Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Pentti Linkola – ihminen ja legenda sai vuoden 2017 Tieto-Finlandian. Pentti Linkola kuoli huhtikuun alussa.

Profeetta-sanalla on vanhatestamentillinen kaiku. Profeetta oli edelläkävijä, julistaja ennen Mestaria tai Opettajaa, köyhää kalastajaa, joka saarnasi parannuksentekoa ja kurssin kääntämisen välttämättömyyttä. Huhtikuun alussa 88-vuotiaana kuollut kirjailija, kalastaja ja ornitologi Pentti Linkola (1932−2020) oli meidän aikamme profeetta, jossa yhdistyi suuri opettaja.

Profeetan viitta on raskas eikä sitä voi kukaan itse päällensä pukea. Raskas se oli Linkolalle siksi, että mikään ei mennyt hänen ihanteidensa suuntaisesti, päinvastoin. Tutut metsät muuttuivat raiskioiksi, suot pilalle kuivatetuiksi muistojen lakkamaiksi, vesistöt ja viljelykset myrkyttyneiksi ja lukuisat tutut lintulajit liki kadonneiksi. Vanhana hän maksoi voimattomuuden kokemustaan syvänä masennuksena, pohjattomana suruna ja katkeruutena.

Profeetan viitta on ansaittava elämällään, teoillaan ja opetuksillaan. Linkola täytti tunnusmerkit. Oli elettävä luonnon ehdoilla kuin olisi itsekin osa luontoa. Ei Linkola ryhtynyt raskaaseen kalastajan ammattiin testamentillisen esikuvan jäljiltä. Muita vaihtoehtoja hän ei nähnyt. Jotenkin oli elanto hankittava. Luontoihminen valitsi luonnon: talvikautena ammattikalastuksen, kesäkuukausina valtakunnalliset lintulaskennat ja poikasten rengastukset, loppukesällä marjastukset ja sienestykset.

Riitta Kylänpää kirjoitti monipuolisen teoksen kalastaja Pentti Linkolasta niin, että hänellä oli hankkeelleen kohteen suostumus ja käytettävissä miehen laaja arkistomateriaali, kuten kirjeet ja päiväkirjat. Haastattelutunteja kertyi hulppea määrä ja haastateltavia Linkolan itsensä lisäksi runsaasti. He olivat vuosikymmenten ajan rinnalla kulkijoita, ystäviä ja kiistakumppaneita.

Vierulan tilan uskollinen ja ”suurenmoisen ihmisrakas” Tuli-tamma. Kirjan kuvitusta.

Ilmestyttyään Kylänpään teos Pentti Linkola – ihminen ja legenda valittiin vuoden 2017 Tieto-Finlandian saajaksi. Nyt toukokuun alkupuoliskolla teos on valittu Helsingin Sanomien lukupiirin kirjaksi (hs.fi/lukupiiri). Lukupiiriään mainostaessaan lehti otsikoi sunnuntain 3. toukokuuta palstansa otsikolla Ansaitseeko luonnonsuojelija Pentti Linkola liputuspäivän? Mielestäni ansaitsee, ilman epäilystä, mutta kyllä siitä metakka syntyisi. Luonnontilan raskaiden pettymysten vuosinaan hän ilmaisi sanallisen tukensa terroristisille teoille ja luokitteli ihmisten enemmistön roskaväeksi ja paariaksi. Vastalauseargumentteja hän suorastaan tyrkytti halullisten käsiin.

”Vain se on todellista luonnonsuojelua. Vasta silloin, kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneiden teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä, silloin kun suo-ojituspillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta”, hän julisti yhdessä kiistanalaisista pamfleteistaan.

Tunnen suurta riittämättömyyttä Kylänpään teoksen ja sen päähenkilön edessä. Pentti Linkolan taito pukea ajatuksensa sanoiksi etsi vertaistaan. Hänen kynänsä jälki oli purevaa, ivallista, satiirista, viiltävää, analyyttistä, vastaansanomatonta, luontofaktoissa kiistatonta ja kielellisesti hehkuvaa. Hänen artikkelinsa pysähdyttivät ja koskettivat. Häntä ylistettiin ja kiitettiin, mutta yhtä lailla parjattiin ja hänestä irtisanouduttiin hänen vuosien mittaan yhä kärjistyneempien mielipiteittensä johdosta. Hänen ryppyiseen otsaansa iskeytyi leimoja ekonatsista ekofasistiin. Syyt leimoihin kumpusivat hänen kirjoituksistaan, herätyshuudoista kuurolle ihmiskunnalle.

Linkola oli monipuolisesti sivistynyt mies, kulttuuripersoona, jolle sivistys merkitsi eri asiaa kuin koulutus. ”Vain hyvin koulutettu ihminen pystyy raastamaan maapallon puhtaaksi luonnonvaroista, ja vain koulutus pystyy luomaan ihmiselle riittävästi niitä uusia tarpeita, jotka takaavat teknologian tuotteiden menemisen kaupaksi.”
Ihmisestä oli Linkolan mukaan tullut oman evoluutionsa tahdoton uhri. Ihmiskunnan luonnottoman nopea kehitys ei ole ollut vahingoksi vain ympäristölle vaan myös ihmiselle. Todetessaan edesmenneen sosialismin ”säästäneen” kansalaisensa liialliselta kuluttamiselta hän totesi: ”Oli pienempi paha rakentaa sata palatsia jollekin Ceausescun suvulle kuin miljoona kesämökkiä suomalaisille.”

Pyhänä pidetyllä tasa-arvolla oli Linkolan ajattelun mukaan myös ei-toivotut seuraamuksensa. Kun Linkolaan kohdistui kritiikinmyrsky, yksi puolustajista oli luonnontieteilijä Anto Leikola, Pentti Linkolan pikkuserkku. Leikola pyrki ravistelemaan kivettyneitä ajatuskaavoja:
”Hänen [Pentti Linkolan] ydinominaisuuksiaan ovat voimakas eettinen paatos, poikkeuksellisen syvä luonnontuntemus sekä pyrkimys johdonmukaiseen tieteelliseen ajatteluun… Kysymykset laillisen ja laittoman, väkivaltaisen ja väkivallattoman rajoista ja oikeutuksista ovat niin vanhoja ja niin vaikeita, että niistä ei selviä vain leimaamalla Linkolan linja kammottavaksi, puistattavaksi ja epäinhimilliseksi. Entäpä jos ihmiskunnan tosiasiallinen linja onkin sitä?” Leikola kysyi.

Anto Leikolan lisäksi Linkolalla oli monia arvovaltaisia puolustajia, ennen kaikkea Linkolan ohjelmaa utopiana lukenut filosofi Georg Henrik von Wright sekä säkenöivän puolustuksen esittänyt filosofi Esa Saarinen. Heidän näkemyksensä ovat Kylänpään kirjan mitä kiinnostavinta antia.

Linkolan henkilökohtaisesti tunteneet tunnistivat hänessä karismaattisen, ihmisystävällisen, sosiaalisen, huumorintajuisen, herkän ja hauskan henkilön. Vaikka hän liikkui soutaen, polkupyörällä ja metsässä kävellen vuosikymmeniä useimmiten yksin, hän ei ollut erakko. Sääksmäen Vähä-Uotilassa kävi paljon väkeä, viime vuosikymmeninä monet heistä myös apureina verkkojenkokemisessa Vanajan selillä. Yksin hän ei olisi verkoilla enää selvinnyt sen jälkeen, kun hänen viisitoistavuotinen avioliittonsa murentui 1970-luvun puolivälissä Aliisa-vaimon muutettua Kuhmoisten kalastustilalta Vierulasta tytärten kanssa Helsinkiin ja haettua avioeroa Linkolan siirtäessä verkkonsa Porkkalanniemeen. Linkola yritti viimeiseen asti viivyttää eroa.

Pekka Sundell oli pestissä Porkkalan Hirsalan vuosina. Soutajat pitivät Linkolaa reiluna miehenä, joka puolitti apurinsa kanssa kalamynnin tulot. Hirsalassa Linkolan verkoilla kävi kala- ja verkkovarkaita. Kuva: Eero-Pekka Rislakki. Kirjan kuvitusta.

Soutajiksi alkoi ilmoittautua nuoria pasifistisia ornitologeja. Pentti Linkola oli vanhan polven pasifisti, aikana ennen siviilipalvelua. Hän julkaisi vuonna 1960 yhdessä älykköradikaalin psykologin Pehr Charpantierin kanssa nimiinsä ottamansa pamfletin Isänmaan ja ihmisen puolesta. Kirja nostatti milteipä kirjasodan. Vanhoillisisänmaalliset olivat kauhuissaan, nuoret kiinnostuivat pasifismista.

Linkola ehdotti Suomelle jaettavaksi kansainvälistä rauhanpalkintoa voimakkaan propagandan säestyksellä.
”Sellaisen pienen rauhankyyhkyn kimppuun hyökkäämistä tuskin suurvaltakaan haluaisi ottaa niskoilleen”, hän järkeili.
Samoihin aikoihin Suomessa tutustuttiin Bertrand Russellin johdolla syntyneeseen akateemiseen ryhmään Committee of One Hundred. Esimerkin voimasta myös Suomessa syntyi Sadankomitea, josta versosi monia muita liikkeitä. Linkola suoritti armeijansa, mutta teki valintansa aseistakieltäytymisen ja armeijan välillä sillä perusteella, että siviilipalveluksessa hän olisi ilmeisesti joutunut sisähommiin. Sitä hän ei olisi mielestään kestänyt. Samasta syystä hän oli jättänyt yliopisto-opintonsakin kesken. Mutta armeija tuotti pettymyksen: ulkona oloa oli odotettua vähemmän. Lisäksi hän joutui päällystön silmittömän simputuksen uhriksi.

Aliisa Lummes, Pentti Linkolan puoliso, teki miehensä rinnalla töitä kestämisensä äärirajoille. Hän oli Linkolan ensirakkaus.

Aliisa Lummes oli Pentti Linkolan ensirakkaus. Ennen häntä Linkola on ”säästynyt naisista”. Sairaanhoitajaopiskelija oli riuska ja raskasta työtä pelkäämätön soma nainen. Herätys oli molemmilla viiden hujakoilla. Linkolan niukka aamiainen käsitti kylmään veteen sekoitettuja kaurahiutaleita, kenties myös maitoa. (Maitoa hän joi kolme litraa päivässä.) Yhteiset työpäivät talvikalastuksessa kestivät 8−12 tuntia, joskus paljon pidempään. Linkola ei hyväksynyt minkäänlaista luppoaikaa eikä Aliisa yrittänytkään sellaista. Hän on hyvin työteliäs, voimiensa äärirajoille asti. Kun lapset olivat pieniä, heitä jouduttiin peittelemään veneen kokkaan. Useimmiten heidät kuitenkin jätettiin kotiin. Juoksevaa vettä tai sähköä Kuhmoisten kalastajakodissa ei ollut. Vesi nostettiin kaivosta. Linkola itse joi järvellä vettä lapiolla suoraan avannosta.

Pekka Tarkan mukaan hänen kehossaan ei ollut grammaakaan rasvaa. ”Hän oli itsepäinen ja hirvittävän määrätietoinen, mutta onnettoman epäkäytännöllinen”, Tarkka luonnehti elinikäistä ystäväänsä.
Käsivoimissa Linkola hävisi Aliisalle, joka kiskoi raskaita verkkoja puhdistettavaksi roskakaloista ja muut irrotettaviksi myyntiin ja itselle syötäväksi. Kuore oli Pentti Linkolan herkkua, niitä hän napsi verkosta suuhunsa raakana.

Linkola kokeili apunaan entisiä ravihevosia, mutta niillä ei riittänyt luontoa seista avannon vierellä hyisessä viimassa. Tässä Rekun kanssa. Kuva: Markku Bärman. Kirjan kuvitusta.

Molempien yöunet olivat riittämättömät, joka ainoa päivä. Vasta vanhuudessa sokeritautisena Linkola salli itselleen tarvitsemansa yölevon. Kalat Linkola kuljetti pyörän tarakalla raskaissa puulaatikoissa kilometrien päähän maantien varteen, mistä linja-auton oli määrä poimia ne eteenpäin kuljetettaviksi. Kalojen pyörällä kuljetus oli silkkaa helvettiä. Myöhemmin Linkola käytti kuljetuksiin vanhaa, nöyrää hevostaan, joka ei liioin saanut kylliksi lepoa raadannastaan. Muutaman vuoden ajan Linkolalla oli kalojen kuljetuksessa autovanhus, jota hän hädin tuskin osasi ajaa. Kirjan mukaan hän ohitti toisen auton noina vuosina vain yhden kerran. Ohitettava auto seisoi parkkeerattuna tienposkessa.

Kalastuksen tuotto heittelehti suuresti säistä ja jään paksuudesta riippuen. Välillä hyvinä kuhatalvina tienestit olivat erinomaiset ja Linkola pystyi maksamaan velkansa. Mutta aina perhe eli nuukasti, perunansa ja vihanneksensa itse viljellen ja metsän antimet keräten, myyntiin ja omaan käyttöön. (Puutetta Linkola piti ihmisen perustarpeena.) Erilaisia kalaverkkoja oli vedessä yhtä aikaa ainakin sata. Niitä Linkola kuivasi ja korjasi saunassa, sillä oman saunomisensa hän rajasi muutamaan kertaan vuodessa. Periaatteessa joulu ja juhannus riittivät, sillä saunominen oli ajan tuhlausta. Mieluummin hän käytti aikaansa lukemiseen. Ennen muuta hän luki kotimaista kaunokirjallisuutta. Pentti Haanpää, Aleksis Kivi ja F.E. Sillanpää sekä nykykirjailijoista Antti Tuuri, Sirpa Kähkönen, ystävä Heikki Turunen ja edesmennyt ystävä Pentti Saarikoski kuuluivat suosikkeihin. Kun ihmisen runtelema luonto tarjosi surua, kaunokirjallisuus toi lohtua ja iloa, ja klassinen musiikki. Musiikissa lepäsi pettyneen ja väsyneen kalastajan mieli, kuten miehuusvuosina vanhoissa metsissä.

Pentti Linkolan pettymys vihreään liikkeeseen oli syvä. Hän roimi liikettä herkullisin kielikuvin. Ilkka Ruotsalaisen kuva, kirjan kuvitusta.

Pentti Linkola on jäänyt historiaan välirikostaan 1970-luvulla syntyneen vihreän liikkeen kanssa. Hän tuki Koijärvi-liikettä ja osallistui itse fyysisesti Talaskankaan ja Kesson väkivallattomaan vastarintaan. Mutta kun hän kirjoitti vihreän liikkeen poliittisen ohjelman, hänestä sanouduttiin nopeasti irti. Ohjelma oli aivan liian radikaali, sen lukija saa Kylänpään kirjasta tuta. Vihreä liike rakentuu muun poliittisen järjestelmämme tavoin humanismiin. Humanismi on ihmiskeskeinen aatesuunta ja sitä Linkola karsasti. Demokratiaa ja tasa-arvoa ei ole lupa konsensus-Suomessa kyseenalaistaa. Ne ovat tabuja, kansallisesti koskemattomia ja pyhiä.

Kohtalonkysymykseksi Linkolalle muodostui jo varhaisessa vaiheessa räjähdysmäinen väestökasvu. Maapallo ei tulisi kestämään ihmistä kiihtyvine kulutuksineen ja luonnonvarojen ryöväämisineen. Hänelle ihminen on vain yksi eläinlaji muiden luontokappaleiden joukossa, mutta laji on osoittautunut tuhoisaksi muille ja koko maapallolle. Linkola kyseenalaisti demokratian ja tasa-arvon ja sen mukanaan tuoman elintason nousun. Hän rakasti ihmisiä, mutta vihasi ihmiskuntaa.

Linkola on kertonut olleensa valmis antamaan kaiken pois, jos olisi saanut takaisin 1930-luvun. Vielä silloin ”Suomessa oli rikas ja monipuolinen luonto, takamaiden sydämessä vielä puita pystyssä ja meillä oli olemassa aito ja omavarainen, ekologisesti kestävä maatalousvaltainen elinkeinoelämä”. Murtumakohta oli silloin, kun vihattavaksi muuttuneesta yhteiskunnasta katosivat työhevoset. ”Se oli hirveä erehdys. Siihen kulttuurin olisi pitänyt pysähtyä.”

Linkolaa voisi kutsua kansalliseksi ikoniksi. Hänen elämänsä on täynnä tarinoita ja niitä Riitta Kylänpään kirjasta löytyy. Kuten kalastamisesta Vanajalla -40 asteen pakkasessa, jolloin ainoa tapa lämmitellä käsiä oli työntää ne avantoon, tai nuorukainen Pentti Linkolan ilmestymisestä ylioppilaskirjoituksiin keväällä 1950 kumisaappaat jalassa ja lintukiikari kaulassa sekä tuoreen ylioppilaan katoamisesta ylioppilaaksitulopäivänä Helsingistä Päijänteelle linturetkelle.

Pentti Linkola on laskujensa mukaan rengastanut noin 70 000 lintua. Juhani Rautialan kuva Oulun läänin Pyhäjärveltä: Linkola ja kotkanpoikanen. Kirjan kuvitusta.

Pentti Linkola jää historiaan lintujen esiintymistilastoijana, virallisena laskijana ja petolintujen rengastajana, joka samosi rengastuspuuhissaan liki kaikki Suomen kunnat. Kiipeäminen runkosaksien avulla 20−30-metristen puiden latvoihin rengastamaan oli korkeanpaikankammoiselta mieheltä aina villi suoritus. Vuoteen 2014 mennessä Linkola oli laskujensa mukaan rengastanut noin 70 000 lintua. Kukaan ei yllä lähellekään hänen suoritustaan. Hänen vuosittaiset petolintureviirinsä olivat laajat: ensin Hämeen takametsät, sitten Pohjanmaan suot ja viimeisinä Kainuun ja Pohjois-Karjalan sydänmaat.
”Lintuhavainto ilman siihen liittyvää pesälöytöä on onnettomuus. Pesä on todiste siitä, että lintu asuu paikkakunnalla.”

Petolinnuista hän siirtyi vesilintujen laskentaan. Nuorukaisena hänen pitkäkestoinen, jokavuotinen vesilintujen laskentapaikkansa oli karu, autio Signilskärin luoto Ahvenanmaan saaristossa. Sinne hän teki vastavihityn Aliisa-vaimonsa kanssa myös yhteisen häämatkan. Hän saattoi soutaa pelkästään yhtenä päivänä 60 kilometriä koluten jokaisen saaren, luodon, niemen, lahdelman ja matalikon. Lopulta äärimmilleen venytetty fysiikka petti. Ikääntyvässä Linkolassa puhkesi sokeritauti. Kalastus loppui, kun jalka ei noussut enää veneen laidan yli. Se otti miehessä syvältä. Fyysinen osa elämäntyöstä oli nojautunut juuri kehon kestämisen varaan.

Tiede-eliittitaustainen Linkola arvosti pienviljelijätaustaista ystäväänsä, kirjailija Reijo Rinnettä suuresti. Rinteen viimeiseksi jäänyttä romaania Näin luotiin Koillismaa (1995) Linkola piti monen vuoden ajan parhaana romaanina. Kuva: Wesa Rinne. Kirjan kuvitusta.

Mutta Pentti Linkola oli ennen kaikkea kirjoittaja, jolta ilmestyi valtaisa määrä artikkeleita, useita teoksia, pamfletteja ja lintukirjoja. Vain runsaan kahdenkymmenen vuoden iässä häneltä tilattiin suuren ruotsalaisen lintuteoksen suomennos. Tilaaja oli lukiovuosien biologianopettaja, Otavan hallintoon siirtynyt Jorma Soveri. Linkola suomensi Suuren lintukirjan nimellä vuonna 1955 ilmestyneen teoksen yhdessä ornitologi Olavi Hildénin kanssa, kuten vuosia myöhemmin kirjoitti tämän kanssa kaksiosaisen suuren Pohjolan linnut -teoksen (1972). Teos sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Linkola kirjoitti vuosikymmenten ajan säännöllisesti moniin eri lehtiin. Suomen Kuvalehti oli niistä arvovaltaisin. Hän luennoi ja esitelmöi kysynnän ja ehtimisensä rajoissa.

Pentti Linkolan elämään kuului avioliiton loppumisen jälkeen kaksi tärkeää elämänkumppania, Tammen kaunokirjallisen osaston päällikkö Sirkka Kurki-Suonio siitä alkaen, kun Pentti Linkola oli siirtynyt merikalastajaksi Porkkalan tuntumaan Hirsalaan sekä metsien ystävä, taidehistorian maisteri Anneli Jussila Linkolan vakiinnuttua Sääksmäelle Vähä-Uotilaan 1980-luvun lopulla. Kahden naisen vuorottelu oli välillä kiusallista. Anneli Jussilan mielestä Pentti Linkola samanaikaisesti ”sekä säästi että söi kakkua”.

Molempien naisten kanssa Linkola teki pitkiä luontoretkiä, Sirkka Kurki-Suonion kanssa usein polkupyörillä Euroopan eri maissa. ”Muualla Euroopassa puut ovat pystyssä eikä vaaka-asennossa kuten Suomessa”, kuului eräs Linkolan sarkastinen matkakokemus. Anneli Jussilan kanssa Linkola etsi suojelumetsiä Luonnonperintösäätiölle. Säätiön hän perusti rahoilla, joita hänen 60-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi oli lahjoitettu. Luonnonperintösäätiöön hän siirsi myös kaikki liikenevät ”tyttäriensä perintörahat”. Vuoden 2016 lopussa säätiön omistuksessa oli jo 60 suojelualuetta, yhteensä 1 600 hehtaaria vanhaa metsää eri puolilla Suomea.

Pentti Linkolan elämäntyö on valtava. Silti hän koki epäonnistuneensa. Hän lainasi ystäväänsä Erno Paasilinnaa: ”Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous.”
”Pentti Linkola kärsii lihaksi ja vereksi oman aikamme suunnattomimman, sivuutetuimman uhkan”, 
totesi filosofi Esa Saarinen Jyväskylän kesässä 1988 ”koivurunkoisen kansan kiharatukkaisesta Sokrateksesta”.

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017, lähteineen ja hakemistoineen 463 sivua. Teoksessa on upea ja ainutlaatuinen kuvitus.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s