikerhosta. Suhdetta Iiro kuvaa mestari­–oppipoika -suhteeksi, vaikka tietoa ja taitoa kuumeisella kiihkolla itseensä imenyt oppipoika menikin ajan myötä mestarinsa ja muidenkin kotimaisten taikureiden ohi.

Maksuttomat esiintymiset lastentarhoissa ja erilaisissa lasten tilaisuuksissa vaihtuivat rahaa tuoviin omiin ohjelmiin.

Hänestä, pellavapäisestä, sydämiin sukeltavasta naperosta, tuli julkkis, joka alkoi pyöriä muiden julkkisten seurueissa. Television neloskanavalla pyöri oma taikuriohjelma Täyttä taikaa.  Neloselta Iiro Seppänen siirtyi Markus Selinin Solar Filmsiin omalla Iiro Seppänen Show -ohjelmallaan. Työtahti uuden sisällön luomiseksi ja hiomiseksi oli huima ja aika riittämätön. Myöhemmin television Pellit auki -ohjelma vahvisti nuoren miehen julkkisroolia. Hänelle rakentui hyödyllisiä ja antoisiksi osoittautuneita ihmissuhteita, kuten elokuvaohjaajien Renny Harlin ja Markus Selin kanssa, mutta ennen muuta ystävystyminen tunnetun jenkkitaikurin James Randin kanssa. Randilta hän oppi, ettei Todellista Taikuutta ole olemassakaan, vaan kaikki perustuu huijaukseen, toisten viihdyttämistemppuihin. James Rand oli ryhtynyt nokkamieheksi liikkeeseen, joka yritti hillitä Yhdysvalloissa kulkutaudin tavoin levinnyttä uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. USA:n tavarataloissa myytiin kalliita kummitustenmetsästyspaketteja ja jokainen saattoi ostaa applikaation omaan päivän horoskooppiinsa. Nämä lievimmästä päästä.

Kun Suomen tarjoamat ulottuvuudet itsensä elättämiseen taikurina oli koluttu ja kaluttu, Iiro Seppäsen silmissä siinsi mahdollisuus kansainväliseen taikurinuraan. Kuuluisista ystävistä oli suurta apua maksuttoman tai huippuedullisen asumisen nautintaoikeudessa sekä ketjuuntuvissa uusissa ihmissuhteissa. Tie Los Angelesiin, Hollywoodiin ja Las Vegasiin oli siloteltu ystävien vieraanvaraisuudella. Kolme elämää vilisee kotimaisia ja ulkomaisiakin julkkiksia. Nimekkäiden seurassa myös ego turposi. Iiro Seppänen eli herroiksi ja viihtyi herrojensa kanssa ”marjassa”.  Rahaa tuli ja meni, hulvattomasti, samoin alkoholia. Iiro kuvaa omaa poikkeuksellisen kovaa viinapäätään ja kuvaa muiden muassa Markus Selinin ja itsensä välistä Hot Shot -kestävyyden kaksinkamppailua. Lääkärin keskeyttäessä kilpailun annoksia oli kipattu yhteensä noin 180. Sisuksiin valuneen alkoholin määrä oli myrkytystila.

Taikurin uransa Seppänen huipensi mitä kammottavimpaan esitykseen tajutakseen sen jälkeen, ettei omalla elämällä leikkimisessä toisten viihdyttämiseksi ole mieltä eikä moraalia. Hän oli kiinnittynyt vuonna 1996 Vaasan Vaskisaareen Rantarockin pääesiintyjäksi. Sitä varten hän, tuolloin 90-kiloinen kaveri, harjoitteli Kaapelitehtaalla katosta naruista roikkuvalla sadan kilon painolla. Järkäleen kiinnitysnarut sytytettiin ylhäällä palamaan ja sekuntikellosta laskettiin aika narujen murtumiseen. Rantarockissa punnus oli hän itse, palavista naruista jaloistaan korkealla pää alaspäin roikkuen siten, että käsivarret oli kahlittu selän taakse pakkopaidalla. Irrallinen lyhyempi köysi roikkui etäämpänä hulppeasti jaloista korkeammalla. Kyse oli sekunneista. Hänen oli alaspäin roikkuessa pystyttävä ”taikomaan” itsensä irti pakkopaidasta, kampeamaan itsensä pystyasentoon ja saamaan ote ylempänä olevasta pelastusköydestä ennen kuin palavat narut murtuvat.

Seppänen ei voinut harjoitella esitystä kehollaan. Kenraaliharjoitus oli itse esitys. Ajatus ratkaisevan sekunnin uupumisesta kuvotti.

Hyppy tuntemattomaan

Iiro Seppänen hyppäsi uransa aikana satoja, ellei tuhansia BASE-hyppyjä ja pyrki kehittämään lajia.  Laji on supermiehinen. En muista kirjasta ainoatakaan mainintaa naishyppääjästä.

Hypyksi tuntemattomaan Iiro Seppänen nimeää toista elämäänsä. Ihmisen intohimo laimenee, jos tekemisestä ei enää opi uutta. Näin kävi Iiro Seppäsellekin.  ”Tein kaiken, minkä Suomen kokoisessa maassa oli tarjolla esiintyjälle.” Hän oli harrastanut laskuvarjohyppyjä ja osunut lukemaan City-lehdestä artikkelin maailman vaarallisimmista urheilulajeista. Artikkeli oli kuvitettu BASE-hypyllä, hypyllä varjo selässä kiinteältä alustalta.
”Vielä joitakin vuosia sitten olisin tuominnut BASE-hyppäämisen liian vaarallisena, mutta nyt olin valmis laittamaan henkeni peliin.”
BASE-hypyt ilmailulaitos oli kieltänyt Suomessa. Seppänen lähti maailmalle. ”Päädyin hyppäämään, koska en silloin nähnyt muuta mahdollisuutta löytää onneani.”

Hän siirtyi maailman nopeasti kasvavaan BASE-hyppääjien heimoon, ”omaan heimoonsa”. He ryhmittyivät maailman eri jyrkänteille, jyrkkäseinäisille vuorille, laaksojen yli johtaville silloille, vesiputouksille, pilvenpiirtäjiin. Kukin loi omat sääntönsä ja yhä suurempien riskien ottamiset yleistyivät. Varjon aukaisu kahden sadan kilometrin tuntinopeuden omanpainoisessa pudotuksessa sekuntia tai paria liian myöhään merkitsee pysyvää vammautumista tai hengen menetystä.

”En voi sanoa käyneeni kuoleman lähellä joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa ilmeni joku vaarallisen elämän mukanaan tuoma asia, joka olisi voinut päättää elämäni tai muuttaa radikaalisti sen suunnan. Kuittasin tapaukset olankohautuksella enkä huomioinut ympäristöstäni kantautuvia varoituksia.”

Joka kerta, kun Iiro Seppänen kertoo ystäviensä kuolemista, usein paikalla olleena onnettomuuden silminnäkijänä, piirsin kirjan marginaaliin ristin. Niitä kertyi paljon.

”Keskivertohyppääjä jaksaa lajin parissa viitisen vuotta. Sen jälkeen hyppääjät todennäköisesti joko loukkaantuvat, kuolevat tai todistavat aivan liian monen ystävän loukkaantumisia ja kuolemia. Vähitellen nämä elämänsä säilyttäneet ystävämme ajautuvat pois lajin parista. Vaikka olin ollut itsetuhoinen, en kuitenkaan halunnut kuolla.”

Silti Iiro otti riskejä luottaen karttuneeseen taitoonsa. Hän kirjoittaa hyppääjien taidon ja tuurin vaakakupeista. Liian monet uskoivat taitoonsa, vaikka pelissä oli moukantuuri. Erään joulun alla hän iskeytyy hirveällä voimalla vuoren kallioiseen kylkeen ja jalkaterä vääntyy 180 astetta. Ensiapuhelikopterin saanti tiettömään rotkoon kesti tunteja. Jos törmäyksen voima repäisi Lady Dianan sydämen paikaltaan aiheuttaen näin kuoleman, vastaava olisi hyvinkin voinut tapahtua Iiro Seppäselle. Hän invalidisoitui ja BASE-hypyistä oli pakko tinkiä. Jalka ei kestänyt enää alastulon maakosketusta. Nilkkakipujen lisäksi häntä seurasivat alaselkä- ja niskakivut. Mutta lajia hän ei jättänyt.

Villillä, organisoimattomalla BASE-hyppääjien heimolla on The List, luettelo hypyissä menehtyneistä. ”Tätä kirjaa kirjoittaessani listalle on päätynyt jo 354 ihmistä, joista tunsin ainakin muutaman tusinan ja joista kourallinen oli hyviä ystäviäni…
Olin hyvin lähellä päätyä listalle muutaman kerran elämässäni.”

Iiro siirtyi alan tuottajaksi ja organisaattoriksi tehdäkseen BASEsta dokumenttifilmin. Yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa hän alkoi kehitellä suoran televisiolähetyksen siipipukuhyppykilpailuja – Kiinassa kiinalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Kaverusten organisaatio sai nimen World Wingsuit League WWL ja itse kilpailu WWL China Grand Prix. Siipipuku merkitsi valtavaa loikkaa uhmakkaan lajin kehityksessä. Ilmataskullista, kainaloista levennettyä hyppypukua oli kehitellyt ranskalainen laskuvarjoikoni Patrick de Gayardonia. Vuonna 1999 suomalainen Jari Kuosma ja kroatialainen Robert Pečnik kopioivat idean ja kehittivät siitä kaupallisen siipipuvun laskuvarjohyppääjille. BASE-hyppääjät ottivat sen omakseen.

Siipipuvusta tuli lajin hurma ja turma.

BASE antoi Iirolle valtavasti: maailman upeimpia luontokohteita, hyppyjen tuomia huimia kokemuksia sekä syviä ystävyyssuhteita.  Teoksen lopussa heistä taisi (?) olla vielä elossa yhdysvaltalainen huimapää Jeb Corliss ja pekingiläinen yhteistyökumppani Feng ”Frank” Yang. Jeb teki tajuttoman vaarallisia hyppyjä, joutuu vangituksi laittomasta hyppy-yrityksestä Empire State Buildingin ylätasanteelta, onnistui huikeassa liidossaan Kiinassa vuoressa olevan aukon, Taivaan Portin lävitse singahtaen teollaan Yhdysvalloissa megakuuluisaksi ja vahingoittui hengenvaarallisesti Etelä-Afrikassa Pöytävuorelta hypyssään. Iiro on kaikissa silminnäkijä.

Seppäsen teos vilisee huimia hyppypaikkoja ja tilanteita. Kaikkialla kokemukset ja etenkin maisemat ovat erilaiset. Tärkeimmät niistä hän kuvaa kirjassa tarkasti. Parasta oli paikalle meno ja ympärillä levittäytyneet ainutlaatuiset maisemat. Itse hyppy kestää vain sekunteja. Siipipuvussa on mahdollista liukua yli kilometrisiä matkoja. Huimapäisimmät kehittivät taidostaan tarkkuuslentoja. Jeb Corliss suunnitteli hyppäävänsä helikopterista ja lentävänsä kilometrien korkeudelta kiitävän nuolen tavoin Kiinan muurille asetetun omenan kokoisen maalin läpi pää edellä!!! Show sai nimen Human Arrow. Ydinpommia muistuttava jättiläismäinen kemikaalien räjähdys Tianjin satamassa juuri ennen hyppyä katkaisi hankkeen. Kiina ei enää kaivannut omassa maassaan ja Yhdysvalloissa televisioitavaa länsimaista mediatapahtumaa.

BASE-kausi Iiro Seppäsen elämässä ja kirjassa on monilonkeroinen, värikäs ja hurja. Kauden aikana Seppänen perusti dokumenttifilmejä varten yrityksen ja elokuvatuotantoa varten myöhemmin toisen ja oli liki päästä CBS:n toimintaelokuvanäyttelijäksi. Sopimus raukesi kyvyttömyyteen juosta riittävän ponnekkaasti rikkoutuneen nilkan vuoksi. Ulkonäköä, sporttisuutta ja yrittäjähenkisyyttä miehessä olisi toki riittänyt.

Kuoleman varjossa

Iiro Seppänen luopui BASE-maailmasta tajuttuaan, ettei hän tuntenut enää hyppääjien uuteen sukupolveen yhteyttä ja yrittäessään ystävineen luoda lajille sääntöjä sai sen seurauksena uusilta egosentrisiltä lajin piiriin tulleilta ultimaatumin. Loppuvaihe sisälsi kuitenkin myös suuria onnistumisia; siipipukulentonäytös jättikokoisen Kristus-patsaan jalustalta vain kolme viikkoa ennen Rion olympialaisia 2016 oli hieno kruunaus.

Addiktion valtaama mies tähtäsi uuteen. 2000-luvulla häntä kiinnosti erityisen paineavaruuspuvun kehittäminen Yhdysvalloissa. Kuinka korkealta olisi mahdollista hypätä ilmakehän halki? 1960-luvulla amerikkalainen Joe Kittinger oli hypännyt sääpallosta stratosfäärin läpi Maahan 31,333 kilometrin korkeudelta. Kaksi kaverusta, toinen entinen NASAn astronautti ja toinen avaruusvisionääri suunnittelivat hypyn ulottamista 36 kilometriin. Viimeisimmän ennätyksen rikkoi vuonna 2012 mies nimeltä Alan Eustace 41 kilometrin korkeudelta. Ymmärsin lukemastani, että Iiro Seppäselläkin eli ajatuksia ”piireihin pääsystä”.

Vielä oli suunta alaspäin. Seppänen toteutti kokeneempien uskalikkojen kumppanina sukelluksia haivesillä. Hän kehitti itseään valokuvaajana tähdäten luontokuvaajana ammattilaiseksi. Teoksessa on lähikuvia valkohaisukelluksista Guadalupen saaren vesistöissä, ensin suojahäkistä, sitten riskejä ottaen ilman häkkiä.
Amos varoitti meitä olemaan erityisen tarkkana pienempien haiden kanssa. Ne joutuivat taistelemaan asemastaan ja olivat huomattavasti aggressiivisempia kuin isommat yksilöt.”
No, hyvä tuokin tietää!

Iiro Seppäsen elämään kuoleman varjossa on kiinteästi kuulunut isoveljen Kaapo Seppäsen traaginen kuolema harvinaiseen sappitiehyen syöpään. Lapsuudessa Iiro koki itsensä isoveljen kiusaamaksi, mutta veljen kuoleman lähestyminen lähensi veljet. Kaapon kuolema on ollut raskas ja tuskainen kohdattava, niin vanhemmille kuin pikkuveljelle. Perhe vietti viimeisen yhteisen joulun Kaliforniassa ennen Kaapon menehtymistä toukokuussa 2010. Vanhimman lapsensa tuskia läheltä seurannut isä Esko Seppänen on sen jälkeen hakenut kannatusta kansalaisaloitteelleen eutanasian puolesta.

Iiro Seppäselle viimeiset kuolemat lienevät kohtuuttomuudessaan yhtä tuskaisia. Iiro rakastui Marokossa tapaamaansa naiseen Julia Engelhorniin. Heistä tuli rakastavaiset ja he päätyivät asumaan Julian kotimaahan Etelä-Afrikkaan. Julialla oli edellisestä avioliitosta espanjalaisen hammaslääkäri Mario Deus Yelasin kanssa kolme lasta, kuusivuotias César ja kaksivuotiaat kaksoset Maximo ja Octavia. Huhtikuussa 2017 Mario surmasi kaksoset myrkyttämällä haluten teollaan haavoittaa entistä vaimoaan. Iiro oli ehtinyt kiintyä Julian pienokaisiin. Nyt pariskunta pyrkii selviämään tragediasta, jotta pienelle Césarille voidaan antaa mahdollisimman ehjä ja hyvä elämä. Mario löydettiin sellistään kuolleena vuoden 2019 alussa.

Julia ja Iiro vihittiin kesällä 2019 ja Julialle ja Iirolle syntyi suloinen tyttövauva, Freija Kirsti. 45-vuotias Iiro Seppänen tietää löytäneensä Rakkauden. Kolme elämää -kirjassa Seppänen etsii kaiken aikaa onnellisuutta ja onnea. Hän tuntee vihdoin löytäneensä onnellisuuden rakkauden myötä.

Seppäsen teoksessa on runsas ja monipuolinen kuvitus. Pyydän anteeksi, etten ole skannannut skannerin äärellä vielä ollessani mitään tähän edes näytteiksi. Moni kuva paljastaisi, miksi kerroin alussa rakastuneeni Seppästen perheeseen.

Teoksen äärelle kannattaa hankkiutua!

Iiro Seppänen: Kolme elämää. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019, 365 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s