Aravind Adiga: Viimeinen mies

Mahdollisuus äkkivaurastumiseen särkee asunto-osuuskunnassa vallinneen hyvän naapuruuden.

Tulin intialaisen kirjailijan Aravind Adagin teoksesta Viimeinen mies liki pahoinvoivaksi. Samoin kävi kymmenen vuotta sitten lukiessani Adagin Booker-palkitun teoksen Valkoinen tiikeri. Sisikuntaani velloi myös lukiessani aikoinaan toisen intialaisen valioluokan kirjailijan Arundhari Royn Booker-palkitun teoksen Joutavuuksien jumala sekä pari vuotta sitten hänen uusimman teoksensa Äärimmäisen onnen ministeriö. Syynä pahaan oloon on kaikissa näissä lukemissani kirjoissa maailman väkiluvultaan suurimman tasavallan suunnaton eriarvoisuus ja yhteiskunnan läpeensä korruptoituneisuus. Kirjat eivät käy matkailumainoksista.

Viimeisessä miehessä rannikkokaupunki Mumbai kasvaa hallitsemattomalla vauhdilla. Visuaalisesti koin kirjan elokuvan Haluatko miljonääriksi armottomuuden kautta. Kaupunkikuvaa muokkaavat rakennuttajat ja heidän massiiviset rakennusfirmansa. Vanha rakennuskantaa saa väistyä, samoin slummien alle muhivat arvokkaiksi muuttuneet tonttimaat. Ulkomailla työskennelleitä intialaisia palaa riittävästi ja heillä on varaa asumisen luxukseen. Köyhä väki, intialaisten enemmistö siis, ja siirtolaisten virrat hakeutuvat ulommaksi, jättikaupunkien laidoille.

Rakennuttajat ovat kirjan kuvauksessa taitavia ja röyhkeitä. Heille tavoitteiden saavuttamisessa mikään ei ole peruuttamaton este.  Rakentamisen hidastajiksi muodostuvat ne härkäpäiset asukkaat, enemmistöstä poikkeamat, jotka kieltäytyvät muuttamasta purettavaksi aiotuista taloista. Rakentaja on joutunut pahimmillaan turvautumaan ostettuihin likaisen työn tekijöihin saadakseen uppiniskaiselta kieltäytyjältä allekirjoituksen paperiin.

Eläkkeellä oleva, kunnioitettu opettaja Yogesh Anantha Murthy, kutsumanimeltään Masterji, on asunut nelisenkymmentä vuotta osuuskuntatalossa Vishramissa. Hänen elämänsä merkitys muistoineen on talossa, jonka peruskorjaukset on laiminlyöty jo kauan sitten, mutta  viisikerroksinen talo tuttuine asukkaineen on yhtä kaikki koti. Nyt asukkaille on tehty ällistyttävä tarjous: Confidence Group -rakennusfirma tarjoaa asunnoista normaalihintaan nähden kaksi ja puolikertaisen summan, kolmessa maksuerässä. Se merkitsee kaikille perheille odottamatonta rikastumista. Mutta muutama asukas ei suostu, kukin eri syistä. Viimeinen mies on kuvaus siitä, miten nämä niskuroijat saadaan ruotuun, kaikki muut paitsi viimeinen mies.

Aravind Adiga on rakentanut traagisen ja kammottavan tarinan. Viimeiseksi ostotarjouksen torjujaksi jäänyt viimeinen mies saa talon asukkaiden kasvavan vihan niskoilleen. Sen varaan rakennuttaja on kaiken laskenutkin: Hän hoitaa asiat niin, että asukkaiden paine ratkaista ongelma omin konstein kehittyy räjähdyspisteeseen eikä rakennuttajan tarvitse liata enempää näppejään. Tätä teilaushengen kehittymistä Adiga kuvaa vaihe vaiheelta päätöksenteolle annetun määräajan lähestyessä. Laumahenkinen ihminen lakkaa olemasta inhimillinen.

Kirja on aste asteelta trillerimäisesti etenevä kuvaus talon asukkaiden käynnistämästä vanhan naapurinsa ja ystävänsä elämän saattamisesta helvetiksi. Heillä on loputtomasti konsteja. Moraali ja kunniantunto joutavat sinne, minne heidän haisevat jätteensäkin, kesyttömästi lemuaville pientareille.

Aluksi kotinsa lunastamisesta kieltäytyjiä oli useampia, mutta heidät ja talon mielipidevaikuttajat rakentaja Shah osasi hoitaa vanhoin konstein, tarjoamalla jotain häkellyttävää ylimääräistä. Hummeriateria ylellisessä hotelliravintolassa tai moista vastaava erityishuomionosoitus pehmensi useimmat epäröijät järkeviksi. A-talon asukkaat saivat sivusta seurata, miten yksimielisesti asunto-osuutensa myyneet B-talon asukkaat saivat maksunsa sopimusta nopeutetummin ja jättivät muuttaessaan talonsa nököttämään tontille autiona odottamaan purkamista.

Viimeisen miehen viimeinen mies on tietenkin Masterji, yli 80-vuotias viisas, omaan itselliseen päätösoikeuteensa vetoava vanhus. Intialaiset elävät sentään tasavallassa, missä ihmisten oikeuden loukkauksissa turvaverkkoina ovat poliisi, asianajajat, tiedotusvälineet, laki ja järjestys, sosiaalityöntekijät, perhe sekä Masterjilla entiset oppilaat ja vanhat ystävät. Hän saa kokea kohta kohdalta, että jokainen yhteiskunnan turvaverkko repeää ja jättää hänen avutta. Lopulta hänellä on vain rahan arvon tunnistava poikansa Gauver perheineen. Mutta myös poika kääntyy isäänsä vastaan, julmimmalla mahdollisella tavalla, julkisesti mustamaalaamalla isänsä ja kieltämällä olevansa tämän poika.

Olemmeko me ihmiset läpeensä pahoja, ahneita, itsekkäitä, vailla moraalia ja omaatuntoa? Kyllä ja ei. Pahuus ja hyvyys ovat romaanissa Janus-naamarisia ihmisiä, joissa moraalittomuus ja hyvyys kietoutuvat yhteen ja yhdessä muodostavat kunkin tarinan henkilöistä. Edes rakentaja Shah ei ole läpeensä paha, vaikka ajaakin tahtonsa läpi vaikka harmaan kiven. Hän osaa asettautua myös köyhien ja alemman keskiluokan ihmisten mielentilaan ja ruokkia heidän unelmiaan. 52-vuotias Sangeeta, kirjanpitäjä Purin vaimo, on ollut Masterjin hyvä naapuri kymmeniä vuosia. Nyt hän sotkee naapurinsa ovenkahvat ja ovenpielet aikuisen imbessillipoikansa Ramun ulosteilla ja on innokkaimpien joukossa suunnittelemassa Masterjin murhaamista, avustamaankin tarvittaessa. Sangeeta oli jo ehtinyt nähdä mahdollisen uuden asuntonsa lakattujen vetolaatikoiden kiiltävät pinnat ja kuvitelmissaan laskostellut Ramun vaatteet laatikoihin. Masterjin parhaat ystävät Albert ja Shelley Pinto, toiseksi viimeiset tarjouksesta kieltäytyjät, sanovat rumasti irti ystävyyden ja muuttuvat vihollisiksi, vaikka tietävät, ettei umpisokea Shelley enää oppisi liikkumaan uudessa ympäristössä. Heidän päänsä kääntämiseen rakennuttaja ei tarvinnut hummeriateriaa, ostettua fyysistä uhkaa kyllä.

Talossa asuva kiinteistövälittäjä Ajwani tuntee ammattinsa puolesta niskuroijien pelottelu- ja maanittelukonstit. Poliisien ja asianajajien lahjojana hän on koskematon ja valmis rakentaja Shahin rahaa vastaan tekemään likaisen työn Masterjin raivaamiseksi pois tieltä. Mutta ratkaisevana päivänä juuri hänestä löytyy outo uusi piirre, herännyt omatunto. Tappaja pysyttelee poissa ratkaisevana päivänä. Muiden on siis otettava ratkaiseva askel.

Turha kuvitella, että Aravind Adiga rakentaisi naiivia loppuasetelmaa, missä paha saa palkkansa ja oikeus etsiytyy sille kuuluvaan uomaansa vaikkkina pahan harharetken tehtyään. Ei, sillä kirjassa ollaan nykypäivän Intiassa. Viimeinen mies on inhorealistinen. Se on psykologinen romaani, jossa on vankka yhteiskunnallinen tukiranka. Kirja on intialaisen mestarikertojan romaani intialaisesta yhteiskunnasta. Huima, puistattava teos kuten oli Valkoinen tiikerikin! Viimeinen mies kuuluu koronavuonnani sarjaan ”aiemmin lukematta jääneitä kotikirjastomme aarteita”.

Aravind Adiga: Viimeinen mies. Avain 2011, 577 sivua. Suomennos englanninkielisestä alkuteoksesta Heikki Karjalainen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s