David Nicholls: Varamies

Varamies on välttämätön kuten lentokoneissa käyttämättömät pelastusliivit.

Hulvaton, kutkuttavan hauska, vastustamaton, traaginenkin, omintakeista David Nichollsia herkullisimmillaan. Sellainen oli tuntemukseni Nichollsin romaanista Varamies, lähikirjaston hyllystä silmiini sattunut kirjailijan yksi varhaisimmista romaaneista. Lienen lukenut nyt kaikki Nichollsilta suomennetut teokset, samalla tavalla, kohdalle osuneina.

Freelancer-näyttelijälle on keskeisen tärkeää tulla heti valmistuttuaan löydetyksi.  Joillekin kasautuu heti työuran alussa näyttäviä rooleja ja niiden myötä tunnettavuutta ja julkisuutta jatkuvine kuvalehtihaastatteluineen. Näytelmää tai elokuvaa hakeudutaan katsomaan osin siksi, että juuri HÄN on pääosassa. Ja HÄNestä todellakin kehittyy vaativien roolien myötä superhyvä, todellinen tähti. Samanaikaisesti paria teatterikoulun vuosikurssia aiemmin valmistunut näyttelijä on joutunut marginaaliin: kukaan ei muista, töitä ei tarjota ja jos tarjotaan, pätkähommat eivät tuo rahaa eivätkä tulkinnan tyydytystä. Suomessakin molemmista löytyy esimerkkejä. Edes kiinnitys ei ole aina taannut laitosteatterissa kohtuullista pääsyä osalliseksi roolijaosta, jos pärstä ei ole miellyttänyt uutta johtajaa.  Siitäkin löytyy menneisyydestä esimerkkejä. Freelancer-näyttelijää voi pitää kapitalismin symbolina, yhtenä muiden symboleiksi sopivien joukossa.

Kyse on onnesta tai tuurista, ainakin David Nichollsin antisankarin mielestä. Hän on nuorehko näyttelijä Stephen C. McQueen, jonka osaksi on alusta lähtien langennut päästä näyttelijäksi luokituksella ”viides mies vasemmalla”. Stepheniä kysytään makuurooleihin, kun tarvitaan tietynikäistä miestä näyttelemään kuollutta ruumista, siis kalmoa.

Nyt Stephen on kiinnitetty Josh Harperin varamieheksi runoilija Lordi Byronista kertovaan näytelmään. Josh on näyttämötaiteen kirkas Tähti. Häntä seuraa julkisuuden ja ihailun ihanuus ja kirous. Myös sen roolin teatterin ovella, kaduilla ja ravintoloissa hän vetää loistavasti, luontevana jatkona yleisön myrskyisille ja loppumattoman tuntuisille suosionosoituksille kunkin esityksen päätteeksi. Stephenin osaksi on tullut odottaa omaa epätodennäköistä tilaisuuttaan näyttää osaamisensa, jos Josh yllättäen sairastuisi tai jäisi tulematta ajoissa. Jos. Mutta Josh ei sairastu koskaan ja teatteri mieluummin odottaa tovin, kuin turvautuu varamieheen.

Kaikki tuntuu menevän Stephenillä päin seinää. Hän on eronnut, vaikka yhä rakastaa ja kaipaa ex-vaimoaan Alisonia ja yhteistä tytärtä Sophieta. Alisonin hakeman avioeron jälkeen hänellä oli varaa yksiöön Lontoon liepeillä mutkikkaiden liikenneyhteyksien päässä. Luukku onnistuttiin vuokraamaan hänelle studion imagolla. Hänellä ei ole jääkaappia eikä varaa sellaiseen. Wc-kylppäri on niin onneton, että luontevinta olisi hoitaa suihku, tarpeiden teko ja hampaiden pesu samassa istuma-asennossa. Hänen on siedettävä edellisen vuokralaisen vessan seiniin ja laipioon suttaama verenpunainen maali.

Stephen uskoo ammattitaitoonsa. Kyse on vain tilaisuuden osumisesta kohdalle. Silloin hän tekisi läpimurron. Hänen tulee myös pystyä tekemään vaikutus Noraan, ihmeen ihastuttavaan tuttavuuteensa.

Hänen täytyi tehdä selväksi, että hänessä on sellaisia hyviä ominaisuuksia jotka peittosivat rahan, menestyksen, matkustamisen, yhteiskunnallisen aseman, karisman, valtaisan itseluottamuksen, viehätysvoiman, glamourin, suosion, ylimaallisen mieskunnon ja ulkoisen komeuden. Ominaisuuksia, kuten… Hänen mieleensä ei hetimiten tullut ensimmäistäkään sellaista ominaisuutta, mutta kyllä hän jotain keksisi.

Näyttelijän kykyjensä osoittamistilaisuuden odottamisesta ja lopulta yrityksestä edistää tietoisesti tilaisuuden osumista kohdalle Nichollsin Varamiehessä on kyse. Stephenin onnenpyörä pyörii vastapäivään samalla, kun hän saa seurata vierestä Josh Harperin lavasäteilyä ja huimaa menestystä.  Hölmöilevä Stephen on lopulta valmis häpeälliseen ja halpamaiseen tekoon. Hän soittaa nimettömän puhelun, joka ei jää vaille seurauksia.

Halpamaisuus saa palkkansa, muttei onneksi jää kirjasta viimeiseksi mauksi lukijan suuhun. Stephen oppii tekemisestään ja saa maksaa siitä. Onni lopulta kääntyy, tosin näyttelijäuran sijasta rakkaudessa. Mutta sehän on elämän tärkeimpiä asioita, se.

Stephenin mielikuvitus syöksähtelee valtoimenaan, kun hän kuvittelee tulevaa läpimurtoaan. Silloin hän on joku kansainvälisesti tunnetuista näyttelijöistä. Nicholls on oivaltavan hauskasti kirjoittanut Stephenin mielikuvitusleikkejä elokuvakäsikirjoituksen muotoon. Stephen pystyy niissä mihin vaan. Mielikuvituksessa hän on Stara.

Hän ei vain voinut, tiedostaen tai tiedostamattaan, olla suhtauttamatta omaa käytöstään näyttelijöiden esityksiin, sillä hän toivoi joku päivä olevansa yhtä hyvä kuin idolinsa. Elämän koki parhaiten ja voimakkaimmin silloin, kun se muistutti elokuvaa, kun siinä oli nopeita leikkauksia, hidastuksia, nokkelia lähtösutkauksia ja hitaita himmennyksiä mustaan.

David Nichollsin taito verbalisoida tarinansa epätavallisin kielikuvin ja rinnastuksin hakee osuvuudessaan ja satiirisuudessaan vertaistaan. (”Hänen viimeinen poikaystävänsä Owen oli viittä vaille koomaan vaipunut laiskamato…”/  ”Taas kerran hän aavisteli, että Josh Harperin varamies kuului samaan kategoriaan kuin lentokoneen pelastusliivit: sellaiset on hyvä olla olemassa, mutta luoja paratkoon jos niitä joskus pitäisi käyttää.”/ ”Colin oli sellainen kaveri, joka vaikutti kantavan näkymätöntä märkää pyyhettä, jolla saattoi sivaltaa kanssaihmisiä.”/ ”Yksinäinen tyttö tanssi tokkuraisen epävarmasti aivan kuin olisi juuri hoippumassa pois kolaripaikalta.”) Mutta on romaanin suomentaja Sauli Santikkokin ollut vauhdissa suomen kielen vastineita keksiessään. Ihailin kirjailijaa ja hänen suomentajaansa samalla spontaanilla avoimuudella kuin romaanin lontoolaiset pyrkiessään tähti Josh Harperin lähelle osalliseksi tämän karisman hohteesta.

Nicholls huiskii ironiaansa Stephenin ajatuksenjuoksun kautta myös ympäröiviin ajan ilmiöihin. Tässä yksi kokemus kasvisravintolasta:
Sitä seurasi Radish-niminen fanaattinen makrobioottinen kasvisruokala – se ei ollut niinkään ravintola kuin raivoisan totalitaristinen hirmuvalta – jossa musiikki, alkoholi, suolasirottimet ja hauskanpito oli ankarasti kielletty. Kalvaat, kituliaan näköiset asiakkaat näykkivät hiljaa punajuuricarpaccioitaan ennen kuin lähtivät liian voimattomina jättääkseen juomarahaa.

Kylläisen hauska, hävytön ja älykäs romaani!

David Nicholls: Varamies. Otava 2005, 367 sivua. Suomennos Sauli Santikko.

Kategoria(t): Huumori, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s