Tuulikki Kärkkäinen ja Matti Mentula (toim.): Kärkkäis-tarinoita

Kärkkäisten suku on iso ja laajalle levittäytynyt. Sen piiriin mahtuu monenlaisia elämäntarinoita.

Sukututkimuksen kohteina ovat ihmisten väliset esi- ja jälkipolviset sukulaisuussuhteet ja suvun historia. Harrastuksena sukututkimus on levittäytynyt suurten ikäluokkien kiinnostuksen myötä laajalle. Muutaman sukupolven kerrostumaan ulotettuna sitä tehtäneen jokaisessa suvussa. Sukututkimuksesta tulee helposti elämänmittainen intohimo, minkä läheltä seuranneena olen havainnut. Sukututkimus on tietojen etsintää, jäljittämistä, tutkimista, päättelyä sekä oivaltamisen ja löytämisen makeahkoa riemua. Sukututkimus on mikrohistorian tutkimusta, joka syventää ymmärrystämme elämästä menneinä aikoina.

Kärkkäisten sukuseura ry julkaisi viime kesänä 2019 oman sukunsa piiristä tarinoita tuhdiksi teokseksi Kärkkäis-tarinoita. Koska tyttönimeltäni kuulun Kärkkäisiin minäkin, hankin kirjan ja nyt sen myös luin.

Kärkkäis-tarinoissa lähtökohdaksi on ilmeisesti tekoprosessin myötä muotoutunut luontevaksi kertoa kiinnostavina tai tärkeinä pidettyjen henkilöiden kautta suvusta ja menneisyydestä, henkilöiden, jotka ovat aikanaan olleet muita ”päätä pidempiä”. Kun tarinoille tarvitaan kertoja, kokija tai näkijä, tarinat asettuvat luontevasti pääasiassa 20. vuosisadalle. 1900-luvun tapahtumia muistavia löytyy suurista ikäluokista ja niihin kuuluvien isistä ja äideistä.

Suurmiehiä

Juho Rissasen isä sammui ja kuoli järven jäälle. Rissanen on maalannut aiheesta useita töitä. Tämä Isän kuolema (1902) on Pohjanmaan museoon kuuluva vesivärimaalaus. Unkarilaisessa taidemuseossa olen nähnyt työn, missä pieni Juho ja hänen äitinsä vetävät kuollutta isää jäältä vesikelkalla.

Henkilökeskeisessä lähestymisessä ensin tulevat mieleen suurmiehet ja -naiset, ne suvusta nousseet, joilla on valtakunnallista julkisuutta, merkittävyyttä ja kiinnostavuutta ja joista on saatettu kirjoittaa oma elämäkerta. Kärkkäisten sukuun mahtuu tämän kaliperin henkilöitä ainakin neljä, äitinsä, kiuruvetisen Akaata (Agatha) Kärkkäisen kautta taiteilija Juho Rissanen (1873−1950) sekä Väisälän veljekset. Kalle Väisälä (1893−1968) oli matemaatikko sekä algebran ja geometrian oppikirjojen tekijä. Yrjö Väisälä (1891−1971) oli tähtitieteilijä, fyysikko ja geodeetti ja veljeksistä vanhin Vilho Väisälä (1889−1969) fyysikko ja ilmastotieteilijä. Heistä Yrjö ja Vilho nimitettiin vuonna 1951 akateemikoiksi. Vilho Väisälän kansainvälistä arvostusta kuvaa se, että YK:n alainen Maailman ilmatieteellinen järjestö WMO perusti vuonna 1986 hänen nimeään kantavan palkinnon Prof. Dr. Vilho Vaisala Award. Vilho Väisälä perusti vuonna 1936 Vantaalle nimeään kantavan yrityksen Vaisala Oy ja toimi pitkään sen toimitusjohtajana. Vaisala Oy on maailmanlaajuisesti alansa johtavia elektroniikka-alan huipputeknologian yrityksiä. Yritys on pörssiyhtiö.

Väisälän veljekset luetaan Kärkkäis-tarinoissa Kärkkäisiin sillä perusteella, että poikien isoäiti oli Kiuruveden Rapakkojoen Läävänsalmen Dorothea Kärkkäinen (1782−1833). Dorothea nai Kiuruveden Kalliokylästä Joosua Väisäsen. Pappisuralle päätynyt Joosua muutti sukunimen säädylleen sopivammaksi Weiseliksi, josta sitten veljesten nimi vääntyi Väisäläksi.

Kärkkäis-kirjassa kerrotaan, että jalkapalloilija Jari Litmanen ja taitelija Vesa-Matti Loiri ovat hekin Kärkkäisiä. Tiennevätkö ja tunnustanevatko sitä sitten itse. Loirilla, hänen graafikkoveljellään Pekalla sekä kapellimestari Paavo Berglundilla oli yhteinen isoäiti, Miina Kärkkäinen (myöhemmin Loiri; 1877−1953), lähtöisin Kiuruveden Rapakkojoelta. Muitakin tunnettuja henkilöitä kirjan tätä aihetta käsittelevässä jutussa mainitaan.

Paikallisesti merkittäviä henkilöitä

Äänekosken ensimmäinen kauppalanjohtaja, kunnallisneuvos Ahti Kärkkäinen (1890−1961) muilutettiin lapuanliikkeen aikana. Häntä kuljetettiin pitkää etappireittiä myöten aina Nurmekseen, missä mies päästettiin vapaaksi. Kirjan kuvitusta.

Seuraavan henkilötason kirjassa muodostavat paikalliset merkkihenkilöt, oman kaupungin, kunnan tai pitäjän vaikuttajat. Heitä Kärkkäis-tarinoissa esitellään elämäntarinoineen piiiiitkä liuta. Useimmat heistä ovat vaikuttajia monilla eri aloilla, koko elämänsä mitassa. Heidän kädenjälkensä on näkynyt paikkakunnalla miltei kaikessa. He ovat olleet kehityksen airuita ja uusien innovaatioiden tuojia ja ensimmäisiä käyttäjiä. Heistä Kärkkäis-tarinoihin tarttuva saattaa lukea siksikin, että henkilön nimi on tuttu mutta henkilön elämäntyön ja sukujuurten tuntemus himmeä.

Kolmannen tason muodostavat itseoppineet osaajat, poikkeuksellisen kyvykkäät henkilöt, jotka ovat elämäntyöllään korvanneet puuttuvat koulutetut ammattiosaajat. Itseoppineiden osaajien elämäntarinat Kärkkäis-tarinoissa ovat kirjan todellinen suola.

Sattumuksia ja pöytälaatikkotarinoita

Neljännen ja viimeisen tason muodostavat pikkujutut ja runot. Tarinat kertovat pienistä sattumuksista, jollaisia kaikkialla tapahtuu. Sattumuksia on kiva kertoa tuoreeltaan omalle perheelle tai naapurille. Muuta arvoa niissä ei juuri ole. Mutta jos sukuseuran lähtöajatuksena on koota suvun jäseniltä tarinoita, tarjottua silppuakaan ei sovi tyystin syrjäyttää. Kärkkäis-tarinat on siis joltain osin villi keto.

Tasokkain osuus näissä tarinoissa muodostaa Matti Mentulan 1950-luvun Kiuruvesi-lehdistä poimimat lehden monivuotisen avustajan Akseli Kärkkäisen (1909−1963) pakinat. Ken on elänyt lapsuutensa maalla 1950-luvulla, kohtaa pakinoissa nostalgisen (vaan ei ruusuisen) maailman. Yhdeksi kiinnostavimmista koin Kirjeen Tarvontieltä. Se on asuntovaunussa asuvan työmiehen kertomus Tarvontien rakentamisen alkuvaiheista Espoon Kilossa.

Kirjan toimittajiksi on merkitty Tuulikki Kärkkäinen ja seuran sihteeri Matti Mentula. Mentulan osuus osoittautuu kirjassa nopsasti perin laihaksi, milteipä vain Akseli Kärkkäisen pakinain etsijänä ja muutaman kuvituskuvan tuojana. Niinpä nimien rinnastus kannessa vaikuttaa perusteettomalta. Urakan on tehnyt liki yksin Tuulikki Kärkkäinen. Laajassa, liki 300-sivuisessa II-jaksossa Sukutarinoita lähes kaikki tarinat ovat Kärkkäisen kädenjälkeä. Ne perustuvat valtaosin hänen vuosikymmenien ajan tekemiinsä sukututkimuksiin ja syvään perehtyneisyyteen suvun eri lonkeroihin henkilöhistorioineen.

Ahkeruutta itseltä ja muilta edellyttänyt kauppias Ambro Kärkkäinen pani perheensä ja apulaisensa kesäisin heinätöihin. Ambro kravatti kaulassa keskellä. Kirjan kuvitusta.

Kärkkäinen on intohimoisesti kerännyt vanhoja valokuvia, saanut lainaamilleen kuville skannausapua mieheltään ja jäljittänyt kuvissa olevien henkilöiden nimiä, paikkoja ja kuvanottotilanteita. Se on merkinnyt suurta määrää uusia ihmissuhteita ja tutkijantyötä, joka on palkinnut tekijänsä, kun arvoituksia on lopulta ratkennut. Valtaosassa näiden vanhojen valokuvien jäljittämisessä on ollut kiire ehtiä tavoittaa viimeisiä vielä elossa olevia muistajia ja kertojia. Monet  näistä Kärkkäisen löytämistä tietolähteistä olivat teoksen ilmestyttyä jo haudan rauhassa.

Mutta tehty työ on palkinnut. Teoksen kuvitus on monipuolinen, informatiivinen ja runsas. Palava innostus, löytäjän riemu ja vimma henkivät tästä teoksesta, jonka on täytynyt ahmaista tekijältään massiivisen määrän työtä. Kärkkäinen on pystynyt eloisasti ja pieteettisen sukututkijan tarkkuudella kiteyttämään kertomistaan henkilöistä kertomisen arvoiseksi arvioimansa.

Itseoppineita osaajia

Omassa lukukokemuksessani antoisimmiksi nousivat tarinat itseoppineista osaajista. Nostaa heistä esiin muutaman.

Kiuruvetissyntyisestä karjakko ja meijerska Iida Eskonsiposta (1889−1972), tyttönimeltään Kärkkäisestä, kehittyi itseoppinut eläinlääkäri, joka pelasti koko aikuiselämänsä ajan henkihieverissä ja kuolemankielissä olevia talouseläimiä, ennen muuta hevosia ja lehmiä. Oppinsa Iida imi nuorena Ruonan Karjakko- ja meijerikoulussa, missä pääsi näkemään karjan sairastuksia ja hoitoja. Kirjassa kerrotut tapaukset ovat vavahduttavia, mutta joskus myös tragikoomisia:
Monenlaisia asenteita Iida uransa aikana kohtasi. Erään talon hevoselta hän oli poistanut 25 cm pitkän rintapuolelle menneen ja katkenneen seipään. Hän jätti isännälle lääkkeitä hevosen hoitoon. Isäntä oli pannut lääkkeet kaappiin ja valitti Iidalle, ettei hevonen parane. Iida kysyi: ”Onko sitä hoidettu lääkkeillä?”, kuten hän käski. Isäntä vastasi, että ”lääkkeet ovat kaapissa”. Iida sanoi, ”Ei ne sieltä auta!” Sitten hän neuvoi uudelleen, miten hevosta piti hoitaa. Hevonen parani.

Lapsenpäästäjiä oli joka pitäjässä ennen kätilöiden palkkaamista. He olivat osaajia, jotka monesti pelastivat niin äidin kuin vauvankin hengen. Syrjäkylän koulutuksen saanut kätilö Anna Luoto (1922−2014) oli iisalmelaissyntyisen Iida Kärkkäisen tytär. Tarinakirja kertoo ensin Iida-äidin kovasta elämästä sadistisen anopin rääkkäyksessä, myöhemmästä ajasta Kiuruveden Rytkyllä ja uudessa kodissa Vieremällä, missä väen ollessa heinäpellolla vasta vuoden vanha uudisrakennus navettoineen ja irtaimistoineen paloi. Palvelijan vikkelä pikku poika oli vienyt äitinsä esiliinan taskusta tulitikut, koonnut talon kivijalan rakoon kuivaa heinää ja tuikannut heinät tuleen.

Anna Luoto oli valmistunut Kätilöopistosta vuonna 1948. Hän toimi kätilönä Pohjois-Pohjanmaalla Muhoksella ja Pyhäjoella. Itseoppineeksi häntä voisi luokitella vain työssään selviämisen strategikkona: miten selvitä mahdottomasta. Hänen kätilövuotensa ovat hiukset pystyyn nostattavaa luettavaa. Apukohteet saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana ja kulkuvälineenä kaikkine kätilön tarvikkeineen oli polkupyörä. Anna oli silmitysten kurjuuden kanssa. Synnyttävän äidin olosuhteet olivat usein köyhyydessään, alkeellisuudessaan ja ahtaudessaan hyytävät. Anna keitti kotonaan kattilallisen hernekeittoa ja kuljetti sen synnyttäneen naisen perheelle silkasta myötätunnosta, ja vei perheelle tekemäänsä ruokaa niin kauan, kunnes äiti pääsi jalkeille.
Perheessä ei syytetty yhteiskuntaa. Mutta Anna syytti. Tämäkin mies oli puolustanut isänmaataan, eikä se palkaksi pystynyt antamaan hänelle edes työtä.”

…synnyttävillä äideillä saattoi olla uhkana ja taakkana myös henkisti tasapainoton, väkivaltainen tai viinaanmenevä mies. Eräälle synnyttäjälle oli tulossa yhdeksäs lapsi. Mies oli sairaalloisen mustasukkainen. Eräänä päivänä, kun vaimo oli tiskaamassa, mies tuli ruostunut rautalanka ja pihdit kädessään ja alkoi värkätä jotain. Vaimon ihmetykseen, mitä oli tekeillä, mies vastasi: ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä lasta, minä järjestän sen pois. Olen minä sodassa joutunut tekemään kummempiakin.”

Erilaisia kauhutarinoita Anna Luodon osuudessa piisaa. Vuonna 1964 voimaan tullut kansanterveyslaki siirsi synnytykset sairaaloihin. Kätilöiden vastuulle jäi neuvolatyö sekä synnyttäjän ohjaaminen sairaalaan. Omaa autoa kätilö sai toki käyttää, jos sellainen oli, mutta kunta korvasi käytön linja-autotaksan mukaan. Kunnan rakennusmestariin sen sijaan sovellettiin valtion kilometrikorvausta, tietää Tuulikki Kärkkäinen päättää Annan Luodon tarinan.

Pielaveden Saarelan Inka (Inga) Selina Kärkkäinen (1898−1989) keitti pitoperunoita muuripadassa lakanan sisällä. Kuvassa Inkan sylissä tyttären pojanpoika Raimo. Kirjan kuvitusta.

Tuulikki Kärkkäisen ominta aluetta on kertoa entisajan itseoppineista pitokokeista, onhan kirjan toimittaja itse pitkän työuran tehnyt kotitalousopettaja. Pidin tarinaa näistä mestariorganisoijista kirjan helmenä. Lapsuutensa kotiseudulta hän esittelee kolme taitonaista, ensimmäisenä hautakyläläisen naapurin Akviliina Kärkkäisen (1887−1957), jonka lapsenlapsensa Eeliksen häihin eturuuaksi valmistaman kirkkaan kalaliemen maukkaine minikalapyöryköineen hän väittää yhä muistavansa makuhermoissaan. Tuttuja pitokokkeja olivat myös naapurikylän Rapakkojoen Liisa Kauhasen (1899−1989) sekä oman kylän Laina Kuonanojan (1921−2011). Pielaveden Saarelasta Kärkkäinen esittelee pitokokki Inga Selina Kärkkäisen (1898−1989), joka on muistellut keittäneensä pitoperunoita lakanan sisällä suuressa muuripadassa.

Tarinassa kerrotaan suppeasti entisajan suurpitojen tarjoilun yleisin rakenne. Pitäisiköhän tehdä joskus entisajan suosittua pitojen jälkiruokaa Viktoria-kiisseliä! Antoisin osa tarinassa on kuitenkin kuvaus, millaisen valtavan työmäärän pitojen teko pitokokilta edellytti ja millaiset organisointi- ja suunnittelutaidot hänen oli omattava. Olosuhteet pitojen valmistamiseen saattoivat olla hyvinkin alkeelliset. Puuttui työtilaa ja työvälineitä. Jokainen puulämmitteinen paistouuni oli yksilöllinen paisto-ominaisuuksiltaan. Kellareista puuttuivat riittävät hyllytilat. Ongelmia riitti kasapäin eikä vähäisin ollut kaiken oikea, tarkka aikatauluttaminen.

Kiuruveden Salmenkylässä asuneet Pitkäjärven tilan veljekset Juhani (1939−) ja Matti Kärkkäinen (1941−2013) olivat vuorostaan mestarillisia koneiden korjaajia. Kaikki alkoi siitä, kun tuolloin vasta 12−13-vuotiaat pojat purkivat reistailleen lypsykoneen polttomoottorin ja puhdistuksen jälkeen kokosivat sen uudelleen. Saman he tekivät rikkoutuneelle moottorisahalle, mutta tällä kertaa tajusivat tutkia, mikä siinä voisi olla vialla. Pojat purkivat ja kokosivat eri koneita ja lopputuloksena oli jälleen toimintakuntoinen vehje. Tällaisen käsittelyn saivat traktori ja perheen Peugeot-henkilöauto. Naapurit tarvitsivat jatkuvasti poikien apua ja lopulta pojat perustivat maatilakorjaamon. Ei se leiville lyönyt; kukin maksoi mitä maksoi jos muisti maksaa tai jos oli mistä maksaa.

Pojista tuli lopulta koneiden tuntijoina keksijöitä. Matin kehittämälle kiertomäntämoottorille haettiin patenttikin, mutta keksintö ei koskaan päätynyt teolliseen tuotantoon eikä Matti Kärkkäinen sitä sellaiseksi tarjonnutkaan. Yhdysvalloissa myöhemmin patentoitu kiertomäntämoottori Wankel päätyi autotehdas NSU:n tuotantoon, mutta tehokkuudestaan huolimatta se todettiin lyhytikäiseksi. Sitä Matinkin keksintö olisi ollut. Matti Kärkkäinen oli keksintönsä tehdessään 16-vuotias.

Oliko juankoskelainen kehittäjä Kalle Kärkkäinen (1907−1953) teräsrakenteisen joustinsängyn keksijä vai ei, mutta hänen perustamansa Helsingin teräshuonekalutehtaan mukaan hänen kehittelemänsä sänky sai nimeksi heteka. Säilytän yhtä sellaista maalla aitassa, vaikka käyttöä sille ei enää ole tiedossa.

Tärkeitä osaajia olivat koulutetut kansakoulunopettajat. Heistä mieleeni jäi erityisesti Heinolan seminaarista 1909  valmistunut Kärkkäis-taustainen Kiuruveden Hingunniemen Tyyne Tikkanen (1884−1963), opettaja ja emäntä, joka opettajantyön ohessa kehitti yhdessä miehensä Joel Huttusen kanssa tämän hankkimasta Mäenpään tilasta vuosien saatossa mallitilan.

Poimintoja merkkimiehistä

Kauppias Ambro Kärkkäisellä oli Kiuruveden ensimmäinen auto. Tämä vehje oli tosin kauppias Putkosen auto. Kirjan kuvitusta.

Taitavia kansanmiehiä ja -naisia teoksesta löytyy kosolti. Koska Kiuruvesi on yksi Kärkkäis-keskittymistä ja kirjan toimittanut Tuulikki Kärkkäinen on syntyisin itsekin sieltä, moni kiinnostava paikallinen suurmies-Kärkkäinen on osunut kirjaan juuri Kiuruvedeltä. Muhkeimman volyymin kirjassa on ansainnut ensimmäinen kauppias ja monialavaikuttaja Ambro (Ambrosius) Kärkkäinen (1872−1934). Ambrosta, kuten miestä Kiuruvedellä kutsuttiin, kerrotaan yli 50 sivun mitassa. Juttuja hänestä liikkuu yhäkin paikallisen kansan suussa. Ambron isoveli kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen (1851−1922) teki vieläkin komeamman kauppiaan uran Iisalmessa tavaratalo Putkonen Oy:ssä. Tavaratalo oli uutukaisena Ylä-Savossa jotain vallan uutta. Iisalmen Putkosesta puhuttiin lapsuudessani kunnioituksen värinä äänessä.

Maanviljelijä Juho Pöksyläisellä oli 700 niteen kirjasto, mikä hänen aikanaan oli täysin poikkeuksellistaa jopa svistyneissä porvaristokodeissa. Vastoin Pöksyläisen pyyntöä kirjasto hajotettiin hänen kuolemansa jälkeen ja iso osa teoksista katosi jäljettömiin. Kirjan kuvitusta.

Ambron aikalainen oli Rapakkojoelta Läävän tilan isäntä Juho Pöksyläinen (1858−1939). Maanviljelijä Juho Pöksyläinen oli poikkeusyksilö, joka muiden muassa piirsi Kiuruveden ensimmäisen kartan kehittämänsä oman kolmiomittausjärjestelmän avulla. Pohjana kartassa olivat maanmittauslaitoksen tilakohtaiset kartat, joiden yhdistely tuotti hänelle kuitenkin vesistöjen osalta vääristyneen lopputuloksen ilman kehittämäänsä kolmiomittausjärjestelmää. Pöksyläisen [Pöksyläiset ovat kaikki Kärkkäisiä] traaginen historia liittyy 1930-luvun alun lamakauteen, jolloin pankit ajoivat laskelmoidusti ja sumeilematta useita tuhansia suomalaisia maalaistiloja pakkohuutokauppaan. Yksin Kiuruvedellä vasaran alle joutui yli 200 maatilaa. Juho Pöksyläisen Läävä Kiuruveden Rapakkojoella vaihtoi näin omistajaa.

Pöksyläisestä on kirjoitettu varhemmin ansiokas kirja, mikä sisältää Pöksyläisen kirjoittaman ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tallentaman Kiuruveden historian sekä Pöksyläisen elämäntyön ja elämänvaiheet. Henkilöhistoriassa on suorastaan trillerimäinen viritys. Teoksen Kiuruveden historia ja sen kirjoittaja Juho Pöksyläinen (2013) toimittaja on Kärkkäis-tarinoiden toimittaja Tuulikki Kärkkäinen yhdessä miehensä Matti Kärkkäisen kanssa.

Olli Pöksyläisen (1824−1883) elämä oli täynnä dramatiikkaa. Huono-onninen vaikuttaja ja raivaaja kuoli halvautuneena  Yhdysvalloissa nimellä Olof Peterson. Kirjan kuvitusta.

Varhaisemmalta ajalta kerrotaan toinen trillerimäinen ihmiskohtalo, tarina Kiuruveden Hautakylän Heikkilän Olli Pöksyläisestä (1824−1883), maanviljelyksen edistysmielisestä kehittäjästä, joka 1860-luvun suurten nälkävuosien kurimuksessa päätyi myymään talonsa, ajamaan karjansa Ouluun, hakeutumaan sieltä Ruijaan kalastajaksi ja lopulta rahtilaivalla Amerikkaan. Oregonissa hän perusti lohenkalastusyhtiön ja kalasäilyketehtaan, mutta menestys ei ilmeisesti ollut loistokas. Ratkaiseva käännekohtavuosi Ollin elämässä oli 1864. Se numero on hakattu Heikkilän laakeaan pihakiveen. Heikkilä on minun syntymäkotini ja siellä vietän pääsääntöisesti kaikki kesäni, jouluni, keväthankiaiskauteni ja syksyn marjastusviikkoni.

Sata vuotta myöhemmältä kaudelta kirjassa esitellään Kiuruvedeltä merkittävä työllistäjä Timo Kärkkäinen (1917−2011), jonka vuonna 1854 perustama saha paloi samana vuonna 1982, kun Timon ainoa ja vanhempi veli Olli, isäni, kuoli. Sahan palo johti perheen umpikujaan, sillä perheen koko kiinteä omaisuus oli sahan lainojen vakuutena eivätkä vakuutusrahat riittäneet ajanmukaisen sahan rakentamiseen.

Merkittäviä miehiä ja naisia kirjassa riittää. Oman lohkonsa ovat saaneet Rantasalmen Kärkkäiset, joiden kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Juha ”Norppa” Taskinen (s. 1958), hylkeenpyytäjä Viktor Kärkkäisen (s.1898) tyttärenpoika. Siinä missä isoisä pyydysti hylkeitä, Norppa-Juha on aikuisuutensa ajan taistellut saimaannorppien puolesta. Liki sukupuuttoon muiden muassa verkkokalastuksella tapettu norppakanta on elpynyt. Vuoden 2018 laskennassa norppia arvioitiin olevan noin 400. Juha Taskinen tässä teoksessa on sikäli poikkeus, että toisin kuin kirjan historialliset henkilöt hän edelleen elää.

Rantasalmi-jakson yhteydessä Tuulikki Kärkkäinen kertoo myös Kärkkäisten Savoon muuttamisen historian. Kaikki alkoi Kustaa Vaasan pyrkimyksestä asuttaa väestömuutoin Pähkinäsaaren rauhan rajan takana olevia, Novgorodille kuuluvia erämaita. Hämeestä silloiselta Pälkäneeltä tuolloin 1500-luvun puolimain lähdettiin.

Taimi Kärkkäinen (1910−1990) perkaa kaloja yhdessä lastensa kanssa Pielaveden Saarelassa 1950-luvulla. Kirjan takakansilehden kuva.

Pielaveden luoteiskulma Saarela on yksi Tuulikki Kärkkäisen kiinnostuskohde. Sieltä hän kuvaa mahtavaksi luonnehtimansa maakauppiaan, maanviljelijän ja herrastuomarin Petter Lyytikäisen (1828−1910) kauppakartanoa aikakautena, kun liki ainoa yhteys seudulle oli harvakseltaan liikennöinyt laiva Kattilasalmen kautta Pielaveteen. Kärkkäisiin mahtimiehen kaukainen linkki on 1700-luvulta Henrika-vaimon isoukin kautta. Sukulaisuutta kirjassa väännetään välillä siis kaukaakin.

Kärkkäisiä on myös Pohjois-Karjalassa. Liperin Kärkkäiset, kuten 1700-luvulla eläneet Huotari (Hodar), Vasilja (Wasko) ja Iwan Kärkkäinen olivat ortodokseja. Itselleni oli uutta se, että Suuressa Pohjansodassa Suomen terrorisoinnin ja hävitetyksi tulemisen päälle jokaisen pitäjän piti työverona rakentaa yksi kivitalo Pietari Suuren uuteen pääkaupunkiin Pietariin. Kaavin ruotu joutui vuokraamaan tässä tarkoituksessa hevosen Huotari Kärkkäiseltä.

Lahja Kärkkäinen (s. 1926) Ilomantsista on kirjoittanut Kärkkäis-tarinoihin elämästä pohjoiskarjalaisella maatilalla 1900-luvun alussa. Jos toisten kalapyydysten kokeminen on aina ollut maalla anteeksi antamaton teko, sitä lienee tämäkin tarina:
Kortevaaran tilan keskenkasvuiset lapset raahasivat liian painavia maitotonkkia aamuisin Uimaharjun tien varteen. ”Tälle laiturille myös Mikkolan emäntä vei tonkkansa. Kortevaaran maitotilissä olleen rasvaprosentin puolittumisen myötä paljastui, että Mikkolan emäntä oli laittanut Kortevaaran tonkasta maitoa omaan tonkkaansa ja tilalle vettä. Sen jälkeen maitoa alettiin viedä Kivilahden kylän laiturille.”

Sota-ajan tarinoita

Muutamat kirjan tarinat ovat sota-ajalta. Niistä kiinnostavin oli itselleni samaisen ilomantsilaisen Lahja Kärkkäisen (1926) tarina perheen evakkomatkasta Iisalmeen, elämisestä evakossa ja paluusta kotiin, jonka leivinuunia ei pakkasmurtumien vuoksi uskallettu enää käyttää. Kiuruvetinen hammaslääkäri, kauppias Ambro Kärkkäisen nuorempi tyttö Kyllikki Kärkkäinen (1920−) oli ensin pikkulotta ja sitten oikea lotta ja sai rintamalla ollessaan kokea kahden desantin ujuttautumisen joukkoon. Melkoinen tarina sekin!

Kirjan valikko on tekijänsä ratkaisu. Käsityksekseni jää, että kutakuinkin kaikki tarjottu on kansien sisään myös mahdutettu. Pyydetty tai tarjottu lienee myös kotiseutuneuvos Lauri Vinbergin juttu Kiuruvesi-lehdessä vuonna 2014 kansanedustaja Kalle Kämäräisestä (kansanedustajana 1930–1945 sekä 1954–1962). Hänen kuulumisensa sukuun tulee Pöksyläis-taustaisen äidinsä kautta. Kämäräisestä Vinbergillä on kuitenkin laihanlaisesti kerrottavaa,  teelmässä esitellään lähinnä Ylä-Savon kansanedustajat eri kausina. Vanhan lehtijutun tarkoitus lienee siis ollut laveampi kuin menneiden vuosien parlamentaarikon työn esittely. Myös Pentti Remeksen sinänsä raikas kirjoitus luomu- ja lähiruuasta ja sen edistämisyrityksistä Ylä-Savossa herätti kysymyksen mukaanpääsyperusteista. Tai sitten en vain tiedä, että kärkkäisten ja pöksyläisten lisäksi myös remekset ja vinbergit ovat kärkkäisiä, ainakin ties monensienko serkkujen kautta.

isäni Olli Kärkkäinen (1911−1982) oli intohimoinen urheilutoimija ja toimitsija, Jänteen Tahko. Anneli Kajannon ”Isän kirjasta”.

Ratkaisut ovat subjektiivisia ja kirjaurakan tekijä on työssään oikeutettu itsevaltias. Maatalous- ja yrittäjyyspainotteisesta kirjasta  puuttuvat kuitenkin ihmisten elämässä viime vuosisadalla hyvin keskeiset liikunta ja urheilu. Siksi mielestäni isäni Olli (Olavi) Kärkkäinen (1911−1982) olisi ansainnut kirjassa oman tarinansa. Hänen toimintansa urheilun hyväksi, nuoruudessaan keuhkoinvalidisena aktiiviurheilijana ja voimistelijana sekä Kiuruveden Jänteessä toimitsijana, kilpaurheilupaikkojen huolellisena rakentajana, kisojen organisaattorina, Jänteen tietouden arkistoijana ja Ylä-Savon tulosten tilastoijana olisi oikeuttanut hänen mukanaolonsa. Isäni sai pitkäkestoisen ja uutteran toimintansa johdosta kutsumanimen Jänteen Tahko (Tahko Pihkalan mukaan).  Tahkon nimellä häntä muisteltiin vielä pari vuosikymmentä kuolemansa jälkeen.

Isäni kuvasi paljon kyläläisiä töissään ja naapureita perheineen. Kuvassa tupaharjulaiset Kiuruveden Hautakylästä. Kirjan kuvitusta. Kuva: Olli Kärkkäinen

Isäni oli kova lukumies, kunnan kirjaston vakioasiakas ja kirjastonhoitajien hellikki, nuorempana innostunut, laadukas valokuvaaja, joka rakentamassaan pimiössä kehitti kuvansa itse. Muutama hänen ottamansa kuva on päätynyt tähänkin teokseen. Isäni oli poliittisesti aktiivinen maalaisliittolais-keskustalainen ”taustapiru”, joka tupaillassa opetti kylän väelle muiden muassa suhteellisen vaalitavan laskentaperiaatteen. Vaalien yhteydessä hän huolehti siitä, että jokaisesta kylän ”savusta” käytiin äänestämässä. Kyydin puuttumisesta vaalipaikalle oman äänen käyttö ei saanut koskaan jäädä kiinni. Isäni oli raivorehellinen ja oikeudenmukainen ja sitä hän vaati myös muilta. Useimmille naapureille hän oli vuosittainen veroilmoitusten tekijä, kun paperisota ihmisiä vierastutti tai pelotti. Itseäni huvitti, kun vuosikymmeniä sitten Helsingissä eräs työkaverini kertoi udelleensa iisalmelaiselta ikätoveriltaan, tietäisikö hän jotain taustoistani. Isääni työkaverini iisalmelaisystävä oli luonnehtinut sanalla ”semmonen maalaesfilosoofi”.

Varauksistani huolimatta upeaa työtä kirjan toimittajalta/ toimittajilta yhtä kaikki! Teoksen laajaan runokirjoittajien osuuteen en kajoa.

Tuulikki Kärkkäinen ja Matti Mentula (toim.): Kärkkäis-tarinoita. Kärkkäisten sukuseura ry 2019, henkilöhakemistoineen 516 sivua. Tilaukset sukuseuralta.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s