Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Löysin itselleni uuden amerikkalaisen lyhytprosaistin, nainen upeassa naiskirjialijaketjussa.

Olen kiitollinen teille, parhaat Meilahden ystäväni, jotka kyläilyni yhteydessä tarjositte minulle lainaksi molemmat suomeksi ilmestyneet Elizabeth Stroutin proosateokset. Tuorein niistä, Kaikki on mahdollista (Anything is Possible), on viime vuodelta. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt teos Nimeni on Lucy Barton. Olen lukenut molemmat ja niiden innoittamana ostin verkkokaupasta Stroutin uusimman suomennetun, Pulitzer-palkitun teoksen Olive Kitteridge. Se odottaa vuoroaan tulla luetuksi.

Elizabeth Strout (1956) jatkaa häikäisevästi sitä yhdysvaltalaisten naiskirjailijain psykologisesti oivaltavaa ja terävää lyhytproosan perinnettä, josta ehtymätöntä ihailua ennen häntä ovat maailmalla saavuttaneet ennen muita Alice Munro (1931), Annie Proulx (1935) ja Lucia Berlin (1936−2004). Stroutista en ollut tiennyt ennen saamaani kirjalainaa tuon taivaallista! Kirjasivistyksessäni on siis yhä ammottavia tietämisen aukkoja teosten sisällön tuntemisesta puhumattakaan. Ja uusia syntyy paikatessani vanhoja kraattereita.

Lucy Barton on tärkeä henkilö molemmissa jo lukemissani Stroutin teoksissa. Tässä Lucy tavoittelee tulla kirjailijaksi ja tulee myös siksi.

Lukukokemukseni oli siinä määrin tärisyttävä, että ensimmäisen kertomuksen Merkki jälkeen oli pakko pitää vuorokauden tauko. Kun oli nauttinut moista laatua, se vaati sulamisajan. Väkevä kertomus vaatii ympärilleen aikaa, ilmaa ja tilaa, samoin kuin suurenmoinen taideteos vaatii väljyyttä ympärilleen tai loistava elokuva väliä ennen uuden katsomista.

En sentään lukenut teosta kertomus päivässä -tahdissa. Ahneus ja uteliaisuus vetivät voiton.

Teos sisältää yhdeksän kertomusta. Ne sijoittuvat Illinoisiin Chicagon seuduille kehyksinään amerikkalainen maaseutu ja maatalousmaisema. Vaikka Elizabeth Stroutia näkyy verratun Alice Munroon, itselleni tuli kertomuksesta Merkki mieleen yksi vahvimmin vaikuttaneista Annie Proulxin maatalousmiljööseen sijoittuvista tuhotarinoista. Tarinan nimeä en enää tavoita.

Vaikka kaikki tarinat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, niillä on keskinäiskytkentä. Joku tai jotkut edellisen kertomuksen sivuhenkilöistä nousevat seuraavassa keskushenkilöiksi. Näin ketju jatkuu teoksen loppuun saakka, muttei ennalta arvattavasti. Tarinat yllättävät erilaisuudellaan.

Merkissä lukija tutustuu entiseen maanviljelijään ja karjatilalliseen Tommy Guptilliin, joka vuosikymmeniä sitten koki katastrofaalisen suuronnettomuuden, Yöllä riehunut tulipalo poltti kaiken tuhkaksi tuotantorakennuksia ja kotitaloa myöten. Korviin jäi vain soimaan palavien nautojen kammottava tuskanmylvintä. Tommy oli ottanut tuolloin syyn tulipalosta kontolleen. Hän oli kai vahingossa illalla unohtanut kääntää vanhanaikaisen, helposti ylikuumenevan lypsykoneen sähkövirran pois päältä. Työskenneltyään nyt liki aikuisuutensa chicagolaisen koulun vahtimestarina hän vanhalla kotiseudullaan ohiajomatkalla ikääntyneen tutun ompelimomerkin tien varressa nähtyään kääntyykin sivutielle ja menee tapaamaan entisen työmiehensä Ken Bartonin poikaa Peteä. Monilapsinen Bartonien perhe kuului seutukunnan pohjasakkaan. Syrjäinen koti oli kuulu kurjuudestaan. Metrien päähän likaa ja pesemättömyyttä lemahtava Pete torjuu Tommyn vilpittömän tervehdyskäynnin kokien sen itseensä kohdistuvana rääkkäyksenä. Kun Pete lopulta tajuaa Tommyn vierailun vilpittömyyden, hänestä tulee avomielinen. Hän paljastaa Tommyn kotitilan tuhopolton oman isänsä Kenin tahalliseksi teoksi. Isä oli käynyt iltayöstä vääntämässä lypsykoneen virran päälle. Köyhä työmies-piruparka oli sievaantunut verisesti Tommyn moittiessa miestä tavattuaan tämän runkkaamasta navettansa takana.

Koulua, missä Tommy on toiminut vahtimestarina, kävi myös Peten laiha. nälkiintynyt pikkusisko Lucy. Bartoneiden viheliäisestä joukosta juuri hän on kohonnut sosiaalisesti. Kirjailijana hänellä on kysyntää kirjallisuustapahtumiin ja -esiintymisiin. Lucyn tapaamme useassa kertomuksessa, tärkeimpänä niistä Sisko. Pete Barton on rohkaistunut ja sopinut pikkusiskonsa Lucyn vierailusta vanhassa lapsuudenkodissa. Lucyn lähdöstä on jo kulunut ihmisiän mittainen aika. Pete alkaa pestä paikkoja ja siihen ryhtyessään tajuaa, millaisen saastan keskellä hän on elänyt. Kahden viikon kuurauksen päätteeksi hän investoi jopa lattialle levitettävään mattoon.

Paikalle saapuu yllättäen myös sisarparvesta aikanaan irronnut Viccy. Viccy on ylilihava, Lucy ja Pete sen sijaan  langanlaihoja. Väkinäisenä käynnistynyt keskustelu johtaa lopulta lapsuuden muistoihin. Muistot aiheuttavat repivää kipua, jota he eivät olleet valmiit kohtaamaan. Ompelustöitä tehnyt äiti vaati ruuan syöntiä silloinkin, kun se ei ollut mennäkseen kurkusta alas.  Kun Viccy oli sylkenyt suuhun piilottamansa, inhoamansa maksanpalat vessan pyttyyn mutta huuhtelu ei ollut vienyt paloja alas, äiti pakotti tytön syömään pytystä noukitut palaset.

”No, Lucy, sinä ja Pete jouduitte syömään likasangosta jos heititte ruokaa pois, minä muistan sen kyllä – teidän oli polvistuttava ja kaiveltava esiin se minkä olitte heittäneet pois ja syötävä se, ja te itkitte – Okei, okei. Tarkoitan vain, että minä ymmärrän miksi te ette halua syötä. Minä vain en ymmärrä miksi minä syön.”  Sanoja on Viccy. Muistelut muuttuvat raastinraudaksi. Lucyn on päästävä pois, nopeasti.

Tarinat eivät kaunistele, vaikka Sisko-kertomuksen kaltaiseen inhonaturalismiin muut kertomukset eivät ylläkään. Menneisyyden traumat muhivat kätkettyinä, mutta eivät nujerru. Monet kirjan miehet kantavat sodan taakkaa, toisen maailmansodan kuten Ken Barton, nuoremmat Vietnamin. Aika ei ole tervehdyttänyt heitä riittävästi ainakaan naisten kokeman mukaan.

Kirjassa petetään ja huorataan. Sympaattisella vanhemmalla herralla Charles Macauleyllä on ollut vuosia avioliiton ulkopuolinen ostetusta seksistä käynnistynyt rakkaussuhde prostituoituun tummapintaiseen Tracyyn. Kertomuksessa Viiveteoria he kohtaavat vanhan tapansa mukaan etäisessä motellissa, mutta suhteessa on jo käyneen astian makua. Tracy pyytää Charlesilta rahaa, todella paljon. Sellaista määrää miehellä ei ole. Rahat Tracy tarvitsee pelastaakseen narkkaripoikansa raskaista huumeveloista. Rakkaustarina mustaan huorana toimivaan naiseen saa surullisen lopun, kun Charles tekee ratkaisunsa auttaa poika sillä kertaa pulasta, johon tietää huumeriippuvaisen ajautuvan uudelleen. Hän nostaa luvatta rahat vaimonsa tililtä ja samalla panee lopullisesti poikki suhteensa Tracyyn.

Kertomus Tuulimyllyt vie vahtimestari Tommy Guptillin kouluun opinto-ohjaaja Patty Nicelyn työpäivään. Patty kohtaa ongelmallisen mutta lahjakkaan Viccy Bartonin tytön Lila Lanen. Tyttö syytää ohjaajan silmille solvauksia tämän lihavuudesta ja oletetusta neitsyydestä, minkä Patty päättää itselleenkin outoon huutoonsa: ”Ulos täältä ja heti, vitun saasta!” Tarinan lopussa opinto-ohjaaja Patty järjestää uuden keskustelun Lila Lanen kanssa. Kaksi järjen takaisin saanutta, sovinnonhaluista naista kohtaavat. Patty ilmoittaa edesauttavansa Lila Lanen pääsyä jatko-opintojen rappusille.

Tarina kytkeytyy myös Lucy Bartonin kirjaan, jonka Patty haluaa ostaa. Kirjakaupassa hän kohtaa lukijalle jo Viiveteoriasta tutun Charles Macauleyn, miehen, johon hän on armottomasti ihastunut vaikka tunteensa peittääkin. Joitakin tarinoita myöhemmin ihmiset mainitsevat Patty Nicelyn ja Charles Macauleyn seurustelevan. Syntyy kuva, että tällä kertaa Charles on löytänyt pysyvän suhteen.

Pattyn luotettu ja paras ystävä on Angelina, Mary Mumfordin tytär. Molemmat naiset, äiti ja tytär, ovat jättäneet aviomiehensä. Varakkaan miehen Aileen kanssa aviossa elänyt Mary sai 69-vuotissyntymäpäivälahjaksi Italian matkan pieneen Bogliascon kylään. Sinne lähtiessään Maryn pitkä avioliitto oli jo väljähtynyt. Kun Maryn ja Aileen kultahäiden kunniaksi oli järjestetty juhlat, aviomies ei vaivautunut kertaakaan tanssittamaan niissä vaimoaan. Italiassa Mary tapasi itseään hulppeasti nuoremman, naimisissa olevan Paolon ja he muuttivat yhteen. Kun Angelina vähäiset säästönsä käyttäen matkustaa Italiaan tapaamaan äitiään, näkemisestä on kulunut jo lukuisia vuosia. Angelina löytää nuorekkaan, elämäniloisen äidin. Tarinassa Mississippi Mary äiti ja tyttö tutustuvat toisiinsa uudelleen ja kokevat löytämisen syvän onnen.

Ihmisiä on Elizabeth Stroutin galleriassa joka lähtöön. Linda Peterson-Cornell pitää hulppeassa talossaan aviomiehensä Jayn kanssa vuokralaisia. Valokuvausmessujen yhteydessä sinne päätyy Yonne Tuttle. Hänen huoneistonsa on omalaatuinen: ei ovea taata yksityisyyttä, kylpyhuone ja wc ovat lasia ilman suojaverhoja. Epäröivälle vuokralaiselle vakuutetaan yksityisyyden rikkomattomuus. Mutta tarkkasilmäiseltä Yonnelta jää havaitsematta shokkikylppäriä ihmetellessään ylänurkkaan kiinnitetty kamera. Se on yhteydessä Jayn tietokoneeseen ja illan koittaessa aviopari seuraa ruudulta Yonnen kaikki intiimit toimet pytyllä asioimisesta alkaen. Jotakin on säröillä, viestii tämä kertomus Säröillä. Vuokrasuhde katkeaa katastrofaalisesti Yonnen kirkumiseen ja lopulta poliisien ilmaantuessa ovelle. Jay oli vienyt perverssin käytöksensä astetta pidemmälle.

Huorahtavia naisia (Tracy, Nicelyn naiset Pattya lukuun ottamatta), aviopuolisonsa tai rakastettunsa jättäjiä (Mary Mumford, Angelina, Charles), perverssejä tyyppejä (Linja ja Jay), Vietnamin kokemusten rampauttamia, kurjuuteen yltävää köyhyyttä (Bartonit), pilkkaa aiheuttavaa ylipainoisuutta (Viccy ja Patty), narkkariutta, homoseksualismia, rakkautta ja välittämistä, selviytymistä ja sosiaalista nousua (ainakin Lucy, sisarukset Abel ja Dottie), Kaikki on mahdollista -kokoelmasta löytyy ihmisiä joka lähtöön.

Kaikki on mahdollista, Elizabeth Strout todistaa. Amerikkalainen yritteliäisyys ja eteenpäin pyrkiminen pystyvät sittenkin puhkaisemaan eteen nousseet seinät. Näin optimistisesti ja lämminhenkisesti hienoa teosta tulkitsin.

Ihmettelin kertomuksen Tuulimyllyt nimeä ja tekstissä toistuvaa käännöstä. Kyseessä eivät nimittäin ole tuulimyllyt vaan tuulivoimalat. Myllyt jauhavat jauhoja, voimalat tuottavat sähköä ja tässä kuvatut laitteet tekevät juuri sitä. Kiusallista kääntäjälle, jos möhläys on jo alkutekstissä. Ja jos ei ole, moka on vielä kiusallisempi joskin inhimillinen.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista. Otava 2019, 260 sivua. Suomennos Kristiina Rikman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s