Juhani Salokannel: Sivistystahto. Jaan Kross, hänen tuotantonsa ja virolaisuus

Jaan Kfrossin syntymästä tuli helmikuussa kuluneeksi sata vuotta. Blogissani vuonna 2008 ilmestynyt  Sivistystahto sen kunniaksi.

Sivistystahto. Kirjailija ja kääntäjä Juhani Salokannel on valinnut sivistystahdon kuvaamaan syvälleluotaavimmin kirjailija Jaan Krossia (1920−2007) henkilönä ja Viroa kansakuntana. Sivistystahtoa ilmensi oman kielen ja kulttuurin sitkeä säilyttäminen yli 45-vuotisen verentahmaisen ja hengeltään tunkkaisen, diktatuurisen neuvostovallan ajan.
”Suuri kotikirjasto oli Virossa sivistyksen mitta aina 1990-luvulle saakka”, Juhani Salokannel kirjoittaa. Pitkälti niin oli (mielestäni) meilläkin.

Sivistystahto on itsenäisen, useamman kerran miehitetyn ja uudelleen itsenäisyytensä saaneen maan historiateos kuitenkin yhden sivistyneen ja monivaiheisen elämän eläneen miehen ja hänen tuotantonsa kautta kerrottuna. Jaan Kross syntyi samana vuonna, kun nuoren tasavallan voi katsoa tosiasiallisesti alkaneen. Pitkän elämän elänyt kirjailija oli liki yhdeksän vuosikymmenen ajan maansa pituinen mies.

Valtavalla intensiteetillä ja asiantuntemuksella aiheeseensa heittäytynyt Juhani Salokannel on Sivistystahdossa tuottanut järeän teoksen mestarista, sillä se Jaan Kross oli. Jos siitä ei ollut vakuuttunut aiemmin, viimeistään Sivistystahtoa lukiessa vakuuttuu. Ja mestari on myös Juhani Salokannel analyyttisella, oivaltavalla, uusia näkökulmia loihtivalla ja kielenkäyttäjän hehkuvalla otteellaan. Ajatukset on punnittu ja karaistu Krossin teosten läpikotaisella tuntemuksella. Salokannel on istunut seminaareissa ja tehnyt perinpohjaisia haastatteluja.

Juhani Salokannel kertoo teoksensa lopussa käynnistäneensä hankkeensa vuonna 1997, siis yksitoista vuotta ennen Sivistystahdon ilmestymistä. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa Krossin elämäkerta, ikääntyvä mutta yhtä kaikki vielä tuottelias kirjailija kun ei tuntunut itse tarttuvan henkilöhistoriaansa ja -kuvaansa. Mutta vuonna 2003 Jaan Krossilta ilmestyi Kallid kaasteelised (Kalliit kanssamatkustajat). Tuhti teos oli Krossin elämäkerran ensimmäinen osa. Salokannel muutti kirjansa kurssia ja siirsi painopisteen tuotantoon, teosten kulloisiinkin taustoihin ja kirjojen merkitykseen virolaisuuden ja sivistystahdon tarkastelussa.

”Koko hänen tuotantonsa tavoite on rakentaa virolainen Bildungsroman, kansallinen kehitysromaani, ja siinä työssä hän käyttää elämäkertaansa vain välineenä, yhtenä monista.”

Krossin itsensä kirjoittama elämäkerran ensimmäinen osa jäi samalla ainoaksi, sillä toisen osan kirjoittamiseen voimat eivät enää riittäneet. Kallid kaasteelised II ilmestyi paljolti sanelun tuloksena vuonna 2008, pian kirjailijan kuoleman jälkeen. Siinä ei ole enää aito Krossin kirjoituskoneen jälki.

Juhani Salokannel luonnehtii Jaan Krossia kompromissihakuiseksi mieheksi, joka testasi kaiken aikaa kirjailijavapautensa rajoja riskejä ottaen ja oli kompromissien kevytpeitteen alla tavoitteistaan ja niiden edistämisestä tietoinen ja järkkymätön. Kross oli taitava ja ovela. Oli omattava välttämätön luovimisen taito.
”Mutta siitä [luovimisesta] on hän myös kirjoittanut. Siihen viittaa, sitä kuvaa ja erittelee yllättävän suuri osa hänen tuotannostaan”, Salokannel muistuttaa.

Tallinnan Kalamajassa sijaitsevan, vuonna 2016 suljetun Patarein vankilan, Komin hiilikaivosvankileirin ja Siperiaan karkotuksen nuorena miehenä kokenut Jaan Kross aloitti runoilijana vuonna 1954 koittaneen vapautumisensa jälkeen kokoelmallaan Söerikastaja (Hiilenrikastaja).  Kirjan nimi ja viimeinen runo viittaavat provokatiivisesti Komin vankileiriin. Ilmestymisvuosi 1958 oli sama, jolloin Kross avioitui runoilija Ellen Niitin, siitä lähtien elinikäisen elämänkumppaninsa, kanssa. Tuolloin hänet myös hyväksyttiin Viron kirjailijaliiton jäseneksi, mikä merkitsi toimeentulon turvaa, myös vapautta deadlineista.

18-vuotias tallinnalainen lukiolainen Jaan Kross. Eletään vuotta 1938 ja suuret dramaattiset käänteet Jaanin elämässä vielä edessä.

Kaksi runoilijaa, Jaan Kross ja Ellen Niit menivät naimisiin vuonna 1958. Samana vuonna ilmestyi myös Jaan Krossin esikoiskokoelma Söerikastaja (Hiilenrikastaja)..

Kross astui kirjallisuuden näyttämölle aikana, jolloin kommunistisen puolueen keskuskomitea ei halunnut enää puuttua yksittäisiin teoksiin stalinistisen ajan tavoin. Viiden runokokoelman jälkeen Jaan Kross siirtyi monien kollegoiden yllätykseksi proosaan. Ystävän, runoilija Ain Kaalepin oli vaikeaa sitä hyväksyä, sillä jo siihen asti Kross oli ollut runoudessa asteittainen ilmaisun uudistaja, joka vaikutti ravitsevasti Viron runouden kehitykseen. Hän oli Viron runoudessa portinaukaisija, lautturi ja lumiaura. Neuvostohyveitä ja vanhoja virolaisia traditioita myötäilevä runous oli loppuriimistä. Jos modernismi tuli Suomeen tornadona,Viroon se virtasi vaivihkaa, totutun runomitan rinnalle, vanhan mukana säilyttäen. Ain Kaalepille runo on säilyvää kirjallisuutta. Kross uskoi romaanin pidempi-ikäisyyteen.

Totuudellisuus ja totuudenkaltaisuus olivat Krossille keskeisiä tavoitteita:
”Kaunokirjallisuuden totuudellisuus syntyy kuvauksen todenkaltaisuudesta, ei toden jäljittämisestä, historian triviasta. Ja omaan todenkaltaisuuteensa Jaan Kross pyrkii jo nuorena omaksumansa taidekäsityksen mukaisesti”, Salokannel tiivistää.

Proosa tarjosi Jaan Krossille uuden väylän. Kross kirjoitti vuosikymmenet historiallista proosaa. Koska historialliset tapahtumat ovat vaikeasti kiistettävissä, neuvostosensuurin oli hankalampi viskoa hiekkaa kirjailijan kirjoituskoneeseen. Historiallinen romaani antoi väljyyttä ja suuremman vapauden. Historiallinen romaani oli Krossille faktan ja fiktion leikkiä. Sen kautta saattoi kirjoittaa omasta ajasta. Siitä juuri Kross kirjoitti, vaikka toistuvasti vähätteli kirjoissaan piilevää allegoriaa. Sen lukijat kuitenkin aina löysivät.

Juhani Salokannel ei tyydy nostamaan Krossin teoksista esiin vain rinnastettavuutta eri aikakausien halki, vaikka nostaakin aina näkyviin Stalinin vainovuosien, Hruštševin suojasään ajalla Tallinnassa sittenkin varsin hyvin voineen stalinismin, Brežnevin pitkän valtakauden harmaan stagnaation ja määrätietoisen venäläistämisen puristuksessa kipuilun. Krossin teokset rohkaisivat virolaisia jaksamaan. Mikään aikakausi ei kestäisi loputtomiin. Kun Kross kuvasi ruskeapaitaisten vallananastajien harjoittamaa terroria natsi-Saksassa kirjassaan Vastatuulen laiva, lukija osasi rinnastaa sen puna-aatteen nimissä harjoitettuun terroriin. Elämä oli opettanut lukemaan rivien välistä.

Jaan Krossilla oli taito löytää Viron historiasta persoonallisia, poikkeuksellisen kyvykkäitä ja oppineita henkilöitä, joiden henkilökuvalle ja elämäntyölle hän rakensi useimmat romaaninsa mutta joiden hairahdusten ja erehdysten avulla hän tunkeutui Viron kipupisteisiin. Hän ei valinnut kuvattavikseen tunnustettuja suurmiehiä, joita olisi ollut tarjolla pitkä rivi, kuten  Kalevipoegin koonnut Friedrich Reinhold Kreutzwald, suurtyön kansanrunouden kerääjäna tehnyt  Jacob Hurt, runoilija Juhan Liiv, runoilija Lydia Koidula, lehtimies ja maatalouden uudistaja Carl Robert Jakobson, komentaja Johan Laidoner – useimmat heistä 1800-luvulta kansallisen heräämisen kaudelta.

Krossin historiallisten romaanien päähenkilöt olivat ainakin suomalaiselle lukijalle uusia tuttavuuksia, ilmeisesti myös keskivertovirolaiselle. He olivat ylittäneet luokkarajan, rahvaasta sivistyksen kautta taiteilijoiksi, tiedemiehiksi tai korkean tason ammattiosaajiksi. Luokkarajan ylitys tapahtui Virossa aina saksalaisuuden ja saksan kielen kautta. Nousukasvirolaisilla oli oma nimensä, katajasaksalaiset (katakad tai katajasaksid).Tunnetuin oppineiden säätyyn kivunnut on Krossin pääteoksen, neliosaisena ilmestyneen romaanijärkäleen Kolme katku vahel (Uppiniskaisuuden kronikka) keskushenkilö, Liivinmaan kronikan (1578) kirjoittaja Balthasar Russow. Häneen Kross kirjoitti paljon itseään, olivathan molemmat, niin kuvattava kuin kuvaaja kirjailijoita.
”Jaan Krossin romaani rakentaa Russowin nimen, viran ja kronikan ympärille kokonaisen freskon”, luonnehtii Salokannel suurteosta.

Russow oli erinomainen oppineiden keskinäisten kontaktien kautta tullut aihelöytö. Historiantutkija Hans Kruusilta Kross sai kuulla Viron historiatutkimuksen uranuurtajan Paul Johansenin saksalaisesta arkistolöydöstä. Se todisti Balthasar Russowin olleen syntyjään virolainen. Russow loi kuitenkin sivistyksellisen perustansa saksalaisessa Euroopassa ennen paluutaan Tallinnaan, Reveliin, jonne hän hakeutui papin virkaan.

Romaanien henkilöissä on liki aina juonne virolaisuuteen. Poikkeuksen tekee kansainvälisen läpimurtoromaanin Keisarin hullun päähenkilö, aatelismies Timoteus von Bock, Võisikun kartanon omistaja Põlsamaalta. Hän oli syntyperältään saksalainen. Syntyperältään virolaisia ovat 1400-luvun lopulla elänyt kuvanveistäjä Michel Sittow (Neljä monologia anno 1506), taidemaalari Johann Köhler ja keisarin henkilääkäri Philipp Jakob Karell (Kolmannet vuoret), kansallisuusaatteen herättäjä, lehtimies Johann Woldemar Jannsen (novelli Isän tuolissa), kenraaliksi ylennetty Johann von Michelson (Michelsonin paluu), itsenäisyysmies Jüri Vilms (Kuningasajatus), pärnulaisen räätälin poika, professori Friedrich Holmlund Martens (Professori Martensin lähtö), juoppo, raajarikko keksijä ja kaukoputkilinssien hioja Bernhard Schmidt (Vastatuulen laiva) ja kovan kohtalon neuvostomiehityksen kourissa kokenut opiskelutoveri Indrek Tarma (oikealta nimeltään Andres Raska, Mesmerin piiri). Keitähän kaikkia jäi listaltani uupumaan?

Menneisyyden rahvastaustaisten sankarien lisäksi Krossin useimpia teoksia yhdistää jokin vanha asiakirja, usein jo kadonnut tai vasta nyt arkistojen kätköistä löytynyt, aina kuitenkin vaarallinen tai erityisen tärkeä. Joskus asiakirja on kuvitteellinen, kuten teoksessa Syvyydestä, missä Krossin alter ego Peeter Nirk löytää tallinnalaiseen muuriin kätketyn keskiaikaisen asiakirjan, raa`an tanskalaisen valloittajapiispan Andreas Sunoniksen tunnustuksen. Piispa oli todellinen, asiakirja ei. Mutta Krossin kehittämällä sortajapiispan tunnustuksella oli viestinsä lukijain omassa ajassa.

Viime vuosisadalle aiheeltaan sijoitetuista romaaneista Juhani Salokannel käyttää käsitettä dokumenttiromaani. Ratkaisevaa uudelle lajityypille ei ole vain mukaan otetut asiakirjat ja oikeat eläneet henkilöt vaan tekijän itsensä mukaan tulo teoksiin. Näitä teoksia Krossin tuotannossa ovat ainakin Vastatuulen laiva, Tallinnan kouluvuosiin sijoittuva Wikmanin pojat, Tarton yliopistovuosiin sijoittuva Mesmerin piiri sekä Paikallaanlento. Jaan Kross on nyt itse läsnä, alter egoissaan Jaak Sirkel ja Peeter Mirk.

Krossin päähenkilöt eivät ole vailla vikoja. Päinvastoin. Kross paljastaa useimmista heistä jonkin heikkouden, hävettävän tahran menneisyydestä ikään kuin haluten ehdottaa kiven heitto-oikeutta vain sille, joka on täysin viaton. Kukaan ei ollut, etenkään Neuvostoliiton miehityksen vuosina. Anteeksi antava ja lohduttava viesti virolaisille lukijoille!

Mutta kaikkea Jaan Kross ei antanut anteeksi. Hän syytti useaan otteeseen Yhdysvaltoja ja läntistä Eurooppaa Viron ja Baltian pettämisestä ja jättämisestä Neuvostoliiton ja Stalinin armoille, useaan otteeseen. Baltian sissiliikkeen, metsäveljien, voima taittui vuoden 1956 Unkarin kansannousuun. Neuvostoliitto kukisti kansannousun ilman, että länsi olisi kummoisemmin reagoinut. Balttien  kymmeniä vuosia käymästä sissisodasta ei ollut lupa puhua. Maanalaisen vastarinnan nosti julkisuuteen vasta Viivi Luikin romaani Seitsemäs rauhankevät (1985).

Suhdetta valtaan ja erityisesti bolševikkivaltaan Krossin teokset koskettavat milloin hienovaraisemmin, milloin avoimemmin. Keisarin hullussa Timoteus von Bockin kohtalo osoittaa, että kapinoitsijoille ja omantunnon ohjeiden tinkimättömille noudattajille ei ole maailmassa tilaa. Heistä tulee kukistettuja marttyyreitä.  Teoksessaan Syvyydestä (Väljakaevamised, 1989) Kross kuvaa paluutaan yhdeksän vuoden vankileiri-karkotuksesta. Käynnissä on rankka sovjetisointi. Viimeinen ”vapaa” väestöryhmä, maanviljelijät, oli kyyditetty ja maatalous kollektivisoitu. Karkotuksesta palaajaa väisteltiin kohtaamasta. Asuntoa tai työtä ei tarjottu. Palaaja oli kuin hylkiö.

Suhtautumisessa Neuvostoliiton miehitykseen oli neljä vaihtoehtoa.
Maasta paenneet olivat valinneet ratkaisunsa 1940-luvun puolivälissä, kun pakeneminen oli ylipäätään mahdollista. Heidän joukossaan lähti suurin osa Viron tärkeistä kirjailijoista. Virolaiset menettivät keskeisimmän osan kaunokirjallisuudestaan, sillä pakolaiskirjailijoiden tuotanto tuhottiin kirjastoista eikä heidän uutta tuotantoaan voinut lähettää maahan. Toisenlaisen ratkaisun tekivät myötäilijät ja uuden systeemin hyväksyjät ja siitä hyötyjät. Neuvostovaltaa palvelee Syvyydestä-teoksessa muiden muassa akateemikko Artur Saavel, jonka henkilöllisyyttä myös Salokannel pyrkii tunnistamaan. Prototyyppi osuu monien mielestä ylempänä mainitsemaani Hans Kruusiin.
Kolmas ihmistyyppi ovat järjestelmän uhrit, hiljaisiksi vaiennetut ja hiljaisina pysyneet kadunmiehet.
Neljäs väylä on sisäinen maanpako, vaikeneminen. Sen tien valitsi teologi ja kirjailija Uku Masing, romaanissa nimellä Vidrig Lepisto. Entä sivullinen tarkkailija Jaan Kross itse? Hän ei istu suoraan yhteenkään kategoriaan. Hän sopeutui välttämättömään, muttei enempään, kuten enemmistö virolaisistakin mutta hän ei vaiennut. Viroon saavuttuaan hän kohtasi ihmisten välinpitämättömän kyynisyyden ja illuusiottomuuden. Ihmissuhteista oli tullut välinearvo, välineitä omassa sopeutumisessa ja omien pyrkimysten toteuttamisessa.

Salokannel nostaa usein esiin Jaan Krossin ehtymättömän huumorintajun. Kross pilkkasi, vinoili, ironisoi ja kirjoitti satiirisesti. Lämmin ja pistämättömän osuva huumori oli Krossin ”tavaramerkki” myös ihmisenä. Kenties sivistystahdon ja itsensä sivistämistahdon rinnalla juuri se oli voima, joka auttoi häntä selviämään raskaimpien leiri- ja karkotusvuosien yli. Naurunkure ja virnistys olivat tuttuja ilmeitä, aivan kuten keskittyneen tarkkaavainen keskustelukumppanin kuuntelukin Krossin kasvoilla.

Leirivuosistaan hän vaikeni kauan. Vain muutamat novellit, kuten sota-ajan saksalaismiehitykseen sijoittuva Putki ja leiriaikoihin sijoittuvat Tuhkakuppi ja Halleluja avasivat tuota kautta hänen elämässään. Ja sitten tietenkin elämäkerran I osa.

Salokanteleen teos osoittaa Jaan Krossin melkoiseksi naistenmieheksi. Joutuessaan vankeuteen hän oli naimisissa opiskelijatoverinsa Helga Pedusaaren kanssa. Hänet Kross vaihtoi Siperian karkotuksessa toiseen Helgaan, Helga Roosiin, kunnes runoilijain hengenheimolaisuuden kautta löysi Ellen Niitin (o.s. Hiobin). Kross oli aina naisia kohtaan herrasmies, mutta kirjojen naiskuva on varsin konservatiivinen ja patrioottinen. Romaanien päähenkilöt ovat järkiään miehiä.

Salokannel on fiksusti ja viisaasti sisällyttänyt teokseensa myös soraääniä, virolaista kirjallisuuskritiikkiä. Kantansa on päässyt kirjassa kertomaan runoilijakollega ja ystävä Ain Kaalep. Kaalep kiinnitti huomiota Krossin pääteoksessa Uppiniskaisuuden kronikka kahteen tärkeään seikkaan. Romaanin virolaiset henkilöt tajusivat oman virolaisuutensa varsin varhain, sillä rahvas alkoi tulla kansallisuudestaan tietoiseksi vasta 1800-luvulla. Virolaisuutta käsitteenä ei ollut aiemmin, ei ainakaan 1500-luvulla. Ihmisiä ei jakanut kansallisuustietoisuus vaan säätyerot. Puutteeksi Kaalep lukee myös sen, että Pyhän Hengen seurakunnan pastorina toiminut Balthasar Russow askartelee olemattoman vähän uskon syvällisissä kysymyksissä ollakseen 1500-luvun pappi ja keskellä katolisuuden ja luterilaisuuden keskinäistä aatekonfliktia. Hengelliset asiat ja uskon kysymykset eivät koskettaneet Jaan Krossia. Hän ei siis lähtenyt heikoille jäille. Pidin näitä näkökulmia mielenkiintoisina ja tervetulleina täydennyksinä teoksessa.

Runoilijan  roolinsa lisäksi Jaan Kross oli uuttera, runouden eri rakennemuodot hallinnut kääntäjä. Omien runokokoelmiensa lisäksi hän käänsi massiiviset määrät runoutta saksan, venäjän, ranskan, ruotsin ja suomen kielistä. Juuri tuo Euroopan kärkirunouden tuntemus vei häntä runouden uudistajaksi.
”Historiallisen proosan mestarilla on siis takanaan kaksikin uraa, jotka ovat jääneet ulkomailla tuntemattomiksi mutta kelpaisivat kyllä aivan sellaisenaan kunnon elämäntyöksi: sekä runoilijan että kääntäjän työ”, Juhani Salokannel muistuttaa.

Jaan Krossin tuotanto on valtava. Hänen proosatuotantonsa on nyt käännetty kokonaisuudessaan suomeksi. Useat suuret teokset on kääntänyt juuri Juhani Salokannel, mutta useita myös Jouko Vanhanen. Uppiniskaisuuden kronikan toinen kääntäjä oli Kaisu Lahikainen. Juhani Salokannel nostaa Professori Martensin lähdön onnistuneimpana romaanikonstruktiona Keisarin hullun rinnalle, henkilökuvausten syvyydessä ja rikkaudessa jopa parhaimmaksi kaikista.  Siinä Kross käytti hienosti monologia, itselleen ominaista mutta vaativaa kerronnan keinoa.

Juhani Salokanteleen teos Sivistystahto, Jaan Kross, hänen tuotantonsa ja virolaisuus on huumaava, hurmaava, humalluttava, loppua kohti jo tuuperruttava, sillä lukijan vastaanotto- ja sulattamiskyky alkaa pettää ja vuotaa. Teos on järisyttävän runsas ja monitasoinen. Salokannel analysoi, löytää, oivaltaa, yhdistelee, vertaa, rinnastaa, tekee tuoreita havaintoja ja rakentaa siltoja kaukaisesta historiasta likempiin aikoihin Jaan Krossin elämän ja massiivisen tuotannon kautta.

”Sivistys kytkeytyy kansalliseen, omakieliseen kulttuuriin, se taas Viron kansan kohtaloon ja sen valtiolliseen itsenäistymiseen. Sivistystahto on itsenäisyystahtoa ja itsenäisyystahto sivistystahtoa.” Näin Juhani Salokannel.

Juhani Salokannel: Sivistystahto. Jaan Kross, hänen tuotantonsa ja virolaisuus. WSOY 2008, hakemistoineen ja liitteineen 507 sivua.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s