Jari Tervo: Myyrä

Myyrän kansikuvassa on pimeä, hiljainen Tamminiemi. Vain yläkerran kulmahuoneesta paistaa valo.

Kirjastojen ja kirjakauppojen pysyessä koronakevään ajan suljettuina sain kimmokkeen lukea myös teoksia, jotka olin jättänyt varhempina vuosina tietoisesti väliin. Jari Tervon Myyrä oli yksi niistä. Olettamani myyrävihjailu edesmenneeseen presidenttiin Urho Kekkoseen oli itselleni riittävä syy olla aikoinaan tarttumatta kirjaan. Pseudotutkija Hannu Rautkallion peesaaja, ajattelin Tervosta tuolloin. Mutta nyt muuan ystäväni suorastaan painosti minut lukemaan kirjan.

Lukemiseni sujui hitaahkosti. Syynä oli Tervon tiheä kerronta. Lauseet ovat yltäkylläisen täyteläisiä, merkityksillä lastattuja. Kirja ei sovellu pikaluentaan.

En puutu vanhan (2004) kirjan juoneen. Juonteita kirjassa löytyy useita kehyksenä Urho Kekkosen aikuisajan elämä. Kekkosesta kirja alkaa ja melkeinpä häneen loppuu. Kirjan alussa kiihkeä valkokaartilainen Urho Kekkonen määrätään antamaan ampumiskomento joukolle vangittuja punaisia (tai punaisina pidätettyjä) Haminassa toukokuussa 1918. Useimmat teloittajat ampuvat Tervon mukaan tarkoituksella haavoittavan laukauksen. Kekkosen hyiseksi tehtäväksi määrätään antaa lopetuslaukaus, ampumaan ”punainen tähti” uhrien otsaan. Hän ei toivu tapahtumasta koskaan. Teloitukset jäävät elämänmittaiseksi varjoksi. Kirjan lopussa kuollut entinen presidentti kuvaa omia hautajaisiaan. Hänen uupuneen elimistönsä kerrottiin sammuneen, sillä Suomessa presidenttiä ei ammuta. Sellaista ei vain tapahdu. Tervon tarinassa Kekkoselle ammutaan ”punainen tähti” ohimoon tilanteessa, jossa elinaikaa olisi jäljellä enää tunneissa mitattava määrä. Kirjailija on siis kirjoittanut räväkän fiktion.

Myyrän toinen pääjuonne on kirjan kertojan tarinassa. Hän on Suojelupoliisin tutkija Juri Karhu, kommunistisuvun vesa suurten ikäluokkien vuosilta. Juri Karhun kautta kirja jäljittää Karhun suvun henkilöiden, isoisän, isän, veljien ja sisaren sekä heidän puolisoittensa vaiheita kommunistisen utopian rakentamisessa. Neuvostoliitto sijaitsi heidän päässään ”sillä kohtaa missä monilla taivasten valtakunta”. Heidän kauttaan kirjan kolmas päähenkilö on Juri Karhun isä, Koitto Karhu, Moskovan Lenin-koulun käynyt mies ja Vorkutan hiilikaivosleirin helvetistä hengissä selvinnyt kommunisti. Karhuille presidentti Kekkonen oli ”vitun korkeushyppääjä”. He tiesivät Kekkosen kiivaaksi antistalinistiksi, ehkä jopa läpikotaisin neuvostovastaiseksi.

Juri Karhu on vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen suhteissa askartelee taitava myyrä. Hän uskoo sellaisen kätkeytyvän SKP:n politbyroon jäsenistöön, ”kommunistiseen omenatarhaan”. Useampi Karhu kuuluu politbyroohon. Myyrä tietää sellaista, mistä saavat hajun vain SKP:n puheenjohtajat Aimo Aalto ja vähemmistöjohtaja Taisto Sinisalo. Tiedot vuotavat hänen kauttaan presidentti Urho Kekkoselle. Jos sellaista myyrää ei SKP:n sisäpiirissä olisi, myyrä on Urho Kekkonen itse, Juri Karhu päättelee. Paljastamisesta tulee hänen salainen elämäntehtävänsä. Kirjan lopussa itsekin Vorkutaan joutuneelle Juri Karhulle selviää, kuka oli myyrä ja miten hänen onnistui peittämään roolinsa.

Myyrä on siis Kekkosen poliittisen uran yli yltävä tarina Suomen suhteista Neuvostoliittoon suojelupoliisin näkövinkkelistä vetäen välillä merkityksiä siihen, että Urho Kekkosen ura alkoi Etsivän keskuspoliisista. Yksi Myyrän monista juonteista käsittelee Kekkosen liki pakkomielteistä halua selvittää Stalinin suudelmaan 1939 kuolleen ammustehdastyöläisen, suomalaistaustaiseksi paljastuvan Natalia Kuprikovan elämä. Stalin on kertonut kohtalokkaasta suudelmasta Eduskunnan varapuhemies Kekkoselle YYA-sopimuksen solmimistapaamisen yönä 1948.

Kirjassa on useita keskushenkilöitä, joihin Tervo rakentaa trillerimäisiä juonikuvioita mielikuvituksen kahlitsemattomalla vapaudellaan. Yksi heistä on Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs suomettumisen pahimpina vuosina 1973−1979, Vladimir Stepanov, ”Suomen-syöjä”, joka ajoi sitkeällä oveluudella Neuvostoliiton ja Suomen yhteisiä sotaharjoituksia. Syystäkin Suomen valtiollinen johto piti sotaharjoituksia Suomen loppuna tai ainakin lopun alkuna. Tervon tarinassa Kekkonen alkaa hoilata Kotkan ruusua, kun saunakaveri, NL:n puolustusministeri Dmitri Ustinov tekee vuonna 1978 ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista.
”Ylli [Juri Karhun esimies Supossa] oli oppinut, että aina kun täällä narisi venäläinen saapas ja vaikka miten juhlaan ja humuun hinkattuna, siitä sikisi vaikeuksia.”

Ulkoministeri Keijo Korhonen vertasi Stepanovia kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoviin. Tervon mukaan siihen asemaan Stepanov pyrkikin: pian koittavan Neuvosto-Suomen kenraalikuvernööriksi. Jo suurlähettiläsvuosinaan hän piti Tervon mukaan itseään Kekkosen jälkeen Suomen vaikutusvaltaisimpana henkilönä, ainakin Suomen pääministeriin rinnastuvana.

Viides teoksen päähenkilö kirjassa on oletettu presidentti Kekkosen avioton lapsi Sampo Kajanne pitkäaikaisesta suhteesta suurlähettiläs Jaakko Hallaman (kirjassa Uuras Kajanne) rotunaiseen Anita Hallamaan (kirjassa Juulia Kajanne). Samposta on määrä tulla suurta, mutta hänen osansa kirjassa on kompastua omiin hämähäkinseitteihinsä. Hänestä Tervo tekee ”Meilahden murhan” tekijän. Kirjan mukaan ulkoministeriön omistamassa vierasasunnossa Meilahden Kuusitiellä koki kolkon lopun Neuvostoliiton uusi kulttuuriattasea, kirjassa nimeltä Arkadi Jakonovitsh Poljanski, biseksuaalin Sampo Kajanteen rakastettu. Arkadin ja Sampon Tervo kuvaa hulttioanarkisteiksi, huippuälykkäiksi ja itseriittoisiksi kultalusikka suussa syntyneiksi ikätovereiksi, jotka ajautuvat uhkarohkeiden ja häpeämättömien temppujensa kiihtyvään kilpaspiraaliin, kunnes ”mukahurja systeeminvastainen” Arkadi Poljanski osoittautuu ystäväänsä huijanneeksi ”kommunistisen nomenklatuurin lellikiksi”.

Jotta Myyrässä riittäisi kierroksia, Arkadi Poljanski osoittautuu Vladimir Stepanovin siskonpojaksi. Kun Arkadin katoamista ja oletettua loikkausta länteen on jonkin aikaa pähkäilty, tutkinnan piiri rajautuu Suomeen ja maa alkaa polttaa, mutta kenen jalkojen alla? Jari Tervolla riittää fantasian pyörteitä.

Myyrä on poliittiseen lähihistoriaamme istutettu mielikuvituksellinen rakennelma. Tarina voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, sillä elämä on niin usein osoittautunut mutkikkaammaksi kuin villeinkään fantasia. Tervo taitaa hämäämisen konstit. Hänellä on hallinnassa runsas valikko tärkeää tietoa jos yhtä paljon nippeliäkin. Pari pientä kirjailijan astuntaa pientareelle huomasin, joista tärkeä detalji on tämä: Vorkuta ei ole Siperiaa, kuten Myyrässä toistuvasti sanotaan. Komin tasavalta on Uralin länsipuolella.

Tervon Myyrä ei ole pyörryttävistä juonikuvioistaan huolimatta trilleri. Sellaiseksi tapahtumien eteneminen on aivan liian verkkaista ja polveilevaa. Kirjan viehätys on Tervon satiirissa, letkautuksissa ja herjoissa, jotka ovat kuin elävään lihaan uppoavia pistimiä tai vereslihalle viiltäviä solmuruoskia. Kirjassa tirisee mehu, jota tiputtaessaan kirjailijan on täytynyt itse vähintäänkin myhäillä löytäjän itsetuottamassa mielihyvässä. Onhan Tervo skarppi ja verbaalinen harvinaisuus.

Poliittisesti kirjailija näyttäytyy pesunkestävänä antineukkuna. Totalitarismi ei ole verhottavissa pyhyyden teeskentelyllä. Kun Suomen Kansallisteatterissa pidetyssä arvovaltaisten kutsuvieraiden kansoittamassa YYA-juhlassa pynttäytynyt yleisö taputtaa kansojen väliselle ystävyydelle ylikorostetusti, se taputtaa ”äänekkäämmin ja huojentuneena siitä, ettei tämä tämän vaikeampaa ollutkaan, oikein ajattelu”.

Kun Keijo Korhonen sisällytti koko poliittisen uransa ajan valtioiden välisiin virallisiin lausumiin ajatuksen Suomen puolueettomuudesta eksyttäen näin taiturimaisin sanakäänteinen ”venäläiset kommunikeataiteen autiomaahan”, eksyttämisestä tuli pysyä hiljaa. ”Ne viihtyivät pitkiä aikoja paitsiossa, jos ne eivät tienneet olevansa siellä”. Korhosen ajattelussa ”Neuvostoliiton mielestä Suomen ulkopolitiikassa ensiksi tuli ystävyys, sen jälkeen pitkä taival hevosenpaskaa ja sen jälkeen puolueettomuus, jos se ylenpalttisen ystävyyden jälkeen oli enää tarpeellista”.

Liekki Karhun, Jura Karhun sedän, hautajaiskuvaukseen Kulttuuritalolla Tervo sisällyttää taistolaisen utopian tuulahduksen:
”Akilleen lapset Hertta ja Tuure esittivät haikeansorttisia vallankumouslauluja vähemmistön paidoissa. Sissit lymyilivät vuorilla vallankumous sydämessään. Setin lopussa päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa pois puute, pois kurjuus, pois kaikki silloin jää, mikä taiteilijoiden sitä tarkoittamatta yhdistyi nyt kuolemaan. Katselin viihtyviä ukkoja ja akkoja ja nuoria, jotka halusivat kiireesti muualle. Alle kolmekymppiset elivät vielä harhassa että jossain on paremmat bileet ja he ovat jäämässä niistä paitsi.”

Näistä kirjailijan sapekkaista ja satiirisista kielikuvista oli syytä nauttia, kun ne kohdalle tupsahtelivat.

Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004, 544 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s