Markus Wallen: Kadonneen natsikullan jäljillä

Kadonneen natsikullan jäljillä on tietokirja, jolla on kiistämättä myös varsin korkea viihdearvo.

Kun aiheena on kadonnut ja (pää)osin löytynyt natsikulta, aivo alkaa vimmaisesti raksuttaa arviota siitä, minkä lajin kirja Markus Wallenin tuhti teos on: trilleri, tutkimus, tietokirja? Kirjailija on ansioitunut ja ammattitaitoinen toimittaja työtaustoina Suomessa Hufvudstadsbladet ja Ruotsissa Expressen.
Teos osoittautui nopsasti vakavasti otettavaksi tietokirjaksi, huimimmillaan tutkimukseksi tai ainakin kirjaksi paisuneeksi tutkivaksi journalismiksi. Wallen tuntuu kääntäneen aiheeseen paneutuessaan joka kiven ja käyttäneen kirjaansa vuosia. Lähdeaineisto on runsas ja Wallen on tuonut kullan jäljitystarinaan myös oman kontribuutionsa. Teos on kooltaan ja sisällöltään järeä.

Ei kun lukemaan!

Kertoessaan natsikullan kerryttämisen (pääasiassa pakko-otetun ja ryöstämällä saadun) eri vaiheet Markus Wallen kirjoittaa samalla Kolmannen valtakunnan historian sen noususta menestyksen kautta tuhoon. Näkökulmana painottuvat valtiontalous ja rahapolitiikka. Samalla hän kertaa toisen maailmansodan historian, mutta pääpiirteittäin menemättä taistelu- ja rintamakuvauksiin. Kaikki tuo tarvitaan suureen kertomukseen natsikullasta, sillä miehittäessään Euroopan eri maita ydintavoitteita oli saada maan kansallinen omaisuus pikimmiten natsien haltuun ja käyttöön. Kaiken edellä olivat kultaharkot ja niiksi sulatettavaksi kelpaavat kalleudet.

Kullan historiasta, kullan siirtymisestä natsien käsiin tai ulkomaille turvaan kertoo Wallenin kirjan I osa Euroopan ryöstö. Kun kolmesataasivuinen I osa on lopussa, on natsi-Saksa käytännössä romahtanut, natsikullan pääerä on kätketty ja se on löytynyt. Mutta massiivinen määrä on yhä piilottamatta. Siitä ja sen etsinnästä sekä suuresta kultaryöväyksestä kertoo kirjan II osa Alppilinnoitus – viimeinen kätköpaikka. Saksalle tulee tulipalokiire, sama kiire, mikä sillä oli ollut sen yrittäessä ehtiä ajoissa valtaamiensa maiden keskuspankkien holveihin.

Vaikka Wallenin teos kertoo tapahtuneen ja siihen liittyneet spekulaatiot ja jälkitutkimukset, teos kurkottaa pelkästään aiheensa, asian tulenarkuuden ja eri osapuolten aikapulan vuoksi trilleriksi. Niin yritykset ja ponnistelut siirtää oman maan keskuspankin varat turvaan kolmanteen maahan ennen kuin Wehrmacht ehtii paikalle, kuin natsien ponnistelut kätkeä hallussaan ollut kulta ennen liittoutuneiden saapumista olivat kaikkinensa uhkarohkeaa kamppailua aikaa ja epäonnistumista vastaan. Kadonneen natsikullan jäljillä on tapahtumain ja henkilötarinoiden hurja pyöritys, silti se on asiallisesti, vakavasti ja kunnianhimoisesti kirjoitettu tietokirja.

Euroopan ryöstö

Teoksen I osassa Euroopan ryöstö lukija saa läpivalaisun siitä, miten natsi-Saksa ryöväsi Euroopan. Natseille ei riittänyt keskuspankkien kultavarat, vaan miehitetyt maat joutuivat maksamaan muhkeat korvaukset myös miehityksen kustannuksista. Miehitettyjen maiden imemisessä kuiville oli natseilla monia konsteja. Yksi purevimmista oli muuttaa valuuttojen vaihtosuhde. Kun esimerkiksi Itävallan shillinki oli ennen miehitystä samalla tasolla Saksan markan kanssa, uudessa natsien antamassa vaihtosuhteessa yhden markan maksamiseen tarvittiin kaksi shillinkiä.

Eri miehitettyjen maiden kansallisvarallisuudella oli suuresti toisistaan poikkeavia kohtaloita. Nämä poikkeavat tarinat Markus Wallen kertoo kirjassaan tarkasti ja journalistin eloisuudella. Itävallan ja vaiheittain Tšekkoslovakian keskuspankkien kulta siirtyi Saksalle. Pahasti velkainen Saksa haaskasi näiden maiden kullat saman tien varusteluunsa. Toisen maailmansodan puhjetessa 1939 ryöstetty kulta oli jo käytetty. Itävalta oli yrittänyt siirtää kultavarantonsa ulkomaille turvaan ja kultaharkot oli pakattu siirtoa varten valmiiksi. Valmiit pakkaukset natsien oli sitten helppo siirtää omiin kuljetusvaunuihinsa. Itävallan kultavaranto oli noin 100 tonnia ja Tšekkoslovakian 95 tonnia. Lisäksi Saksa vaati Bank of Englandia luovuttamaan itselleen siellä säilytetyn tšekkikullan, 1 845 harkkoa.
”…harkot vaihtoivat omistajaa ilman, että länsiliittoutuneet tai pankkipiirit olisivat uskaltaneet inahtaakaan minkäänlaista vastalausetta röyhkeälle ryöstölle.”
Pelko sotaan joutumisesta hyydytti vastarinnan.

Pysyin teosta lukiessani varsin huonosti kärryillä eri maiden keskuspankkien varallisuudesta miehityksen koittaessa. Ehkä Wallen olisi voinut tehdä jonkinlaisen koosteen kirjan liiteosaan, kuin myös kultavarannoista, jotka sodan lopussa katosivat. Kadonnutta kultaa hän tosin erittelee seikkaperäisesti kirjansa loppuosassa.

Kirja kertoo jännitysnäytelmän siitä, miten Puolan onnistui aivan viime hetkellä siirtää keskuspankkinsa kullan, 87 tonnia, junalla Romanian halki Mustan meren satamaan, sieltä sattumalta satamassa olleella tyhjällä öljytankkerilla Konstantinopoliin ja edelleen junalla Turkin läpi Beirutiin, joka oli Ranskan hallussa. Sieltä Ranska siirsi kahdella sotalaivallaan kullan Ranskaan Touloniin ja junalla Pariisiin. Puola joutui luovuttamaan kullastaan kolme tonnia Romanialle ja muhkean summan Turkille (summasta ei mainintaa) maksuna kultajunan läpikulkuoikeudesta. Jo Puolan miehittänyt Saksa yritti kaikin käytettävissään ollein keinoin estää näitä maita päästämästä kultajunaa alueittensa halki.

Belgian onnistui myös siirtää kultavaransa Pariisin keskuspankkiin. Myös Norja oli ehtinyt siirtää tammikuussa 1940 valtaosan kullastaan, 170 tonnia, Yhdysvaltoihin, jonne sodan alussa oli siirretty turvaan kymmenistä maista kaikkiaan 60 prosenttia maailman kultavarannosta, sen joukossa Stalinin pohjattomien taskujen ulottumattomiin siirretty Suomen laihan kultavarannon pääosa.

Alankomaat ja Norja olivat miehitystilanteessa äärimmäisessä ahdingossa, sillä Saksalla oli täydellinen ilmaherruus. Molempien osalta kullan turvaan siirto oli jo pelkkänä yrityksenä hurja. Siirtojen kuvaukset lähes nostavat ihokarvat pystyyn. Hollannin keskuspankin kultavaranto oli tuolloin peräti 555,8 tonnia. Enin osa siitä onnistuttiin siirtämään ensin Lontooseen ja sieltä New Yorkiin. Miehittäjien saapuessa Alankomaiden hallitukselle kuuluvaa kultaa oli jäljellä 192 tonnia. Teoksen mukaan Hollanti menetti natseille 145,6 tonnia, sillä keskuspankin holveihin jäi aikapulassa vielä runsain määrin kansallista varallisuutta ja Alankomaiden piti maksaa Saksalle miehityksen kustannuksina 500 miljoonaa markkaa ja lisäksi osallistua vuonna 1942 Saksan Neuvostoliittoon hyökkäyksen kustannuksiin. Osa Hollannin kullasta upposi kuljetuslaivan mukana Rotterdamin lahdessa mereen, mistä se kahta harkkoa lukuun ottamatta saatiin ylös sodan päätyttyä.

Hollannin natseille menettämä kultavaranto oli toiseksi suurin Belgian kullan jälkeen. Belgian? Sen kultahan oli jo siirretty turvaan Pariisiin. Kun Saksa miehitti Ranskan, Ranskalle syntyi kolme eri hallitusta: oli natsihallinto Pariisissa, marsalkka Philippe Petáinin nukkehallitus Etelä-Ranskassa Vichyssä sekä Georges de Gaullen pakolaishallitus Lontoossa. Mutta mille hallinnolle kulta, kansallinen varanto, päätyisi? Sodan puhjetessa 1939 Ranskan keskuspankin kultavaranto oli valtava, 2 770 tonnia. Lisäksi holveissa oli säilössä Belgian ja Puolan kulta. Enimmän osan omasta kullastaan, yhteensä 2 080,4 tonnia, Ranskan oli onnistunut hyvissä ajoin siirtää Saksan ulottumattomiin, ennen muuta New Yorkiin. Mutta kultaa oli yhä paljon. Juuri ennen miehitystä Ranska siirsi hädissään keskuspankkinsa holveissa olevat kullat Afrikkaan, siirtomaahansa Senegaliin. Samassa yhteydessä sinne siirrettiin myös Puolan ja Belgian kulta. Maa joutui kuitenkin natsi-Saksan pihtipuristukseen natsien vaatiessa kullan palauttamista takaisin Pariisiin. Ranskalaisten onnistui viivytellä siihen pisteeseen, että Saksa suostui ensivaiheessa Belgian kullan saantiin. Kun se alkoi vaatia myös Puolan kultaa itselleen, kulta oli ehditty siirtää meren yli turvaan Yhdysvaltoihin.

Voi lukijaparkaa! Useimmiten olin päästäni pyörällä ja sekaisin kaikessa siinä, mitä eri valtiot saivat turvaan ja mitä ne menettivät Saksan pohjattomassa ryöväämisessä. Norjan trillerissä kultarekat ajoivat lähes pimeinä yöllä Oslosta Lillehammeriin ja sieltä Molden satamaan, mistä kulta oli määrä lastata laivoihin. Ei onnistunut. Kultaa kuljetettiin kalastajalaivoilla vuonoista rannikkoa pitkin Tromsöön, mistä se lopulta saatiin brittialuksilla Lontooseen. Mukana kuljetuksissa oli myös maanpakoon lähtenyt kuninkaallinen perhe.

Sota eskaloitui lopulta siihen pisteeseen, ettei Lontookaan ollut turvallinen. Iso Britannian hallitus alkoi lastata Lontoossa suuria määriä kultaa kuljetettavaksi kansainyhteisön jäsenmaahan Kanadaan. Vieraiden valtioiden kullan siirtämisestä se ei edes vaivautunut ilmoittamaan alkuperäisille omistajille.

Mutta natsien rohmuamaa kultaa kertyi paljosta muustakin kuin miehitetyt maat ryöstämällä. Merkittävä osa kultaesineistä, kultavarannosta, sormuksista, koruista ja taideteoksista oli ryövätty yksityishenkilöiltä, pääasiassa juutalaisilta. Myös saksalaiset olivat lahjoittaneet vihkisormuksiaan ja kalleuksiaan natsihallinnon ja sodan rahoittamiseen. Keskitysleirien uhreilta kiskottiin kultahampaat ja kultapaikat. Kaikki kelpasi. Miehittäessään Balkanin ennen hyökkäystään Neuvostoliittoon Saksa sai ryövätyksi Kreikalta 12,5 tonnia kultaa. Jugoslavian kultaa vartioi kreikkalais-ortodoksinen kirkko, käytännössä Ostrogin luostari. Sen kullan, tonnin verran, natsit siirsivät itselleen samalla, kun he passittivat patriarkka Gavrilo V:n Dachaun keskitysleirille.

Ryöstösaaliista erityislaatuisuutensa vuoksi korvaamattomin oli Katariinan palatsin meripihkahuone. Sen natsit siirsivät Königsbergiin. Aarretta ei koskaan saatu takaisin, sen tiedetään joutuneen Itämeren pohjaan. Myöhemmin Neuvostoliitto rakensi Tsarskoje Seloon meripihkahuoneen kopion.

Euroopan ryöstö -osan lopussa kerrotaan villi tarina siitä, miten pääosa natsikullasta ja eri maiden oikeista ja väärennetyistä seteleistä saatettiin piiloon Merkersin pikkukaupungissa Thüringenissä vanhaan tyhjään Kaiserodan suolakaivokseen yli 650 metriä maanpinnan alapuolelle tarkoin lukkojärjestelmin salvattuun huoneeseen 8. Sinne, valtavaan maanalaiseen luolaan, kuljetettiin myös suurimpien museoiden ja taidelaitosten taide-esineistöstä neljännes. Enempään ei ehditty.

Mutta amerikkalaiset olivat kintereillä. Kun kullan siirrossa oli jouduttu käyttämään myös kyläläisiä pakkotyövoimana, kenraali Georg Smith Pattonin joukkojen johto sai varsin pian nyhdetyksi tiedon äskettäin tapahtuneesta massasiirrosta. Suolakaivosta alettiin tutkia ja Merkersin kätkö paljastui. Huoneeseen 8 dynamiitin avulla päässeiden oli vaikeaa uskoa näkemäänsä. Natsien pääkätkö oli näkymänä amerikkalaisille veret seisauttava.

Alppilinnoitus − viimeinen kätköpaikka

Natsikullasta on ilmestynyt muutama varteen otettava tietoteos. Ne myös Markus Wallen tuntee hyvin. Varhaisin on W. Stanley Mossin teos Gold is Where You Hide It vuodelta 1956 sekä London Gold Conferencen Nazi Gold vuodelta 1998. Yksi Wallenin tietolähteistä on brittiläinen monimiljonääri Ian Sayer, jonka luona Wallen vieraili Nizzassa tutustuen Sayerin harvinaislaatuiseen, arvokkaaseen natsikultaa koskevaan arkistoon. Hänellä tuntui olevan natsikullan arvoituksen avaimia taskussaan, mutta tarkalleen en hahmottanut tämän nyt jo 87-vuotiaan herran osuutta natsikullan kohtalon selvitystyössä.

Mutta Markus Wallenilla on tuoda kirjaansa omakin kontribuutio. Natsit kätkivät vihoviimeisessä vaiheessa jäljellä olleita kultatonnejaan lähelle Garmisch-Partenkircheniä Alppivuorten rinteiden metsiin räjäyttämiinsä kallioluoliin. Tämän vaativan kätkentätyön organisoi pieni joukko luottomiehiä. Ryhmän johtajaksi oli komennettu Mittenwaldin alppijääkärien koulutuskeskuksen johtaja, sodassa monesti haavoittunut alppijääkäri Franz Wilhelm Pfeiffer. Hänen apunaan oli yksi alkuperäisnatsi, entinen müncheniläinen poliisi, Hitlerin turvallisuusasiain asiantuntijaksi kohonnut Friedrich Rauch sekä aatelisen diplomaattiperheen veljekset Lüder ja Hubert von Blücher. Miten von Blücherin veljekset joutuivat kätkentäoperaatioon mukaan, vaikka eivät olleet kansallissosialistisen puolueen jäseniä, myös sitä Wallen penkoo omia kanaviaan käyttäen.

Asuessaan Tukholmassa Kungholmenilla Wallen oivalsi Ruotsin kansallisarkiston sijaitsevan aivan kotikulmillaan. Von Blücherin veljesten isä Wipert von Blücher toimi toisen maailmansodan vuosina Saksan Suomen suurlähettiläänä Helsingissä. Hubert syntyi Tukholmassa. Hän sai kummikseen tuolloin maailmankuulun ruotsalaisen tutkimusmatkailijan ja matkakirjailijan Sven Hedinin. Wallen haki käsiinsä kansallisarkistosta Sven Hedinin ja von Blüchereiden runsaan kirjeenvaihdon. Kirjeistä oli mahdollisuus tehdä tulkintoja ja lukea myös kaikenmoista rivien välistä.

Garmisch-Partenkirchenin maastot kullan kätkemiseksi eivät olleet natseille sattumanvarainen valinta. Sen lähelle Berchtesgadeniin Alpeille natsit suunnittelivat takalukkoaan, puolustuslinjaa. Siellä oli sijainnut Hitlerin linnamainen vapaa-ajan asunto ”Kotkanpesä”, Berghof. Sen naapurustoon useat johtavat natsit, Martin Bormann, Hermann Göring, Josef Göbbels ja Albert Speer olivat perustaneet omat huvilansa.

Kun tätä osaa natsikullasta ryhdyttiin siirtämään pois Berliinistä, Hitler oli jo arkitodellisuudesta irronnut ihmisraunio. Häneltä tarvittiin kuitenkin suostumus kulta- ja valuuttavarantojen siirtoon ja sen hän lopulta antoi. Mutta ensin valtionpankin eri sivukonttoreista oli koottava varat Berliiniin. Se oli hankalaa ja vaati aikaa. Kaikkea ei ehditty odottaa. Käytössä ollut maakaistale kapeni. Varaston pääosa siirrettiin kahdella erikoisjunalla, Kotkalla (Adler) ja Naakalla (Dohle) kiertoreittiä käyttäen, sillä lyhin tie Nürnbergin kautta oli jo poikki. Välietappina oli München. Ihan puhtaiksi holveja ei kuitenkaan tyhjennetty: myös riekaleinen natsivaltio tarvitsi vielä suuria rahaeriä.

Jäljelle jääneet varat ryövättiin. Kirjassa on eri vaiheissa tarinaa siitä, keiden käsiin rahaa joutui ja katosi. Asialla oli niin SS-miehiä ja kuin puna-armeijan tiedustelu-upseeri Feodor Novikov. Sitä takavarikkoa (90 harkkoa) Neuvostoliitto ei ilmoittanut kolmikantakomitealle, joka teki loppuselvityksen ja ratkaisun natsikullan osittaisesta palauttamisesta ryöstetyille natsien miehittämille maille ja jakamisesta voittajavaltioiden kesken. Itselleni jäi se kutina, että kylmän sodan jo alettua kultakantakomitea taisi sivuuttaa Neuvostoliiton, joka vuorostaan kuittasi omat sotasaatavansa omin konstein.

Teoksen II osa, kirjan kaksisataa viimeistä sivua, käsittelee siis natsikullan ja setelisäkkien kätkemistä Alppirinteille, paniikissa jopa von Blücherien puutarhaan ja naapurin maanviljelijän niitylle ladon alle ja kaiken sen löytymistä. Myös löydetystä osa katosi, vaikka Pfeiffer ja von Blücher vaativat puutarhaan kaivetuista setelisäkeistä kuitin. Kaukaa viisaina he teetättivät taitavalla kemistillä kuitista joukon kopioita, sillä aikaa myös amerikkalaiset vaativat kirjoittamaansa kuittia takaisin ja saatuaan yhden repivät sen näkyvästi. Kyseinen setelierä oli näet kadonnut jäljettömiin ja tarvittiin syyllinen.

Alppirinteen kullan tarina on monimutkainen ja polveileva ja siihen sotkeutui lopulta suuri määrä toimijoita. Kadonneen kullan osalta yritettiin tehdä tutkimuksia ja päästiinkin hajuetäisyydelle ratkaisusta, mutta lopulta Pentagon vihelsi selvitykset poikki. Oli käynyt riittävän selvästi ilmi, että Garmisch-Partenkirchenin miehitysalueella rehotti mustapörssi ja sakea korruptio ja sen ylläpitäjiä olivat juuri amerikkalaiset miehitysjoukot, eritoten johtoporras. Niinpä eri tutkijat joutuivat itse vainoamisen kohteiksi. Kylmän sodan vuoksi amerikkalaiset halusivat suojella mustunutta mainettaan ja kaikki mittavan luokan natsikultaan liittyvä rikollisuus päätettiin painaa villaisella. Ratkaisu oli poliittinen. Näin Yhdysvallat siunasi useiden miljardien suuruiset kultaryöstöt.

Wallen summaa eri saalistajille kadonneen varallisuuden määrän päättyen nykyrahassa neljään miljardiin euroon. Nyt, koronahälyssä summa tuntuu vähäiseltä. Wallen sanoo sitä kuitenkin maailman suurimmaksi kultaryöstöksi.  Hän myös nimeää joukon pitkäkyntisiä SS-miehiä, joiden myöhempiä vaiheita hän kirjassa seuraa. Kadonneen natsikullan jäljillä -kirja vie lukijan Argentiinaan, minne diktaattori, presidentti Juan Perón luottoagenttinsa Carlos Fundlerin avulla siirrätti natseja tietotaitoineen turvaan. Fundler kehitti natseille erilaisia ”rottareittejä”. Ainakin 600 natsia auttoi Argentiinaan hämähäkiksi kutsuttu SS-mies Otto Skurzeny, jonka haltuun tiedetään jääneen makoisa määrä ryöstettyä natsikultaa. Tämän arpinaamaisen miehen tarina kirjassa on yksi erikoisimmista. Hänen uransa sai yllättävän käänteen, kun 41 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2016 paljastui, että hän lopulta toimi kaksoisagenttina tehden palveluksia eräille arabimaille ja suorittaen Israelin tiedustelupalvelun Mossadin hänelle antamaa tehtävää siepata ja surmata eräs saksalainen tiedemies.

Natsikullan Alpeille kätkemisestä vastanneista päätyivät Argentiinaan Franz Pfeiffer, Friedrich Rauch, Hubert von Blücher, maanviljeljä Klaus Bremme ja Mathias Stinnes, joka oli majoittanut piileskelevän Pfeifferin kotiinsa, kun naapuri Hubert von Blücher oli esitellyt hänet perheensä autokuskina ja pyytänyt apua. Heidän kunkin elämästä ja loppuvaiheista Markus Wallen myös kertoo kirjassaan. Useimmat heistä elivät loppuelämänsä Saksassa. Hubert von Blücher päätyi Kaliforniaan Yhdysvaltain elokuvateollisuuden leipiin.

Kadonneen natsikullan jäljillä on pökerryttävän runsas. Vaikka sen massiivinen tietomäärä haihtuu mielestä, kokonaiskuva säilyy. Teoksen viihdearvoa ei voi kiistää, sillä lukija elää kirjassa vuosina 1945−1947 reaaliajassa, vaikka teoksen kerronta on imperfektissä.

Kuvaliite on informatiivinen ja ainutlaatuinen. Useimmat kuvista Wallen on saanut Ian Sayerin arkistosta. Niinpä hänellä on ollut hyvä syy myös omistaa teoksensa Ian Sayerille.

Teos on yleissivistävä kirja Euroopan lähihistoriasta. Suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostaa löytää uutta mielenkiintoista tietoa natsi-Saksan historiasta, toisesta maailmansodasta, natsikullasta, holokaustista, natsien kätkeytymisestä ja amerikkalaisen miehitysjohdon laskelmoinnista.

Markus Wallen: Kadonneen natsikullan jäljillä. Alkuteos Nazigulden och de invigdas hemlighet. Bazar 2020, hakemistoineen ja lähteineen 543 sivua. Suomennos Timo Korppi. Kullan ryöstö- ja evakuointireittien kartat on piirtänyt Ana Torsteinrud.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s