Andrus Kivirähk: Sinine sarvedega loom

Oskar Kallisin kokema muinaismaailma on vahvoja värejä tulvillaan. sitä kuvastavat myös Pagana Sansin kansivärivalinnat.

Virolainen kirjailija Andrus Kivirähk (s. 1970) on testannut teoksissaan fantasian ulommaisia kehiä tavalla, joka on vaatinut kirjailijalta ehtymätöntä mielikuvitusta ja roiman annoksen myös lapsenmielelle heittäytymistä. Viime vuonna ilmestynyt Sinine sarvedega loom (suomentamaton Sinisarvinen eläin) jatkaa samalla kerronnan mielikuvituksellisella volyymilla, johon vuosia sitten hurmaannuin lukiessani Kivirähkiltä vuonna 2007 ilmestyneen romaanin Mees, kes teadis ussisônu.

Kirjailija on tuottelias, mutta häneltä on ilmestynyt minimaalisen vähän suomeksi. Ehkä virolaisten ja suomalaisten kansalliset erot konkretisoituvat juuri Kivirähkin fantasiassa ja huumorissa. Kirjat on luettava virolaista mieltä tavoitellen, mieluiten juuri viroksi.

Tämä kirja imaisi minut aikoinaan pauloihinsa.

Molemmissa lukemissani teoksissa on kansallisen historian perusjuonne. Teoksessa Mees kes teadis ussisônu (Mies joka tunsi käärmesanat) liivinmaalainen metsäkansa kohtaa olemassaoloonsa kohdistuvan uhan, kun saksalaiset haarniskoihin pukeutuneet ristiretkeläiset tunkeutuvat miekkoineen heidän kotiseuduilleen ja alkavat tukahduttaa vanhaa luonnonuskontoa ja ihmisten elämää metsässä ja metsästä. Kaikki tapahtuu edistyksen nimissä: syntyy kyläyhteisöjä, kristinusko on valloittajan vaatimus ja maanviljelys syrjäyttää metsästyksen. Luin kirjaa aikoinaan myös lähihistoriana, puna-armeijan suorittamana Viron miehityksenä ja ihmisten alistumisena vuosikymmeniksi kommunismin uskontoon ja hajallaan asujina kolhooseihin. Allegoria on ilmeinen.

Sinine sarvedega loom kertoo lapsenmielisestä ja ylivilkkaan mielikuvituksen omaavasta 20-vuotiaasta Oskarista, joka on lahjakas piirtäjä ja tahtoo kuuluisaksi, kaikkien ylistämäksi taiteilijaksi. Hän on köyhän tallinnalaisen työläisperheen isätön poika. Tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle. Kyse on nuorena kuolleesta virolaisesta taidemaalarista Oskar Kallisista (1892−1918), joka menehtyi vain 26 vuoden iässä tuberkuloosiin. Hänet on haudattu Jaltalle, minne hänen maalaustaiteen opettajansa, aikansa tunnetuin taidemaalari Ants Laikmaa hänet toimitti hoidettavaksi.

Kalevipoeg kantaa Suomenlahden yli lankkuja. Oskar Kallisin pastellimaalaus vuodelta 1914. Eesti Kunstimuuseum.

Oskar Kallis antoi visuaalisen hahmon Viron kansalliseepoksen sankarille Kalevipoegille, tämän äidille Lindalle ja isälle Kaleville. Kallis loi kansalliset sankarihahmot samoin kuin Akseli Gallen-Kallela antoi ulkonäön Kalevalan henkilöille. Kalliksen kerrotaan ihailleen Gallen-Kallelaa. Kalevala vilahtaa hänenkin teoksissa. Hän maalasi Ilmarisen takomaan tähtiä taivaankanteen.

Mutta ennen kuin oivalsin kirjan päähenkilön esikuvan, minun oli välistä vaikeaa olla paiskaamatta kirjaa nurkkaan, sillä niin naiivi, superlapsellinen ja itsekeskeinen nuori Oskar Kivirähkin kuvaamana on. Hän ei juurikaan ota vastaan velvollisuuksia, vaikka joutuu käymään ansiotyössä Tallinnan merilinnoituksen piirtäjänä. Hän ei jaa kotinsa muiden jäsenten yliraskasta elämäntaakkaa, vaan haluaa ainoastaan luovaa piirtämistä. Vain sillä on merkitystä. Hän inhoaa ja halveksii perheensä jäsenten ja naapurissa asuvan Nirkin perheen naisten loputonta raadantaa. Kummankaan perheen elämään ei mahdu rahtuakaan iloa tai naurua. Oskar yrittää luoda hauskaa pelleilemällä, mutta saa lapsellisilla tempuillaan aikaan vain kiukun ja ylenkatseen: aikuinen kolli naama hiilellä mustaksi sutattuna ja valkea liinavaate pään ympärille kietaistuna leikkii kummitusta, kun muut ovat tuupertua töiden loppumattomuuteen ja vuorokautisen leponsa niukkuuteen. Oskar ei kasva aikuiseksi. Heidän maailmansa eivät kohtaa.

Eivät kohtaa, sillä Oskar on löytänyt uuden maailman, Kalevipoegin muinaismaailman. Sinne hänet on johdattanut hänen mielikuvituksensa, mutta Kivirähkin kirjassa se on ikään kuin todellinen rinnakkaismaailma, jonka vain Oskar näkee ja jonne vain Oskar osaa mennä. Hän löysi Kalevipoegin, Viron muinaistarusankarin sattumalta piirtäessään malliksi pyytämäänsä takapihojen kurjinta ryysyläistä ja kadulla makaajaa. Jokaisella pensselin vedolla malli alkoi tarkentua ja saada uuden muodon. Hänen mallinsa OLI Kalevipoeg.

Oskar Kallis on maalannut noin 40 maalausta Kalevipoegista. Teokset kuuluvat Eesti kunstimuuseumin, Tartu kunstimuuseumin ja Eesti rahvamuuseumin kokoelmiin. Ne ovat kaikki suurenmoisia teoksia.

Ilmarinen takoo taivaalle tähtiä. Oskar Kallisin pastellimaalaus vuosilta 1912–1913. Eesti Kunstimuuseum.

Mutta mallinsa avulla Oskar pakenee ankeaa todellisuuttaan Kalevipoegin hallitsemaan muinaismaailmaan, joka on paratiisia ihmeellisempi. Siellä Oskarin on kevyt ja hyvä olla. Mutta Kivirähk kuvaa myös Oskarin kyltymättömyyttä. Huiminkaan elämys ei ole useasti toistuttuaan enää elämys ja kyky haltioitua uudelleen aiemmin nähdystä katoaa. Oskar alkaa käyttäytyä kuin narkomaani, joka haluaa yhä suurempia annoksia ja yhä kovempia aineita. Hän elää kuin noiduttu tai hän ON noiduttu.

Noidutuksi tulemisen tila on taiteessa toistuva teema, eri muodoissaan. Sen valtaan joutui Sinuhe kohdattuaan lumoavan kurtisaanin Neferneferneferin. Sen valtaan joutui Faust myydessään sielunsa Mefistofelesille ja sen valtaan joutui Ikaros lentäessään yhä lähemmäksi aurinkoa ja poltatettuaan lopulta siipensä. Oskarille käy samoin. Hän on kohdannut Manalan neidon, naisista ihanimman. Viis siitä, että hän sisimmässään tietää tämän olevan kauniin ulkomuodon lisäksi jotain aivan muuta, kukaan muu nainen ei Oskarille enää riitä. Ei, vaikka myös Kalevipoeg on häntä Manalan neidosta varoittanut. Oskar on valmis palamaan karrelle neidon käsipuolessa.

Manalan neito piirtyi paperille korventavana aurinkona. Pastellimaalaus vuodelta 1917. Eesti Kunstimuuseum.

Manalan ovesta sisälle mennyt ei enää kuunaan sieltä tule ulos. Sen Oskar tietää. Silti hän ei voi torjua uteliaisuuttaan. Hän seuraa Manalan neitoa minne tahansa tämä hänet vie. Niin Oskar menehtyy tuberkuloosiin Jaltalla, muttei sammuvaa elämäänsä katuvana tai onnettomana. Muinaismaailma ja Manalan neito olivat hänen kohtalonsa. Kohtalonsa kanssa hän on sinut.

Ihailin Kivirähkin fanasiaryppäiden ehtymättömyyttä. Oskar tavoittaa mielikuvituksensa kautta valtaisasti enemmän kuin normaalisti silmin näemme ja korvin kuulemme, tavoittaa silloinkin kun maalauksen kohteena on pelkkä heinäpelto. Hänelle pelto oli luvuttomien erilaisten ötököiden, pikkueläinten ja maanalaisten taruolentojen temmellyskenttä. Mutta koska omat silmäni ja korvani eivät kaikkea sitä tavoita, väsyin paikoin Oskarin pohjattomaan omahyväisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Mahtaako itsekeskeisyys olla suuren taiteen vaatima hinta? Andrus Kivirähkin tulkinnassa Oskar Kallisin tapauksessa kyllä.

Andrus Kivirähk: Sinine sarvedega loom. EKSA 2019, 294 sivua. Teoksen lopussa on upea Oskar Kallisin maalausten liite.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s