Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Linnunaivot kertoo pohjattomasta pahuudesta, mutta myös rakkaudesta ja vaeltamisen fyysisistä rajoista.

Mielihyvää tuottaa se, kun on ylittänyt itsensä tai itselleen asettamansa odotukset. Mielihyvän tunne voi ankkuroitua arkisten asioiden, laiminlyötyjen ja lykättyjen velvollisuuksien kuntoon saantiin tai suunnitellun hankkeen toteuttamiseen. Mutta kärjistyneimmät muodot itsensä voittaminen saavuttaa intohimoksi muuttuneissa fyysisissä harrastuksissa. Huippu-urheilussa ihminen testaa ihmiskehon äärirajoja. Maratonit ovat massatapahtumia, missä uutukaiset itsensä testaajat haluavat saavuttaa oman unelmansa ja kokeneemmat parantaa pystymistään. Keskimääräinen ja keskinkertainen ei kaikille riitä. Kehitämme hengenvaarallisia lajeja, missä taidon lisäksi tarvitaan tuuria ja todennäköisyydessä onnekkaalle puolelle osumista. Ihminen harrastaa base-hyppyjä, ultrajuoksuja uusin eriskummallisin kehitelmin, yrittää kiivetä maailman vaarallisimmille huipuille, sukeltaa maailman vaarallisimmissa onkaloissa ja uhmata lumivyöryjä.  Itsensä ylittämisessä mielikuvitus ei aseta rajoja eikä kattoa, kehon kykenevyys kyllä.

Johanna Sinisalon vuonna 2008 ilmestynyt romaani Linnunaivot kertoo yhdestä ekstremestä, vaelluksesta mahdollisimman vaikeassa ja eksoottisessa maastossa ylipitkin päivämatkoin. ”Mitä tapahtuu meille ja maailmalle, kun vain äärikokemuksista on elämän sisällöksi?”  Sinisalo kysyy.

Jyrki ja Heidi ovat tavanneet Lapin hiihtokeskuksessa. Heidän välilleen kehittyi irtoseksiä, ”poikkeuksellisen laadukasta”, kuten Heidi odottamattoman kokemuksensa luokitteli. He alkoivat tapailla, minkä eri kaupungeissa asuvina pystyivät. Kerran Jyrki täräytti Heidille aikomuksensa lähteä vaeltamaan Uuden-Seelannin ja Australian vaellusreiteille. Reissu veisi puoli vuotta. ”Ethän sinä ole edes pyytänyt minua mukaan”, kuuli Heidi purnaavansa. Fyysisesti huippukunnossa oleva Jyrki on kokenut vaeltaja, Heidi untuvikko. Voidakseen lähteä hän joutuu sanoutumaan työpaikastaan irti ja rahaakaan moiseen matkaan ei ole. Sisun pontimeksi kehkeytyy aivoon piintynyt isän vähättelevä lause: ”Sinä poispilattu pissaliisa et ikinä kyllä tule pärjäämään omillasi maailmassa.” Tuli tarve näyttää, että pärjää.

He harjoittelivat Uudessa-Seelannissa Queen Charlotte Trackilla, Nelson Lakesilla ja Kepler Trackilla, tai Jyrki testasi reiteillä Heidin pystymistä. Rinkkojen painot he olivat liki tasanneet. Näihin ja moniin Australian mantereella heidän tekemiinsä vaelluksiin Sinisalo palaa kirjassa taannehtivina kokemuksina. Kokemukset olivat Heidille enimmältään karut, kylläkin upeissa maisemissa. Vaeltajille asetetut säännöt ovat ankarat ja saman reitin kanssavaeltajat osoittivat röyhkeää itsekkyyttä yöpymispaikoissa. Aiemmin ostettu irtopatjapaikka ei auttanut, jos saapui liian myöhään ja aiemmin tulleet olivat valloittaneet rinkoillaan ja irtotavaroillaan myös jäljellä olevat yöpymispehmusteet. (Samankaltaisista kokemuksista olen kuullut Santiago de Compostela -patikoinnista Espanjassa.)

Australiassa Jyrki kokee viimeisen vaellusreitin pilkkana kunnon vaeltajalle. Naurettava ja raivostuttava turistipolku! Mutta hän saa kuulla uudesta mahdollisuudesta. Se on South Coast Track luonnonsuojelualue Southwest National Parkissa Tasmanian etelärannikolla. Se punnitsee veren. Jyrki ei edes neuvottele Heidin kanssa, sillä sille reitille hänen on päästävä.

He lähtevät reitille eri suunnasta kuin muut, sillä siihen päähän on lähdössä juuri kuljetus eikä Jyrki malta odotella kyytiä reitin toiseen päähän. Ensimmäisen vuorokauden mitassa on vielä samassa suunnassa kulkijoita, jotka kääntyvät paluumatkalle South Cape Bayssä metsäyöpymisen jälkeen. Sitten Heidi ja Jyrki ovat kaksin. Joskus he kohtaavat vastaantulijoita. Vastaantulon syy selviää muutamaa päivää myöhemmin: Iron Bound Range. Miten he selvisiäivät siitä hengissä? Se oli tarkoitettu ylitettäväksi toisesta suunnasta. Ainakin niin toimivat toiset, reitin tietävät.

Jyrkin ja Heidin keskinäinen kemia joutuu koko tarpomisen mitassa äärikoetukselle. Jyrki on ihmisenä joustamaton ekstremisti, jolle mikään ei riitä. Ajatuksissaan hän myöntää Heidin (”sen”) ylittävän odotukset:
”Enkä kertaakaan havainnut mitään mikä olisi uhannut sen kohta istahtavan puunrungolle ja sanovan: kuules Jyrki, nyt tämä saa perkele riittää, minä en enää koskaan vedä päälleni tätä käsittämättömän tahmeaa vaelluspaitaa joka on painava liasta ja läikittäin jäykkänä hien suolasta, minä haluan vaahtokylvyn, litran parfymoitua kosteusvoidetta tai kreikkalaisen salaatin tai alan kirkua”, Jyrki tunnustaa tarpomisen aikana itselleen. Muttei sano sitä ääneen.
Hän syyllistää, syyttelee ja kiristää vaatimuksiaan yli toisen kestokyvyn.

Kymmeneksi vuorokaudeksi varatun ruuan lista on karu ja niukka, Jyrkin tiukan sanelun mukainen. Heidän on tultava toimeen äärimmäisen vähällä ravinnolla. (Elintarvikelista on kulinaristien kiusaksi kirjassa.) Miten edes yksi ihminen selviää tuollaisella ja heitä on kuitenkin kaksi?

He ovat lukuisissa vaaratilanteissa. Fyysisessä rääkissä ei pilkistä vaellusnautinnon häivääkään. Kartalla hienoimmiksi merkityt ja odotetut maisemakohteet peittää sopivasti sankka sumu. Kun he noin viikon päästä pääsevät reitin normaaliin päätepisteeseen Melaneucaan, Jyrki on jo havainnut, että jonkinlainen polku jatkuisi vielä miltei samanmoisen matkan luoteeseen Scott`s Peakiin asti. Sinne Jyrkin on päästävä, vaikka hän tietää reitin olevan muista kulkijoista aution. Hän suostuu yöpymään, mutta vain siksi, että sademyrskyssä läpeensä kastunut ja painavaksi kannettavaksi muuttunut teltta on tarpeen kuivattaa. Sentään he kirjoittavat Melaneucan kävijäkirjaan ilmoituksen lähtösuunnastaan. Ilmoitus osoittautuu muutamaa päivää myöhemmin heidän pelastuksekseen. Heidät saadaan evakuoiduksi viime hetkellä helikopterilla, kun heidät on jo saartanut nopeasti edennyt metsäpalo.

Metsäpalo on lähtöisin Jyrkin kadonneesta sytyttimestä. Paljon muutakin on kadonnut vaelluksen aikana, pahimpana niistä Jyrkin toisen vaelluskengän nauha. Se on yöllä pujoteltu irti kengästä. Kun metsäpalon savu vahvistuu ja palavan maaston rätinä lähenee jo selän takana, Jyrkin on vaikeaa edetä avonaisella kengällään. Ennen näitä katoamisia he ovat menettäneet monella tapaa hyödyllisen muovipullon (joka löytyi yllättäen useita kilometrejä myöhemmin polulta) ja kuivakeiton mausteeksi tarkoitetut salamisiivut. Pullosta Jyrki oli syyttänyt pisteliään tylysti Heidiä. Esineen ilmestymistä hänkään ei osannut selittää, paitsi ”onhan niitä muovipulloja” ja ”miten ihmiset voivat noin vastuuttomasti pudotella luontoon kuulumatonta”.

Asialla on pirullisin linnunaivoin varustettu kea, Uudessa-Seelannissa heille vihatuksi mainittu terroristilintu. Näkymättömänä pysyttelevän ja yöaikaan iskevän kean vuoksi vaelluksesta tulee matka pimeyden sydämeen.  Heidin sairasaivoisen veljen kammottavat teot lomittavat kirjassa patikoijien tarinaa. Sekä Helsingissä asuvalla veljellä että kea-linnulla on pahaa tahtovat terroristin aivot.

Johanna Sinisalon Linnunaivot on rankasti ekologinen teos. Luonnonsuojelua edellyttävät vaellusreitin tiukat säännöt ja niiden noudattamista Jyrki valvoo ankarana moralistina. Ehkä ulostuspyyhepaperia ei tarvitse pakata muovipussiin rinkassa poisvietäväksi, mutta joka ikinen muu syntynyt jäte kyllä, miten biologinen ja hajoava tahansa. Jyrki omaa valtaisan ekologisen sivistyksen, jota hän jakaa Heidille. Ankaruudellaan hän rahtusen verran hyvittää sitä laajamittaista luonnon raiskaamista ja tuhoa, jonka Australiaan saapunut valkoinen mies on toteuttanut mantereen luonnossa ja josta kaikesta hän Heidille kertoo.

Heidiä huvittaa se, että kaikkinensa Jyrkiä eivät sido samat säännöt kuin häntä:
Vai onko ”kokeneisuus”  sitä, että on sisäistänyt tietyt teoreettiset pelisäännöt (Jyrkin pelisäännöt, tietenkin, joista hän suuressa kokeneisuudessaan usein lipeää, koska riittävä sääntöjen tuntemus antaa tietysti vapauden niiden rikkomiseen) eikä unissaankaan poikkeaisi niistä: älä koskaan poistu merkityltä polulta tai yritä oikaista; arvioi aina realistisesti päivämatkan pituus ja jätä reilusti marginaalia; juo paljon; syö riittävästi; opettele lukemaan karttaa ja käyttämään kompassia; tunne ensiavun alkeet; lue säätä.

Ekologinen vastuu ja fyysiset äärielämykset, niistä Linnunaivot on rakennettu tavalla, joka alkaa tuntua edetessään trilleriltä. Teos on myös feministinen. Vaikka Heidi ei riitele Jyrkiä vastaan ja repii omasta fysiikastaan epäinhimillisiä suorituksia ja päivämatkoja, kokemuksen jälkeen hän on oleva vahva, mitään vastusta kaihtamaton nainen, jonka Jyrki joutunee tunnustamaan omilla mittareillaan vähintään vertaisekseen ellei yli. Molemminpuolinen kunnioitus on rakkaudelle välttämättömyys. Sen kunnioituksen he ovat seikkailussaan mielestäni toisiltaan lunastaneet, aivan viimeisessä vaiheessa myös Jyrki.

Luin Linnunaivot aikoinaan uutuusromaanina. Se oli vaikuttava lukukokemus ja niin oli nytkin. Jyrkin ja Heidin vaellusten kokonaispituutta lukija ei saa tietää. South Coast Trackilla hän etenee kirjan sisäkansien vaelluskarttoja seuraten. Ilman karttoja teos olisi abstrakti. Upea teos todella!

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008, 329 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s