Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin

Emma Vepsä on tottunut liftari. Ennen kirjan matkaa hän oli liftannut Euroopassa, Afrikassa, Lähi-idässä ja Kaukasuksella ja ollut liki vuoden vapaaehtoistyöntekijänä Mosambikissa.

Valokuvaaja, tietokirjailija ja ”loputtoman utelias maailmanmatkaaja” Emma Vepsä (s. 1987) on liftari, mutta ei mikä tahansa sen matkustustavan harrastaja. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa pitkistä liftimatkoistaan: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin sekä Tie Teheraniin. Kohteet eivät ole tyypillisiä turistimaita edes normaaleilla matkustustavoilla tavoitettuina. Luin kirjoista ensimmäisen.

Vepsän valitsema ajankohta on kummallinen eikä kirjan luettuanikaan ymmärtänyt, miksi hän lähti keskellä sydäntalvea. Jäi tunne, ettei hän tullut ajatelleeksi vuodenaikaa kummoisemmin, kun halu lähteä kypsyi. Venäjällä ja Kazakstanissa on mannerilmasto. Talvella se tarkoittaa lunta ja pahimmillaan rääkkimäisen ankaraa pakkasta. Ja juuri sellaiseen Emma Vepsä itsensä saattoi, tosin ei suunnitellusti ja tarkoituksella.

Selviäminen oli kova paikka.

Hän on juuri yöpynyt Kazakstanin itäosassa Balkašissa samannimisen järven pohjoisrannalla, kun koittaa aamu jatkaa matkaa tien päällä. Oli häntä varoitettu. Pakkaset saattavat Kazakstanin aroilla pahimmillaan tuntua siltä kuin silmämunat jäätyisivät eikä ulos ollut sellaisina päivinä menemistä. Emma Vepsä meni.

Astuin täysin toiseen ilmastoon. Esteittä lakeuden yli puhaltava tuuli meni kyselemättä suoraan luihin ja ytimiin ja palelin hetkessä. Kazanin paukkupakkaset ja Ufan lumimyräkkä eivät olleet mitään tämän rinnalla. Kävelin nopeammin pysyäkseni lämpimänä, mutta tuuli oli armoton. Oli pakko kävellä välillä takaperin, jotta voisin suojata kasvoja tuulelta, joka tuntui iholla tuhansilta tulisilta neuloilta.  Pysähdyin ja kaivoi repusta viltin, kääriydyin sen suojiin ja palelu helpotti muutamaksi minuutiksi…
… Yritin pysyä liikkeessä, vaikka mieleni teki vain käpertyä maahan ja itkeä. Matka oli muuttunut hyytäväksi painajaiseksi, mutta olin jo tullut liian kauaksi luovuttaakseni. Yritin lohduttaa itseäni sillä, että Almatysta etelään olisi hyvin epätodennäköisesti kohdata yhtä kylmää säätä. Nyt en vain ollut varma, että pääsisin sinne asti. Pakotin itseni hymyilemään joka kerta auton lähestyessä, mutta kukaan ei vieläkään pysähtynyt.

Tuosta aamusta hän pelastautui lopulta tienvarsikahvillaan ja sulatti jäätyneen vesipulloansa patterin päällä. Kun hän joutui toistamiseen palaamaan kahvilan lämpöön, kahvilan pitäjä puhui jonkun autollaan pysähtyjän poimimaan pulaan joutuneen muukalaisnaisen kyytiinsä. Vaikka auto oli viileä, lämpötilan äkillinen muutos sai sormet ja varpaat polttelemaan tuskaisasti. Emma pääsi tässä kyydissä eteenpäin kaksisataa kilometriä.

Koettelemus, jota hän jälkikäteen luonnehti hengenvaaralliseksi, oli lähes kaksi kuukautta kestäneen 7 350 kilometrin liftausmatkan pahin. Mutta peukalokyytimatkailua ei kukaan harrastaisi, elleivät matkan hyvät kokemukset verrattomasti selättäisi reissaamisen rasittavuudet, vaikeudet ja vaarat. Matkan tuoma jälkityydytys jäisi kalvaaksi, jos kaikki olisi helppoa.

Kazakstanissa olivat vastassa upeat talviset vuoristomaisemat.

Vilkaistaanpa Emma Vepsän liftireittiä: Moskova – Nizni Novgorod – Kazan – Ufa – Jekaterinburg – Kurgan – Petropavl – Kökletau – Astana – Karagandy – Balkaš – Almaty – Biškek – Oš – Dušambe – Termiz – Samarkand – Buhara – Qarshi – Termiz – Mazar-i-Sharif. 7350 kilometriä ja kuusi maata: Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadšikistan, Uzbekistan ja Afganistan, useimmat maita, joissa liftaaminen on tyystin vieras ilmiö. Ei kukaan, ei kerrassaan kukaan voi matkustaa monissa näistä maista maksamatta. Silti Vepsä teki sen.

Talveen liittyi muutakin kuin pakkaset, lumi ja viima. Päivän valoisa aika liftata on lyhyt ja

Lunta riittää myös Kirgisiassa.

tien varteen on selviydyttävä nopeasti, sillä taitettavaa taivalta oli aina keskimäärin neljäsataa kilometriä seuraavaan kohteeseen. Lumimaisemat olivat huimat mutta silti lumi peitti alleen liian paljon. Vepsä päätti monissa paikoissa palaavansa sinne kesäisemmillä keleillä. Talvella muita matkailijoita yöpymiskaupungeissa on vähän, mitä Vepsä pitää etuna.

Vepsä pitää itse matkantekoa pääasiana, ei niinkään päämäärää. Siksi hän on valinnut liftaamisen esimerkiksi lentämisen sijasta. Lentämisessä siirrytään äkkijyrkästi olosuhteesta toiseen. Hän haluaa kokea vaiheittaisen muutoksen.

Suosikki ajopeli on rekka, sillä ne pääsääntöisesti ajavat pitkiä matkoja verrattuna yksityisautoihin. Emma Vepsä valokuvaa kunkin hänet kyytiin poimivan kuljettajan, ikään kuin viestinä siitä, että hänelle jää kameraan dokumentti. Mutta oudoissakaan maissa liftikyytiin nousemiseen ei liity pelkoa, vaikka hän torjuu auton, jossa on useampia miehiä. Rekkakuski on yleensä yksin, sillä ohjaamoon on laillista ottaa vain seuralainen. Vepsä esittelee kirjassaan kulloisetkin kuljettajat, mutta keskustelut jäivät hyvin laihoiksi. Vepsä ei osaa venäjää ja harva kuljettaja puhui englantia. Matka taittui useimmiten kuljettajan valitsemaa musiikkikasettia kuunnellen.

Tämän kielirajoitteen vuoksi liftarilta meni valtavasti reitin varrelle ja kuljettajan ajatteluun liittyvää tavoittamatta. Hän sai tietää, että Andrei on ollut sotimassa Afganistanissa ja että Venäjä-mielinen Igor on sotinut Donetskissa. Igorille ukrainalaiset ovat fasisteja. Vepsä ei ryhtynyt muuttamaan asenteita ja tuskin olisi pystynytkään, vaikka olisi puhunut venäjää.

Reitin varrelle liittyvää tietoa kirjassa on, mutta suhteellisen niukasti kuitenkin. Taustoitusta hän sai parhaiten hänelle yöpymispaikan tarjonneilta. Ne hän tavoitti etukäteen sohvasurfauksen (coachsufing) avulla. Apuna oli myös liftareiden Hitchwiki. Hän sai hyödyllisiä vinkkejä, kuten heti Moskovasta lähtiessään nuoskakelillä taittaa havuja jalkojen alle, muuten kostea ja kylmä hiipii jalkoihin. Hän myös oppi nopeasti parhaat liftauspaikat: kaupunkien ulkopuolella poliisin tarkastuspisteestä eteenpäin jollekin ulokkeelle, mistä autot näkivät liftarin riittävän ajoissa ehtiäkseen pysähtyä.

Peukalokyytiläiset kautta maailman ovat verkottuneet netissä. Yösijan antajia löytyi aina, myös Uralin itäpuolella ja Keski-Aasian tasavalloissa. Paitsi Uzbekistanissa, missä hänen täytyi pystyä kuiteilla todistamaan, että hän on yöpynyt yömajassa, hostellissa tai hotellissa. Tosin kuitteja ei kukaan kysynyt.

Oma haasteensa matkalla oli Emma Vepsän pidättäytyminen vain kasvisravinnossa. Useimmat hänen läpi matkaamansa maat ovat entisiä paimentolaiskulttuureita ja siksi liha on itsestään selvä ravinto. Monesti hänen aterianaan oli piirakka, joskus pelkät ranskalaiset perunat, joskus perunamuusi jatkettuna keitetyllä riisillä, tattarilla ja porkkanaraasteella. Mutta toki hän koki myös kulinaristisiakin nälän sammuttamisia. Hän on vähään tyytyväinen. Kahvi toi aina iloa, jos sellaisen sai yleisemmän teen asemasta.

Peukalokyytimatkailun koko idea on vieraanvaraisuudessa, jota liftari kokee kaikkialla.  Sitä myös Emma Vepsä sai osakseen liki kahden kuukauden matkansa aikana. Hän vieraili tuntemattomien ihmisten kodeissa, hänelle oltiin oppaina kaupungilla ja hänelle kerrottiin seutukunnan menneisyydestä ja yhteiskunnallisesta elämästä.  Hän koki sen, mikä merkitys ennakkokäsityksillä on kokemiseen. Jos odotukset pettää jokin pettymys, se värittää koko kaupungin negatiivissävyisesti. Ja jos ennakko-odotus ei ole kummoinenkaan ja ensikokemus on positiivinen, yleisvaikutelma muodostuu sellaiseksi.

Kirgisialainen ratsastaja

Teoksen alussa on kartta Emma Vepsän liftaamasta matkasta. Siitä käy ilmi, että kirjan nimestä huolimatta enin osa matkaa suuntautui itää ja sitten kaakkoon. Päätekaupunkiin Afganistanissa pääsyään hän vertaa ensimmäisen juoksemansa maratonin maaliin pääsyyn. Jotain samankaltaista molemmissa, mutta nyt riemun kokemus oli moninkertainen. Hän tunnusti olevansa liftimatkan loputtua psyykkisesti hyvin uupunut. Se oli uusi tunne.

Peukalokyytiläisyys tarkoittaa Emma Vepsälle vapautta ja mahdollisuuksia. Hän tietää kohtaavansa valtavasti hyvyyttä. Pahuutta ja pahoja ihmisiä on sittenkin olemattomasti hyviin verrattuna. Feministi nostaa leukaa heti, jos liftaamisesta varoitetaan erityisesti naisia.
”Itse olen kokenut enemmän ahdistelua työpaikoilla Suomessa kuin koskaan yksin reissulla ja väkivaltaa useammin tuttujen kuin tuntemattomien taholta. Silti tuntuu, että vain tuntemattomien uhka otetaan vakavasti. Usein vaikutti siltä, että suurin pelon aiheuttaja olikin maailmassa juuri naisten vapaus − miksi muuten sitä yritettäisiin niin kiivaasti rajoittaa?”

Emma Vepsän liftikirjat ovat Friskis&Svettis-lukupiirin aiheina lauantaina 14. maaliskuuta (liikuntaseuran salilla Helsingin Hermannissa. Kevään kaikkina kuukausina lukupiirin valittujen kirjojen aiheina ovat matkailu ja vaellus. Huhtikuussa on vuorossa Johanna Sinisalon Linnunaivot (2008) ja toukokuussa Jussi Konttisen Siperia (2018). Tammikuussa keskustelimme Jack Kerouacin kirjasta Matkalla (On the Road) ja helmikuussa Veikko Huovisen romaanista Siintävät vuoret.

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin. Atena 2018, 303 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s