Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

21-vuotiaan berliiniläisen Friederike Gremsemannin isä hyvästeli lähtiessään tyttärensä sanoilla: ”Lupaathan, että ammut itsesi, kun venäläiset tulevat”. Friederike yritti, muttei pystynyt ampumaan kaulaansa. Hän pudotti aseen kadulla roskakoriin. Isäänsä hän ei tavannut enää koskaan.

”[XX]epidemia – kirkkoherra Gerhard Jacobi oli ensimmäinen, joka käytti tätä käsitettä. Sillä hän loi kuvan infektiosairaudesta, joka uhkaa suurta osaa väestöstä ja voi puhjeta tietyissä olosuhteissa, minkä jälkeen infektio leviää räjähdysmäisesti.” Korona? Ebola, espanjantauti? Ei, vaan itsemurhaepidemia. Berliinin Kurfürsterdamilla sijaitsevan Keisari Wilhelmin muistokirkon kirkkoherra Jacobi oli antinatsi, joka varoitti ihmisiä itsemurhan houkutuksesta. Hän oli kuitenkin maaliskuussa 1945 jo pahasti myöhässä. Epidemiasta oli ollut merkkejä jo Stalingradin murskatappion jälkeen, kun arviolta kaksi tuhatta Wehrmachtin sotilasta päätyi itsemurhaan. Saksan täydellisen luhistumisen keväänä epidemia sai Jacobin varoittaman räjähdysmäisen voiman.

Tietokirjailija Florian Huberin (s. 1967) teos Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945 käsittelee natsi-Saksan luhistumiseen liittyvää itsemurhatsunamia, mutta on myös paljon muuta: läpivalaisu saksalaisten ajatteluun ja mielenmaisemaan natsi-Saksan vuosina ja niiden jälkeen.

Tuhansia, ehkä sitäkin enemmän

Otsikon aiheesta, itsemurhista, on aloitettava. Sodan jälkeen Saksat vaikenivat niistä liki täysin, samoin uhrien omaiset. Aihe on koettu tabuna. Huberin teos vuodelta 2015 on vaiettua asiaa käsitellessään ja saksalaisten mielenmaisemaa läpivalaistessaan siksi mitä tärkein ja mielenkiintoisin.

Vieläkään lopullista tilinpäätöstä kolmannen valtakunnan ajan itsemurhista ja joukkoitsemurhista ei ole pystytty tekemään. Siviiliväestössä luku on useissa tuhansissa. Kukaan ei ollut kirjaamassa virallisesti oman käden kautta kuolleita maan romahduksen kriittisinä päivinä. Näiden ihmisten tarinat jäivät kertomatta ja kuulematta. Florian Huber antaa monille heistä kasvot. Näistä henkilökohtaisista tragedioista on jäänyt vain parin valokuvaajan yksittäisiä tallenteita. Yksistään Demminin pikkukaupungissa Mecklenburgissa Rostockista kaakkoon itsemurhaan uskotaan päätyneen 700−1000 siviiliä, pääasiassa naisia ja iäkkäitä aviopareja. Yleisin kuolintapa oli hukuttautuminen. Ohi virtaavasta Peenejoesta laskettiin nostetun joukkohautoihin noin 600 hukuttautunutta, useimmat heistä äitejä, jotka veivät kuolemaan myös puolustuskyvyttömät pienokaisensa. Itsemurhan tehneistä korkeista upseereista on sen sijaan varsin tarkat numerotiedot.  Luvut ovat korkeita.

Itsemurhia tehtiin 1945 kaikin ajateltavissa olevin keinoin: hirttäytymällä, hukuttautumalla, ampumalla, myrkyttäytymällä tai viiltämällä valtimot auki. Myrkkynä oli sinihapon kaliumsuola kaliumsyanidi. Se syövytti vatsan limakalvot ja salpasi soluhengityksen, jolloin solut eivät kyenneet käyttämään elintärkeää happea. Huber sanoo kuolintapaa erittäin tuskalliseksi. Voimakkaat sisäiset krampit saattoivat kestää minuutista kahteen.

Miksi tämä kammottava itsemurhaepidemia?
Tammikuussa 1945 puna-armeija aloitti talvihyökkäyksensä Itä-Preussiin edeten Berliiniin päin. Se kosti saksalaisten tuhoamissodan rikoksia hirvittävällä tavalla niille, jotka eivät olleet päässeet tarpeeksi nopeasti pakoon. Monet pakolaiskulkueet joutuivat rintamien väliin, tai venäläisten panssarikärjet saivat ne kiinni. Sodan kovettamat, oman propagandan piiskaamat ja alkoholin estoista vapauttamat puna-armeijalaiset aloittivat massiiviset rikokset. Varsinkin saksalaiset naiset ja tytöt, hyvin nuorista hyvin vanhoihin, joutuivat hirvittävän väkivallan ja suoranaisten raiskausorgioiden uhreiksi.
Sodan loppuvaiheessa puna-armeijan sotilaat raiskasivat arviolta jopa kaksi miljoonaa naista.

Saksan armeijan kammottavista raakuuksista Neuvostoliiton maaperällä joutui siis sodan loppuvaiheessa maksamaan saksalainen siviiliväestö. Valtiollisessa propagandassa silmitöntä julmuutta harjoittivat vain venäläiset. Kun saksalaisia sotilaita lomaili, heiltä tihkunut tieto oman armeijan julmuuksista oli jyrkässä ristiriidassa virallisen kuvan kanssa. Mutta kansan enemmistön tajunnassa vain viholliset olivat brutaaleita hirviöitä.

Mutta ei puna-armeijan vyöryminen 2,5 miljoonan sotilaan voimalla Saksan maaperälle ja lännen massiiviset pommitukset olleet ainoita syitä kansalaisten itsetuhoisuuteen. Suuri unelma oli romahtanut ja tulevaisuus suistunut rotkoon.  Useimmille Saksan romahdus johti näköalattomuuteen ja masennukseen. Elämä menetti merkityksensä. Hitlerin lumoista he olivat irrottautuneet jo kauan sitten. Kun tieto Hitlerin kuolemasta ilmoitettiin radiossa, reaktiona saattoi olla pelkkä olankohautus. Hitler oli jo loppuun eletty. Viimeisinä elinpäivinään hän oli enää vapisevakätinen, harmaa ihmisraunio.

Arvojen ja ihanteiden läpivalaisua

Kun olin lukenut Huberin teosta satakunta sivua, aloin kokea itseni perin oudoksi otukseksi:  itsemurha-aihe keskellä kauneinta kesää. Panin kirjan sivuun ja luin väliin hulvattoman vallattoman romaanin. Huberin teos osoittautui kuitenkin uudelleen siihen tartuttuani mitä kiehtovimmaksi ja taitavimmin rakennetuksi teokseksi. Se tarjosi itselleni uudenlaisen ja monipuolisen kuvan 1920-luvun nöyryytetyn Saksan ja kansalaisten vihaaman Weimarin tasavallan historiaan sekä vuosiin 1933–1939, joita Huber kertoo saksalaisten kokeneen elämänsä onnellisimmiksi vuosiksi. Weimarin tasavallan aikainen suurtyöttömyys oli nujerrettu. Lippalakkipäiset kommunistimiehet nälkäisine vaimoineen katosivat katukuvasta. Kansalla oli työtä ja ruokaa, elintaso nousi kohisten ja ihmismassat ottivat 1930-luvun kuudesta sotaa edeltävästä vuodesta ilon irti tanssimalla, katsomalla elokuvia sekä istumalla ravintoloissa ja oluttuvissa. Tulevaisuus näytti auvoiselta ja nauru oli herkässä.

Kun Hitler nousi valtaan talvella 1933, hänen kannatuksensa tukeutui vasta vähemmistöön. Jo vuoden  kuluttua enemmistö väestöstä oli Hitler-huumassa. Imua kansallissosialismiin oli vaikeaa vastustaa, vaikka osa väestöstä pysyttäytyikin sivussa, itsesuojeluvaistoisesti sopeutuen ja mukautuen.

Yksi Hitlerin iskukäsite oli kansankokonaisuus. Se vetosi. Weimarin tasavallan aikaisen luokkayhteiskunnan ja ideologisesti repeytyneen kansakunnan tuli yhdistyä. Natsihallinto tarjosi yhteiskuntaluokkaan, ikään ja sukupuoleen (vaan ei rotuun) katsomatta mitä moninaisinta ryhmätoimintaa. Kerhoja löytyi kaikenlaisille ihmisryhmille. Ihmiset löysivät oman viitekehyksensä kokien yhteenkuuluvuutta, merkityksellisyyttä ja hyödyllisyyttään isänmaalleen.

Kun Saksa miehitti Puolan, Tanskan, Norjan, Ranskan, Balkanin ja osia Afrikasta, ”tyytyväisyys ja voitonriemu sulautuivat ylemmyydentunteeksi, jota natsi-ideologit olivat vuosikausia valaneet saksalaisiin”.

Juutalaisväestö ja holokaust

Luonnollisesti Florian Huber käsittelee kysymystä, mitä ja milloin saksalaiset tiesivät juutalaisiin ja bolševikeiksi leimattuihin kohdistetuista vainoista vai tiesivätkö. Tiesivät. Kyllä tiesivät, jo varhain. He oppivat nopsasti irrottamaan tuttavuutensa omiin juutalaisiin naapureihinsa ja ystäviin, miten hyviin tahansa. Tunne saattoi olla häpeää, kuten Renate Finkhin isällä, kansallissosialistilla ja Ulmin tennisklubin johtokunnan puheenjohtajalla, joka joutui erottamaan parhaan pelaajan siksi, että tämän äiti oli juutalainen. Marraskuun 9. päivän yön kammottavat pogromit juutalaisten liikkeiden, kotien ja synagogien järjestelmällisine pirstomisineen toi myös myötämielisten tajuntaan pelon ja ahdistuksen. Mutta tuon kristalliyönkin saattoi selittää itsestä ulos, juutalaisten omaksi syyksi ja heidän jotenkin ansaitsemakseen. Joukkomarssituksia rautatieasemille Puolaan ”työleirille” kuljetusta varten ei enää voinut olla näkemättä. Saksalaiset tiesivät, mitä heille Puolassa tapahtuisi.

Mitä juutalaisten poiskuljetuksiin tuli, kukaan saksalainen ei ollut pelkästään kuulopuheiden varassa. 1930-luvulla hallinto oli useassa aallossa totuttanut ihmiset propagandan avulla ajatukseen heidän hävittämisestään. Sodan levittyä itään juutalaiskysymys määriteltiin elämän ja kuoleman kysymykseksi, ”rotusodaksi” juutalaisia ja bolševikkeja vastaan. Kun juutalaiset määrättiin käyttämään juutalaistähteä syyskuusta 1941 lähtien, jokainen erotti yhdellä silmäyksellä, kuka kuului perivihollisiin. Heidän katoamisensa tapahtui kaikkien nähden.

Silti Renate Finkh, sodan päätyttyä 27-vuotias kansallissosialistinainen, piti kaikkia dokumentteja juutalaismurhista ja natsi-Saksan raakuuksista häpeällisinä valheina. Hänellä meni puoli vuosisataa myöntää menneisyytensä ja löytää kadonnut identiteettinsä. Vuonna 2002 hän julkaisi tilityskirjansa Sie versprachen uns die Zukunft. Eine Jugend im Nationalsozialismus. Monia omia häpeällisiä tekojaan hän oli kantanut sisimmässään vuosikymmenet pystymättä painamaan niitä unohduksiin.

Vuonna 1941 käynnistetty hyökkäyssota muutti mieliä

Saksalaisen pelkäsivät sotaa, aidosti. Muisto ensimmäisestä maailmansodasta oli liian tuore. Suuri joukko vasta keski-ikään ehtineitä miehiä kantoi kehossaan menneen sodan kokemusta. Uuteen sotaan ei heillä suurin surminkaan ollut halua. Siksi hyökkäys laajalla rintamalla Neuvostoliittoon oli yleisenä kokemuksena shokki. Siihen asti saksalaiset olivat kokeneet itsensä ja maansa voittamattomaksi.
”Sota idässä muutti kaiken. Kauhu, joka oli vallannut ihmiset ensijärkytyksen myötä, ei enää hellittänyt”, Huber toteaa.
Sodasta tuli elämän ja kuoleman, voittamisen tai perikadon kysymys. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Hitler oli edustanut siihen saakka useimmille saksalaisille rauhanmiestä. Hän oli palauttanut kansalaisten silmissä runnellulle Saksalle sen kansainvälisen kunnian. Hän oli valtaan päästyään ensitöikseen irrottanut Saksan nöyryyttävästä Versaillesin sanelurauhansopimuksesta, irrottanut Saksan Kansainliiton jäsenyydestä, liittänyt miehitetyn Saarin kansanäänestyksen kautta takaisin Saksaan ja palauttanut brittien miehittämän Reininmaan Saksalle, liittänyt Puolan luoteisen saksalaisväestöisen maakunnan Posenin Saksaan ja solminut lännen kanssa 1938 Münchenin sopimuksen Tšekkoslovakian saksalaisalueiden liittämisestä ”emämaahan”. Kaikki tämä oli saavutettu ilman verenvuodatusta. Puola, Itävalta, Tšekkoslovakia, Tanska, Norja, Belgia, Alankomaat ja Ranska oli saavutettu varsin kevein sotilaallisin ponnistuksin.

Jos sota tulisi, se hyökyisi idästä, uskottiin yleisesti. Kenties tyytyväisyyttä tunsivat augsburgilaisella konepajalla prokuristina työskennelleen sveitsiläisen René Juvetin innokkaimmat kansallissosialistikollegat Hoffman ja Neder, jotka olivat intoilleet maailman herruudesta ja odottaneet itäisten siirtomaiden saantia. Mutta hekin olivat aiemmin pöyristyneet kuultuaan 9. marraskuuta 1938 juutalaisväestöön kohdistetuista väkivaltaisuuksista. Vanhan kaartin SA-mies Hoffman oli ilmaissut niistä inhonsa. Kun Juvet oli kysynyt heiltä jälkikäteen, olisivatko he olleet itse mukana, vastaus kuului: ”Tietysti. Käsky on käsky”.

Hitlerin rauhanretoriikka oli myönnytys hänen kansansa ailahteleville mielialoille”, kommentoi koettua ristiriitaa Florian Huber.

Melitan, Renaten, Gerhardin, Herman-Friedrichin, Marien ja monen muun tarinat

Florian Huber kuvaa 1920- ja 1930-lukujen sekä sotavuosien aikaa lähteinään kymmenkunta saksalaista ja heidän tarinaansa. He kokivat lapsuudessaan Weimarin tasavallan nälänhädän, työttömyyden, jätti-inflaation ja lohduttomuuden ja saavuttivat nuoruuden ja varhaisaikuisuuden kansallissosialistien valtaannousun vaiheilla. 15-vuotias nuori on elämänsä herkimmässä ja etsivämmässä iässä. Nämä erilaisissa kotitaustoissa varttuneet nuoret olivat vastaanottavia nähdessään pimenevässä illassa massiiviset soihtukulkueet, kuullessaan iloisia marssilauluja, retkeillessään Hitlerjugendin luontoretkillä, tuntiessaan kumppanuutta jugend-uniformuissaan ja kokiessaan juhlavat riitit ja rituaalit. Kun he kuulivat Hitlerin puhuvan, heistä tämä puhui ”juuri minulle”. Moni heistä piti päiväkirjaa ja muutamat heistä julkaisivat 1900-luvun loppuvuosikymmeninä omat muistelmansa ja henkilökohtaiset tilityksensä.

Itsemurha ei kuulunut heidän vaihtoehtoihinsa keväällä 1945. Vain demminiläinen entisen turkiskauppiaan rouva Marie Dabs olisi halunnut myrkyttää keväällä 1945 itsensä, jos hänellä olisi ollut myrkkykapseli. Eri julkaistujen muistelmien kautta Huber suorittaa natsi-Saksan 12-vuotisen kauden ihmisten läpivalaisua. Kirjassa on monia erilaisia ihmiskohtaloita ja ihmisten tarinoita, joista samantyyppisen natsivaiheen ohessa erottuu paljon erilaisuutta ja eriaikaista valmiutta henkilökohtaiseen tilintekoon omasta menneisyydestä. Marie Dabs julkaisi vuonna 1984 muistelmansa Lebenerinnetungen. Hänen muistelmiensa kautta välittyi paljon tietoa Demminin vastaanottamasta pakolaisaallosta, Wehrmachtin vetäytymisestä kaupungin läpi länteen, sotilaiden suorittamasta siltojen räjäyttämisestä, mikä katkaisi siviiliväestön paot, itsemurha-aallosta, venäläisten tulosta ja Demminin tuhoutumisesta tulipaloissa.

Vahinko vain Huberin teoksesta puuttuu henkilöhakemisto. Koska kunkin kirjan henkilön tarinaa on pilkottu moniin palasiin ja palat siroteltu kulloiseenkin historialliseen ajanjaksoon, tarinoista syntyi jäsentymätön, ääriviivaton yleiskäsitys. Niinpä päätin luettuani kahlata kirjan sivu sivulta läpi ja tehdä itselleni manuaalisen henkilöhakemiston. (Hieman työläs apuväline, jota suosittelen kirjan lukeville.) Hakemistoni luonnin jälkeen valitsin yhden henkilön kerrallaan ja luin sivunumerojonoa seuraten hänen tarinansa uudelleen, mutta nyt yhtenäisenä. Sitten siirryin seuraavaan henkilöön. Tarinat toimivat kuin magneetti.

Nuoret omistautuivat natsijärjestelmän palvelukseen. Se oli useimmille kunnia-asia. Heille, etenkin tytöille, oli tärkeää olla uupumaton, peräänantamaton, velvollisuudentuntoinen, tottelevainen ja uskollinen. He olivat isänmaan ja suuren idolinsa Führerin asialla. Voidakseen olla sitä, heidän oli kylmetettävä tunteensa ja myötätuntonsa sekä vaiennettava sisäinen äänensä. Heistä tuli ylemmyydentuntoisia yli-ihmisiä.

”Rakastin sanaa Saksa jo ennen kuin ymmärsin mitä se tarkoitti; se edusti minulle jotain surun mystisesti varjostamaa, loputtoman kallista ja uhanalaista”, kirjoitti tilityksessään lapsuuden tunnetilastaan Melita Maschmann, joka sitoutui Hitlerin koko valtakauden ajaksi Hitlerjugend-järjestön aktiivitehtäviin. Melita seurasi Wehrmachtia miehitettyyn Puolaan ja opetteli puolalaisia kohtaan ylimielisen asenteen.
”…pidin velvollisuutenani tukahduttaa henkilökohtaiset tunteeni, jos ne olivat ristiriidassa poliittisten välttämättömyyksien kanssa.”
Saksan antauduttua Melita oli kolme vuotta länsimiehittäjien internointileirillä, mutta säilytti ylimielisen asenteensa. Leirin jälkeen hän eristäytyi ja vajosi masennukseen. Häneltä kesti kymmenen vuotta irrottautua kansallissosialismista. Irrottautumisensa hän teki kirjoittamalla pitkän tilityskirjeen Amerikan juutalaiselle, saksalaissyntyiselle tiedenaiselle Hanna Arendtille, joka yritti jäsentää saksalaisten tunteita (pikemminkin tunteiden katoamista) ja arvomaailmaa sodan jälkeisinä vuosina. Melitan kirjeestä tuli johdanto hänen myöhemmälle kirjalleen Fazit (Johtopäätös, 1979), jossa hän tilitti sitoutumistaan Hitlerjugendiin.

Kammottavampana koin toisen kanssasisaren, Renate Finkhin tarinan. Myös Renate oli Hitlerjugendin johtotehtävissä. Renaten tarinassa on useita konkreettisia tapahtumia, jossa nuori nainen joutui valitsemaan omantuntonsa ja odotusten välillä ja valitsi odotuksen mukaisen. Tapaukset ovat inheitä lukea ja sitä ne olivat Renatelle itselleen. Sodan loputtua hän kielsi jyrkästi kaikki todisteet natsien hirmuteoista, kuten holokaustin. Kesti viisi vuosikymmentä, ennen kuin hän oli kypsä henkilökohtaiseen tilintekoon.

Florian Huberin teos on itsemurha-aallon lisäksi koostekirja juuri näistä 1900-luvun lopulla ilmestyneistä henkilökohtaisista kirjallisista puhdistautumisriiteistä, oman identiteetin uudelleen löytämisistä. Jäi kuva, että nuoret miehet sujahtivat naisia nopeammin osaksi normaalia yhteiskuntaa.  Propagandaupseerina korkean tason ydinjoukkoon kohonnut journalisti Gerhard Starcke on tästä oiva esimerkki. Hän alistui denatsifikaatioprosessiin, tunnusti osuutensa, sai liki vapautuksen rikoksistaan ja elätti itsensä Saksan liittotasavallassa lehtimiehenä.

15-vuotiaana kansallissosialistiseen liikkeeseen mukaan imeytynyt Lore Walb ratkaisi identiteettiongelmansa uhriutumalla. Se oli sodan jälkeisinä vuosina yleinen pakotie. Useimmat saksalaiset näkivät itsensä kansallissosialismin uhreina. Se vapautti heidät pakosta tutkia omaatuntoaan ja menneisyyttään. Lore Walb julkaisi vuonna 1997 päiväkirjansa toimitettuna nimellä Ich, die Alte – Ich, die Junge. Konfrontation mit meinen Tagebuchen 1933−1945. Herman-Friedrich Cortesin ei tarvinnut tekeytyä uhriksi. Äidin, Ilse Cortesin mielestä hänen ainoasta lapsestaan tuli sellainen. Tämä yksinäinen nuori poika, jolle Hitlerjugendista oli tullut omaa kotia tärkeämpi koti, kaatui merkityksettömässä kahakassa nimettömässä venäläisessä metsikössä ensimmäisenä sotakuukautena.

Panin merkille, että Florian Huberin teoksen kansallissosialismiin innolla lähteneet murrosikäiset olivat jokainen kokeneet yksinäisyyden traumaa. He olivat kärsineet koulussa ja ikäistensä joukossa syrjivästä sivullisuudesta.

Lukemani teos on runsas, ravisteleva ja laadukas. Lukiessani oli myös velvollisuus yrittää asemoida itseä tuohon kolkkoon historiaan, missä itsesuojeluvaisto, fyysinen pelko ja yhteisöön kuulumisen paine ohjasivat käytöstä. Tuskinpa olisin osannut olla linjakkaasti omaatuntoani ohjenuorana noudattanut itsellinen yksilö, pikemminkin enemmistön myötä epäilystä kantava myötäilijä.  Jokainen on suuressa, vaikkei koko mitassa aikansa lapsi. ”Ich bin ein Berliner.” Ich auch, eine.

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi. Arena 2015, lähteineen ja viitteineen 301 sivua. Suomennos Heli Naski.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s