Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Oliver Kitteridge, matriarkka ja dynamo, väkevä kaunokirjallinen naiskuvaus

Elizabeth Strout kimmahti läntisessä maailmassa kaunokirjallisuuden kirkkaimpien kirjailijoiden joukkoon vuonna 2008 lyhytproosateoksellaan Olive Kitteridge. Se sai Yhdysvalloissa Pulitzer-palkinnon ja sen tarinoista tehtiin palkittu tv-sarja.  Tänä keväänä teos ilmestyi suomeksi Kristiina Rikmanin kääntämänä. Kirja on herättänyt myös meillä ihastuksen. Teos koostuu 13 itsenäisestä tarinasta, joiden yhteen sitoja on nainen nimeltä Olive Kitteridge. Hän on lähes kaikkialla, vilaukselta taustalla tai tarinan keskiössä, eri tarinoissa eri-ikäisenä.

Olive Kitteridge on matriarkka, originelli, vahvatahtoinen, mutta lyhytpinnainen persoona, josta ympäristössä pidetään tai jota inhotaan. Kaikilla on käsitys hänestä, sillä kaikkihan hänet tuntevat. Ja hänellä on mielipide kaikista, yleensä vähättelevä ja tyly. Crosbyn pieni merenrantakaupunki Yhdysvaltain Mainessa koostuu kirkosta, maamiesseuran talosta, sekatavarakaupasta, apteekista ja puodista, josta saa joka aamu tuoreita donitseja. Rakkauden ilmentämisessä donitseilla on kirjassa vissi virkansa.

Voimakkaat naiset herättävät tunteita ja niin herättää Olivekin. Kolmenkymmenen kahden vuoden urallaan matematiikan opettajana häntä pelkäsivät kollegat ja oppilaat, mutta yhtä kaikki häntä kunnioitettiin hyvänä ja vaateliaana pedagogina. Hän oli tarkkasilmäinen tunnistaakseen oppilaissaan kätkettyjä kotoperäisiä ongelmia, joihin puuttua. Opettajanuransa ansiosta Olive tuntee liki kaikki Crosbyn asukkaat. Useimmathan heistä ovat hänen entisiä oppilaitaan. Olive tietää heistä kouluvuosiltaan enemmän kuin muut asukkaat keskimäärin. Se on hänen matriarkaalinen etuasemansa. Kirjassa juoruillaan poissaolevista, mutta hillityn sivistyneesti. Olive on muiden lailla utelias.

Stroutin kertomuksissa ovat keskiössä eri perhekunnat ja avioparit. Kertomukset kuvaavat pikkukaupungissa viihtyvää tekopyhyyttä, pettämistä, sivusuhteita, kateutta, kaunaa, ylimielisyyttä, hellyyttä, välittämistä, kaikkea sitä mistä ihmisten keskinäinen elämä koostuu. Olive Kitteridge on muiden vähättelemisen mestari. Aviomiehelleen Henrylle hän tuhahtelee lakonisia ylimielisyyksiä, joista saa jokainen tuttu osansa. Vahingonilo on elämänsuolaa etenkin silloin, kun suhde omaan aikamiespoikaan Christopheriin takkuilee:

Mutta vielä tyydyttävämpää oli ollut se, että Billin ja Bunnyn jälkikasvu oli osoittautunut vielä epäonnistuneemmaksi kuin heidän.

Ei jalkaterapeutti Christopher ole epäonnistuja, vaikka elämänsä aluksi harhaileekin. Olive-äiti omistaa rakkaimman poikansa ja pojan omavaltainen syöksähdys naimisiin tuntemattoman tahtonaisen Suzannen kanssa ja nuorten muutto nuoren vaimon vaatimuksesta kauaksi Kaliforniaan on Olivelle ja Henrylle raskas isku, josta etenkään Olive ei toivu. Hän ja Henry olivat sentään rakentaneet naapurustoonsa Christopherille talon ja Olive oli hoitanut sen sisustamisen. Jo vuoden sisällä tuo ihana talo pantiin Kaliforniaan muuton vuoksi myyntiin. Äidin surkuhupaista käytöstä poikansa häissä kuvaa kirjan tarina Pieni säväys. Anopilla ja miniällä ei synkkaa.

Ei Olive tule toimeen Christopherin toisenkaan vaimon kanssa, vaikka tämä on kiltti ja sopeutuvainen. Tarinassa Turvatarkastus Olive lähtee vierailultaan New Yorkiin muuttaneen poikansa luota temperamenttisella päähänpistolla ja lentokentän turvatarkastuksen syvintä olemusta tuntemattomana saa aikaan kohtauksen, jossa hänet meuhaamisen päätteeksi pidätetään turvallisuusuhkana.

Tarinassa Nousuvesi Olive Kitteridge on sivuroolissa. Kevin Coulsen viipyilee autoineen nuoruutensa kotikaupungin Crosbyn satamassa, kun haukansilmäinen Olive huomaa hänet ja työntyy autoon juttelemaan entisen oppilaansa kanssa. Nousuvedessä jännitys tihentyy: lukija tietää Kevinin kätkeneen autoon huopaan käärimänsä kiväärin. Rivien väleistä tihkuu väkivalta: Kevin on käynyt pälyämässä entistä lapsuudenkotiaan, jonka keittiössä äiti aikoinaan ampui aivonsa astiakaapin ovien roiskeiksi. Olive tietää Kevinin tragedian ja muistaa oman isänsä itsemurhan. Käy ilmi, että Kevinin vaimo tai tyttöystävä harrastaa käsivarsiensa viiltelyä partakoneen terällä. Kaiken kukkuraksi rantakahvilan myyjätär, Patty, Kevinin vanha luokkakaveri, näkyy etenevän hengenvaarallista polkua, joka päätyy jyrkkään pudotukseen. Kevin huolestuu. Kertomus päätyy Pattyn joutumiseen meren pauhaavien maininkien armoille. Kevinin tehtäväksi lankeaa yrittää pelastaa nainen, vaikka oma jalka on juuttunut pohjassa lojuvaan rojuun. Pattya kirjassa emme myöhemmin tapaa, Kevinin kyllä.

Elizabeth Strout viljelee omaperäisiä kielikuvia. Kirjailijan kieli on vivahteikas.

Valtavat harmaat pilvet olivat vyöryneet taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että meri pärskyi hurjistunutta iloa.

Kävellessään takaisin autolleen venesatamaan noina aamuina hänestä tuntui joskus, että maailma on muuttunut, ilma on mukavan raikas ja tammenlehtien kahina kuin hymisevä ystävä.

Ensi kertaa vuosiin Harmon tuli ajatelleeksi Jumalaa, jonka hän oli pannu hyllylle kuin säästöpossun.

Lihallista rakkautta ikääntyneiden ihmisten välillä Strout kuvaa tyylikkäästi, kuten naimisissa olevan Harmonin vieraillessa sunnuntaiaamupäivisin donitsipusseineen Daisyn luona:
Sitten he nousivat ja kiipesivät kapeita portaita pieneen huoneeseen, jonne aurinko paistoi ikkunasta ja sai piirongin päällä olevan punaisen lasimaljakon hehkumaan.
Taidatkos rakasteluaikeet kauniimmin ilmaista. Myös Oliven aviomies Henry Kitteridge tapaa käydä Daisyn luona tuoreine donitseineen. Daisy on Oliven ystävätär, miellyttävin ihminen Oliven hierarkiassa.

Vanha aviopari Henry ja Olive kävivät molemmat vieraissa, tai Henry kävi ja Olive halusi käydä, mutta lukuisat asiat yhdistivät heitä. Yksi niistä oli erotiikka:

Oliven kärkevät mielipiteet, hänen täyteläiset rintansa, hänen hurjat mielentilansa ja äkilliset nauruntyrskähdyksensä herättivät Henryssä uudenlaisen eroottisen tuskan, ja joskus huohottaessaan yön pimeydessä hän ei ajatellutkaan Deniseä [nuorta apteekkiapulaistaan] vaan kumma kyllä tämän nuorta, verevää aviomiestä – nuoren miehen rajuutta, kun tämä yhtyi vaimoonsa – ja Henry Kirtteridge tunsi uskomattoman kiihkon leimahduksen ajatellessaan miten hän rakastellessaan vaimoaan yhtyi kaikkiin miehiin, jotka maailmassa naisia rakastivat, naisia jotka kätkivät sisäänsä äiti maan tumman, kostean salaisuuden.
”Siunatkoon”, sanoi Olive kun Henry siirtyi pois hänen päältään.

Leskeksi jäätyään Olive ajautuu yksiin Crosbyyn muuttaneen Jack Kennisonin kanssa. Ikääntyneitä jo molemmat. Aristellen he päätyvät Jackin vuoteeseen:
Mutta tässä he nyt olivat ja Olive ajatteli kahta emmentaljuuston viipaletta painautuneina toisiaan vasten, niin reikäinen oli tämä liitto – elämä otti ihmisestä osansa, päättää Elizabeth Strout Oliven tarinan kertomuksessa Joki.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammen Keltainen kirjasto, 2020, 374 sivua. Suomennos Kristiina Rikman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s