Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu

Lähtöhetki. Vielä on tarve käyttää villapaitaa ja pitkiä aluskalsareita.

Luin Lähdön ja loitsun (1937) teini-iässä. Nyt oli aika lukea uudelleen, matkustaa matkarajoitusten aikana kirjallisesti.

Olavi Paavolainen oli edellisenä vuonna 1936 vieraillut natsi-Saksassa, Travemünden kirjailijakodissa ja natsien Nürnbergin puoluepäivillä ja kirjoittanut näkemästään kirjasen Kolmannen valtakunnan vieraana. Suhde natsismiin oli horjuva. Mies lähti Hangosta rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Matkaansa hän kutsuu Lähdön ja loitsun alussa paoksi:

Olen monta kertaa ennenkin paennut – joskus tyhjyyttä, useimmiten tympääntymistä, nyttemmin yhä useammin ristiriitoja. Tällä kertaa pakenen vihollista, apokalyptistä ilmestystä – niin suurta, että sen hahmo täyttää koko horisontin, ja niin musertavaa, että koko ympäröivä maailma tuntuu sortuvan sen kosketuksesta. Olen nähnyt jotakin, minkä näkeminen on sallittu vain harvoille. En pelkää, en ole koskaan pelännyt. Mutta minun on saatava hengähdysaikaa, väliaikaa, tilaisuutta tarkata sekä vihollista että itseäni. Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni. Siksi en edes voi nähdä, taistelenko vihollista vai ystävää vastaan.

Hänen oli ratkaistava, onko Kolmas valtakunta valosta vai pimeydestä. Sitä hän luonnehti  aikansa elinkysymykseksi. Ratkaistakseen oman suhteensa oli saatava etäisyyttä politiikasta, jota 1930-luvun Eurooppa edusti. Hän halusi jättää älyn narikkaan ja kokea alkavan matkansa avoimin aistein. Kuuloaistiaan hän käytti talviviimaisessa Hangon satamassa, esteetikolle ja kulttuurikriitikolle soveltuvin kielikuvin:

Ulkoa kuuluu komentosanoja, paperirullien raskasta jysähtelyä, höyryn huumaavaa suhinaa ja vinssien räminää. Humalaiset raskaat ja epävarmat askeleet kumisevat rautaisella kannella – sekunnin ajan kuuluu hoilausta, riitaa ja toraa, englantilainen kirous, karkea vitsi, naisen kikatus ja varovaista hyssyttelyä… Lähdön kuume nykii verissä ja saa meidät kaikki luonnottoman varmoiksi ja iloisiksi. Ei – emme lähde vielä aamuyöstä, odotamme vielä Kaukaalta paperimassaa; ja leipälähetyskin on vielä tulematta. Gramofonista rämähtää brasilialainen zamba…

Paavolaisen laivamatka rahtilaivalla Gdynian sataman kautta Atlantin halki Argentiinaan on jo toinen kirjallinen rahtilaivamatkani samaa reittiä vuoden sisällä. Viime heinäkuussa matkasin kääntäjä Kyllikki Villan mukana Vanhan rouvan lokikirjan mukana. Pakko myöntää: Paavolaisen beesissä on rattoisampaa. Paavolainen luo matkatessaan kirjallisuutta.

Mutta politiikkaa hän ei niin vain päässyt pakoon. Danzig ja Gdynia olivat maailmanpolitiikan tulevaa kuumaa rannikkovyöhykettä. Puolan käytävä saneltiin ensimmäisen maailmansodan hävinneelle Saksalle Versaillesin rauhansopimuksessa ja taattiin Kansainliiton vahvistuksella. Siinä Puolalle varmistettiin pääsy Itämerelle. Diktatuurinen Puola rakensi vuonna 1924 modernin, ”brutaalin” Gdynian satamakaupungin kilpailemaan vapaakaupunkioikeudet saaneen arvokkaan hansakaupungin Danzigin kanssa. Puolan käytävä tulisi olemaan ensimmäinen paikka Euroopan kartalla, missä Hitler on tekevä sanelurauhansopimuksen rikkovan aluetarkistuksen. Mutta vielä eletään vuoden 1937 alkua. Kuin ennustuksena tulevasta ensimmäinen tie Danzigin puolella on nimetty Adolf Hitler Strasseksi.

Paavolaisen rahtilaivamatkassa vastakohtaisuuksia luovat ilmastovyöhykkeiden ylitykset. Säiden vaihtelut ovat jyrkät, talvesta tropiikkiin, sieltä jälleen uuteen kylmään:

Loppumaton kävelyni on jättänyt kanteen näkyvän jäljen – kanteen, jota ensin peitti lumi ja huurre, sitten kaste ja suolanrakeet ja jonka auringossa kuumenevien lautojen raosta nyt terva kihisee… Yksi kerrallaan on talvivaatteet otettu pois, ja nyt koskettaa Atlantin tuuli paljasta, ruskettuvaa rintaa.
Merimiehet siirtyvät käyttämään puukenkiä. Muu pohjamateriaali sulaisi kuumaan rautakanteen.

Politiikkaa Olavi Paavolainen ei pääse pakoon edes Afrikan vesillä, kun rahtilaivan näköpiiriin hahmottuvat Kanarian saarten vuorten huimat huiput. Espanjassa riehuu sisällissota. Santa Cruzin satamassa saavutaan Francesco Francon valtakuntaan. Täältä hän fasistisena kuvernöörinä saaret ensin ”järjestykseen” saatettuaan lähti Marokon ja Marseillen kautta Espanjaan. Arriba España! (Eläköön Espanja!) lukee satamajulisteessa. Espanja tarkoitti tuolloin vain falangistien hallinnoimaa aluetta. ”Herrannimessä – ei vielä politiikkaan, ei vielä! Tahdon paeta iltaiselle merelle; tahdon vielä manata esiin vanhojen tarujen Autuaiden saaren – tahdon uudelleen elää saapumishetken, josta tuli kaunein elämykseni matkallani.”

Esteetikko Paavolainen ei voi olla saarella patikoidessaan hämmästelemättä kukkaloistoa. ”En ole missään nähnyt sellaista värien liekehtimistä ja lajien runsautta, ja kuitenkaan ei vuodenaika ole paras mahdollinen.” 
Santa Cruzessa näkyy jatkuvasti marssivia sotilaita.

Rio de Janeiro ja Buenos Aires

Ajan kulusta en luonut käsitystä. Paavolainen seuraa merimiesten loputonta aherrusta laivan huoltamisesta siivoamiseen, vaatteiden pesuun ja paikkaukseen.  Hän ei voi välttyä pohtimasta merimiesten suhdetta Erokseen:
Ei missään voi tutkia seksuaalista kaipausta niin yksinkertaisessa, kaikesta teennäisyydestä ja teeskentelystä riisutussa, elementaarisessa muodossa kuin merellä ja sodassa. Miten ”moraali” kutistuukaan ensimmäisen tuulenpuuskan leikkikaluksi alastoman todellisuuden edessä…
Kuten sota, ei myöskään meri ole koskaan ollut naisten valtakuntaa. Missään ei nainen silti ole niin kaikkialla ja aina läsnäoleva kuin merellä. Hän on sitä yksilönä, kuten hyttien ja kajuuttojen seinien valokuvat sekä merimieskirstujen ”muistot” kertovat; mutta vielä enemmän hän on läsnä suurena, persoonattomana, epäyksilöllisenä Sexinä… Pitkän matkan rahtilaivoille on naisten pestaaminen lailla kielletty.

Vihdoin rahtilaiva saapuu Rio de Janeiroon. Rioa Paavolainen kutsuu merien Roomaksi, sillä ”toisistaan eksyneiden laivojen radat supistuvat nyt kaikki yhteen”. Kulttuurikriitikko Paavolainen aloittaa ahnehtivan vaikutelmien ja kokemusten kartuttamisensa.  Koko Lähdön ja loitsun mitassa kummastelin, millainen käsikirjasto Paavolaisella saattoi olla matkalla mukana, sillä oletettavasti hän hahmotteli tulevaa kirjaansa myös matkan kuluessa, ainakin tarvitsi tehdä tarkat muistiinpanot. Lähtö ja loitsu viestittää kirjoittajan valtaisan laajasta ja miltei aiheisiin kuin aiheisiin ulottuvasta yleis- ja erityissivistyksestä sekä uskomattoman vankasta kielitaidosta. Rion osalta liikkuessa hankittu asiantuntemus maistui jo yliampuvalta snobbailulta. Vaikuttunut matkailija on kaikesta kokemastaan ja näkemästään:

”Rio on hurmaavan ihana ja hurmaavan banaali. Siellä yhtyvät ylellisyys ja helppohintaisuus, viileys ja sulous tavalla, jolla ei ole vertaa. Rio järkyttää koko olemusta kuten sentimentaalinen ja hekumallinen romanssi…” Paavolainen sanoo Rio de Janeiroa maailman kauneimmaksi kaupungiksi, ennen muuta luontonsa tähden. ”Tämä maisema on kauneuden täydellisyys. Ei ole mitään, jota voisi siihen verrata.”

Hillitön eroottinen kaupunki, kaikkien merimiesten laulujen ylistämä kaupunki, jonka ilmaa tropiikin helle, Afrikasta tuotujen neekeriorjien veri, loistoautojen bensiininkäry, ranskalaiset hajuvedet, Copacabanan päivettyneiden ruumiiden tuoksu, häpeämättömin eroottinen kirjallisuus, huumaavat karnevaalit, Manguen jättiläisbordellit, mielettömän upeiden pelikasinoiden zamba-rytmit ja villien orkideojen tuoksu kiihottavat, on piirittänyt itsensä vuorien alkuvoimaisella tunnuskielellä… Aavemaisimpana niistä on heti sataman sisäänkäynnin suulla kuohuttavan röyhkeänä ja uhmaavana maailmankuulu Paõ de Assucar, neljäsataa metriä korkea ”Sokeritoppa”, jota jo intiaanit palvoivat hedelmällisyyden myyttisen ikivanhana tunnuskuvana.

Riossa Olavi Paavolainen ei voi olla miettimättä naiskäsitystä ja kuvaa siveydestä. ”Riolaiset siveyskäsitteet ovat yhtä villiä korkeimman sivistyksen ja suloisen barbarian sekamelskaa kuin sen luonto ja kauneuskin.”

Buenos Airesin satama on valtaisa. Merivesi kaupungin edustalla vaikuttaa kannelta katsottuna hernekeitolta.

Buenos Aires poikkeaa varsin jyrkästi Rio de Janeirosta. Muistan, miten Kyllikki Villa kuvasi La Platan merialuetta ja Buenos Airesin jokisuistoa hernerokassa navigoinniksi. Olavi Paavolaisen kielikuva on sama: Merivesi on kuin hernekeittoa. Itse kaupunki ”uudistaa” kasvojaan repimällä vanhaa ja arvokasta, kaikkea, mikä on esteenä rakennettaessa kolmesataa metriä leveää katua Avonida 9. Juliota. Taidemuseo, presidentinpalatsi ja ministeriöpilvenpiirtäjä saavat mennä. Argentiina on vaurastunut, sillä Eurooppa tarvitsi ensimmäisen maailmansodan aikana vehnää ja lihaa sekä vuotia sotilaiden saappaisiin. ”Buenos Aires on amerikkalainen, materialistinen ja realistinen.”

Buenos Airesin seuraelämän huippuihin kuului teoksen mukaan julkaisumaailman vaikuttajanainen señorita Moreira, jonka luokse muudan tohtori Sánchez, fasistisen lehden sanomalehtimies, onnistuu järjestämään Olavi Paavolaiselle vastaanoton. Kyse on suuresta kunniasta. Paavolaisen vaatetus, etenkään jalkineet, eivät ole vaadittavassa edustuskunnossa ja tapaaminen nostattaa hien selkään jo hulppean palatsin aulassa. Mutta Moreira lämpenee ranskaksi sujuvasti kirjallisuudesta mielipiteitä esittävälle suomalaisälykölle ja kypsyy ajatukseen osien kirjasta Kolmannen valtakunnan vieraana julkaisemisesta señoritan julkaisuissa. Sitä, että Paavolainen jättää huomiseksi ehdotettuun uuteen tapaamisen tulematta, en tulkinnut niinkään sankariseikkailijan vapaudenkaipuuksi, vaan rimakauhuksi. Hän oli ladannut ensitapaamiseen koko seurustelutaitonsa ja toisella kertaa parhaat palat olisi jo kaluttu. Paavolainen hakeutui kolmannen luokan kapakkaan, josta ilokseen löysi myös rahtilaivansa tuttua henkilökuntaa.

Pampa ja Andit

Pampalla on myös laajoja viljelyksiä. Pampaa kynnetään tässä hevosvetoisesti.

Kulttuurikriitikkoa on lähtenyt etsimään uudelta mantereelta pampaa, Andeja ja aarniometsää sekä ”tuhatpäisten karjalaumojen perässä nelistäviä gauchoja”.  Hän lähtee pitkälle junamatkalle halki Argentiinan kokeakseen pampan.
Tuo musta, avara pimeys ei ole kuollut! Yötä ja päivää, vuodet ympäri, koskaan mihinkään suojaan tai katokseen poikkeamatta, vaeltaa siellä kolmekymmentäviisi miljoonaa nautaa, neljäkymmentäseitsemän miljoonaa lammasta ja kymmenen miljoonaa hevosta… Argentiinan terve, eläimellisen raikas henki huokuu pampan mustassa, äärettömässä yössä.”

Argentiina vehnänviejänä. Vehnäsäkkejä Rosariossa lähdössä Buenos Airesin satamaan.

Paavolainen järkyttyy argentiinalaisten lihansyönnin määrästä: neljä kiloa päivässä. Silti argentiinalaiset kuuluvat maailman solakimpiin kansoihin. Pampan harvassa asuvien ihmisten elämä näyttäytyy kirjassa liki paimentolaisuutena, jota vain loputtomat piikkilanka-aidat rajoittavat. Kiinteään kotiin ei tuhlata ylenpalttisesti työtä ja varaa. Kansallisjuomaksi pampalla osoittautuu kuuma, kitkerä mate, joka valmistetaan yerban eli Ilix Paraguayensis -pensaan kuivatuista lehdistä. Yerba tuntuu ainakin 1930-luvulla olleen yleisin viljelykasvi.

Chilen rajalla Paavolainen kohtaa Andit. Niiden vaikutus on järisyttävä.

Nueva Finlandia − Colonia Finlandesa

Yerballa yrittävät elää myös Nueva Finlandia -siirtokunnan suomalaiset Paraguain ja Argentiinan rajamailla. Jos pampan ja Andit Paavolainen tavoitti pitkällä junamatkalla mantereen halki länteen, suomalaisen siirtokunnan rippeet hän kohtaa matkattuaan vanhalla jokilaivalla yli 1200 kilometriä Paraná-jokea pitkin kohti Brasilian rajaa. Hän on jättänyt rahtilaivansa ja päättänyt palata jotenkin toisin.
Joki on suuri seikkailu. Valtava virta on liki koko pituudelta yhtä jättiläissuistoaluetta leveine sivuhaaroineen ja paikkansa muuntavine saarineen. Laivan pysyminen oikeassa uomassa vaatii miehistöltä herpaantumattoman tarkkuuden lisäksi rautaisen ammattitaidon ja laivalta minuuttiaikataulussa pysymisen jokipoijujen löytämiseksi. Silti laiva osuu muutaman kerran hiekkasärkälle. Joen vesi muistuttaa monesti hernekeittoa siinä missä Buenos Airesin edustakin. Mutta paljastaa se lumoavankin puolensa: ”Kuu on siirtynyt virran vastakkaiselle rannalle. Jälleen joki loistaa kuin hopealla silatun jättiläiskäärmeen nahka.”

Jokimatka maistuu kuitenkin jo kolmannesta päivästä alkaen yksinomaan pitkäveteiseltä:
”Kukaan ei täällä voikaan käsittää, että joku on saattanut saapua tänne saakka vain matkailijana. Jokainen uumoilee huolellisesti salattua businessia.”

Nueva Finlandian historia ja tilanne 1937 on yksi kirjan erikoisaiheista. Siirtokunta perustettiin 1906 reaktiona Venäjän tsaarin Suomeen kohdistamalle venäläistämispolitiikalle. Pakoon lähti paljon koulutettua väkeä, yhteensä 112 henkeä, monet heistä toki maanviljelijöitä sinisilmäisin uuden elämän aloittamissuunnitelmin. Nueva Finlandia tunnetaan meillä huonommin kuin Matti Kurikan isännöimä Sointula. Argentiinassa siirtokuntaa johti alkuvuosina originelli tiedemies-boheemi Arthur Thesleff, sienitutkija. jonka ansioluetteloon kuuluu romanikielisen sanakirjan laadinta. Hän kesti siirtokunnassa vain kolme vuotta.

Politiikkaa siis lähdettiin myös toista sataa vuotta sitten pakoon, mutta seassa lienee ollut myös aimo annos ajan hengen mukaista tolstolais-järnefeltiläistä takaisin luontoon -idealismia. Colonia Finlandesassa asui Paavolaisen siellä vieraillessa kolmisensataa äidinkielensä säilyttänyttä suomalaista. Jotkut heistä eivät puhuneet ”kastiljaanoa” vieläkään asuttuaan mantereella on monta vuosikymmentä. Karjanhoito oli osoittautunut mahdottomaksi: maito saattoi Laasosen emännän mukaan piimiä jopa utareisiin ja lehmät olivat matojen ja syöpäläisten kalvamia. Täälläkin, Missionesissa, pääelinkeino oli yerban viljely.

Paavolainen käytti Missionesissa aikaansa ratsastamalla niin paljon, myös aarniometsän sisälle, jos se vain oli mahdollista.

Missiones

Missiones oli 150 vuoden ajan vallinnut jesuiittain perustama intiaanivaltio. Sen raunioiden jäänteitä Olavi Paavolainen pääsi katsomaan Colonia Finlandesan alueella. Paavolainen kuvaa kirjansa viimeisessä luvussa Lempeyden diktatuuri kuuden Etelä-Amerikan valtion alueelle levittäytyneen jesuiittavaltion ideologiaa ja toimintakäytäntöjä. Tietonsa Paavolainen perustaa René Fülöp-Millerin teokseen Macht und Geheimnis der Jesuiten.  Muistan, miten murrosiässä Lähdön ja loitsun luettuani juuri tuo kirjan osio oli vaikuttavin.

Jos lähdeteokseen on uskominen, jesuiittojen 1600-luvun alusta 1760-luvulle kestänyt intiaanivaltio olisi ainoa onnistuneeksi luokiteltava kommunistinen yhteiskunta. Se perustui jäsenten tasavertaisuuteen ja yhteisomistukseen lukuun ottamatta jokaiselle perhekunnalle kuuluvaa yksityismaata. Rahaa yhteiskunta ei juurikaan käyttänyt; talous perustui vaihdantaan lukuun ottamatta Espanjan valtiolle maksettavaa veroa, joka hankittiin yhteisviljelimillä. Alkuteoksen mukaan Missionesissa tyypillinen kaupunki koostui kirkosta, sen vieressä sijainneesta hautausmaasta, torista, kansantalosta, jossa sijaitsi yleinen omaisuuden varasto ja käsityöläisten työhuoneet, leskientalosta, jonka yhteydessä oli sairaala, sekä yksikerroksisista asuinrakennuksista sateelta suojaavine kattoulkonemineen tai kävelykäytävineen. Tällaisia kaupunkeja olisi ollut 31 ja kussakin niistä 3000−6000 asukasta.

Periaatteita ovat olleet kahdeksan tunnin työ voimien mukaan suhteutettuna, lähimmäisen rakkaus, organisoitu huolto ja tasavertaisuus. Musiikilla on ollut aivan keskeinen merkitys. Sen avulla työ tuli saada mieluisaksi velvollisuudeksi. Intiaanit hakeutuivat alun alkaen jesuiittaveljien läheisyyteen juuri musiikin houkuttamina. Yhteiskunta panosti paljon musiikin opetukseen ja soittotaitoon.

Mutta idealismilla on aikansa. Espanja ja Portugali erosivat toisistaan 1640 ja 1750 valtiot päättivät ratkaista ainaiset rajariitansa Etelä-Amerikassa Kristuksen valtion kustannuksella. Espanja luovutti seitsemän jesuiitta-aluetta Portugalille. Jesuiittaisät olivat muuttuneet samalla pelottaviksi kapinallisiksi. Kun valistuksen ajan Euroopassa kasvoi viha jesuiittoja, Jeesuksen Veljeskuntaa, kohtaan, Portugali karkotti heidät 1759 ja Espanja seurasi perässä 1766. Mikään ei estänyt enää Etelä-Amerikan käskynhaltijoita lähtemästä ryöstöretkelle Kristuksen valtioon kuviteltujen kulta-aarteiden toivossa. Isiä ja intiaaneja kiduttamallakaan kultaa ei löytynyt, mutta tuhansittain intiaaneja myytiin valtion hajottamisen seurauksena orjiksi.

Loitsun Olavi Paavolainen loihtii kirjansa loppuun:
”En pääse, en pääse pakoon ongelmia! Ei edes aarniometsän villi vihreä tulva voi niitä hukuttaa. Seison historian ainoan tosi kristillisen yhteiskunnan raunioiden keskellä. Nykymaailmassa seisovat kristinusko ja kommunismi vastakkain sovittamattomina verivihollisina…”

Eurooppa on uuden suursodan kynnyksellä. Mutta siinä eivät ole vastakkain kristinusko ja kommunismi. Kristinusko on poljettu sotilassaappaiden alle, kuten se poljettiin Missionesissakin.

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu. Valitut teokset II. Otava 1937, 220 sivua. Teoksessa on kuvitus.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s