Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia

Teos kertoo siitä, miten eri aikoina sodille on ”markkinoitu” oikeutus ja keille sota on pitänyt perustella.

Sodan oikeuttamisesta artikkeliteoksen toimittaneet Peltoset löytyvät googlettamalla Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkijakaartista. Jaakkojuhani on apurahatutkija, Ollimatti historioitsija ja kirjailija. Teos Lupa tappaa? käsittelee sotien oikeuttamista, ei sitä, ovatko sotien perustelut olleet tosia tai hyväksyttäviä. Kirja ei siis käsittele todellisia sotien syitä.

Sotia on perusteltu eri aikoina erilailla, mutta yhteistäkin löytyy. Yleisin yhteinen on oikeutettu puolustautuminen koettua uhkaa vastaan. Mutta hyökkäystä on myös perusteltu uhan ennaltaehkäisynä. Uhkaajat on nähty vihollisina, vihattavina, tuskin oikeastaan ihmisinäkään. Vihollisen demonisointi on antanut oikeuden raakuuksille ja massatappamisille.

Sota on valtion itselleen ottama oikeus tappaa samalla, kun yksilöiltä on poistettu vastuu tappamisesta. Vain yksilön vapauttaminen vastuusta on mahdollistanut sodankäynnit.

Sota on kuitenkin aina täytynyt myydä omille, ammoisina aikoina sotaherroille ja päällystölle, Ranskan vallankumouksen jälkeen kansalle. Oikeuttaminen kansalta tuli demokratian yleistymisen myötä välttämättömäksi.

Peltosten teoksen artikkelit jakautuvat kolmeen pääkauteen. Muinaisia kulttuureja edustavat Egypti, Assyrian imperiumi, Aleksanteri Suuren hyökkäys Persiaan sekä Rooman valtakunnan laajenemissodat. Kristillistä länttä edustavat kirjassa keskiajan ristiretket, 1500-luvun lopulla käyty 25-vuotinen sota, jota myös vanhaksi vihaksi kutsutaan, sekä Kaarle XII:n käymä Suuri Pohjan sota. Valistuksen arvopohjaan kuuluvat Ranskan suuren vallankumouksen suhde sotaan, 1800-luvun nationalismi sotien alusmultana sekä Suomen sisällissota. Yhdistävänä tekijänä näille kolmelle on kansallisuusaate.

Kosmoksen järjestys

Egyptiä ja Assyriaa yhdisti samantapainen sodan oikeutus: valtakunta edusti maailmankaikkeuden järjestystä. Sekä faaraot että Assyrian kuninkaat olivat jumaliensa edustajia maan päällä. Oikeutus tuli jumalilta. Se tulkittiin erilaisina merkkeinä ja enteinä. Jumalten hyväksyntä oli sisään kirjoitettu sotapropagandaan. Siinä missä Egypti soti maanhan tunkeutujia, kuten Välimeren merikansoiksi kutsuttuja vastaan, Assyria laajensi alueitaan ”puolustuksellisin” tarkoitusperin. Assyriaa on pidetty raakalaismaisena sotijana, minkä todisteina ovat pääosin olleet myöhemmin syntyneet Raamatun kertomukset, kirjoittaa artikkelissaan Mikko Luukko.

Makedonian kuninkaan Filippoksen pojan Aleksanteri Suuren hyökkäyssotaa perusteltiin kostolla. Persia Dareios oli aiemmin hyökännyt (494−480 eaa) Kreikkaan, joskin kokenut murskatappion niin Marathonan taistelussa kuin Dareioiksen pojan Kserkses I:n aikana Salamin meritaistelussa. Aleksanterille ja hänen isävainajalleen se oikeutti takaisinmaksuun, kostoon. Oikeutuksen hakemisen tekee mielenkiintoiseksi se, että sotaansa Aleksanteri tarvitsi Kreikan kaupunkivaltiot, joiden alistaja Makedonia todellisuudessa oli. Tarvittiin sotapropaganda, joka sai kreikkalaiset altistumaan kuolemalle. Aleksanteri Suuri rakensi sotalietsonnan panhellenistiselle ideologialle, vaikka kreikkalaisen eliitin silmissä makedonialaiset eivät olleet helleenejä.

Roomaa pidetään ensimmäisenä varsinaisena imperialistisena suurvaltana, tosin lievennettynä ”puolustuksellisena imperialistina”.  Julius Caesarin teksteissä sotaan oikeuttivat liittolaisten suojelu, puolustautuminen, Rooman valtakunnan ydinalueiden turvaaminen ja ennaltaehkäisy. Mies on latinaksi vir ja mieluullisuus virtus. Miehuullinen mies oli rohkea, voimakas ja taipumaton niin yhteisten asioiden hoidossa kuin sodassakin. Hän asetti Rooman edun kaikessa ensisijalle. Miehuullisuus oli hankittu ominaisuus. Virtus johti sodan ihannointiin ja ajatukseen rauhan turmiollisuudesta ja veltostuttavasta vaikutuksesta. Sota nähtiin luonnollisena osana elämää. Suvut kilpailivat kunniasta ja kunniaa hankittiin sotakentillä. Muinaiseen Egyptiin rinnastui omaksuttu käsitys, jonka mukaan roomalaisen vääjäämätön kohtalo oli hallita koko maan piiriä.

Mutta edes Rooma ei voinut rynnätä sotiin noin vain, saaliin ja maaomaisuuden himossa. Sodan julistamista säätelivät fetiaalilait, joiden mukaan fetiaalipapistolla oli oikeus ja velvollisuus ratkaista, milloin sotaan on oikeutus. Sodanjulistuksella oli tarkat rituaalit ja oli varmistettava sodille jumalten suosio.

Sotimiseen ovat aina ottaneet kantaa myös ajattelijat ja aikalaisfilosofit, Cicero oli yksi heistä. Hänen mukaansa ennen sotaa tuli vaatia vastapuolelta hyvitys. Sen epäonnistuttua oli vuorossa varoitus ja vasta sitten sodanjulistus. Neuvottelutie oli siten katsottava ensin. Kun henki ja elämä (caput) on uhattuna, sota oli oikeutettu. Jos taas perustana oli roomalainen ylivalta (imperium), ainakin sodan keinojen tuli olla ”humaanimpia”.
”Myöhäistasavallan ajan roomalaisen eliitin ajattelussa näyttää olleen laajemminkin tarve ja halu etsiä sodalle moraalista oikeutusta: uusia sotia ei voitu julkisesti perustella taloudellisilla eduilla ja Rooman valtapiirin laajentamisella”, kirjoittaa artikkelin laatija Ville Vuolanto.
Toisaalta historian kuuluisin hyökkäystä ja tuhoamista koskeva lause on senaattori Caton toistama vaatimus Karthagon hävittämisestä. Taloudellisesti vahva kilpailija sijaitsi liian lähellä Roomaa.

Kristinusko kiirastulessa

Kristinusko levittäytyi Rooman valtakunnassa merkittäväksi voimaksi ja 300-luvulla armeija ja valtakoneisto alkoivat olla kristittyjen käsissä. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, kuului kristittyjen perimä opetus. Ehkä merkittävin määrittäjä kristityn suhteessa sotaan oli kirkkoisä Augustinus (354−430). Hänen mukaansa esivallalla on oikeus käyttää väkivaltaa ja yksilön on toteltava. Augustinuksen aikalainen, Milanon piispa Ambrosius (340−397) näki sodankäynnissä oikeuden puolustaa kristinuskoa barbaareita ja pakanoita vastaan. Sodan tuli aina olla luonteeltaan puolustuksellinen ja sillä oli oltava oikeamieliset aikeet. Yksilön väkivallan käyttö puolustautumiseen tappamalla oli kielletty. Se oli kaikissa tilanteissa murha. 400-luvulla Augustinuksen kanta jyrkkeni neuvottelupainotteisesta kannasta väkivaltaisempaan suuntaan. Puoltona oli perisynti eli ihmisen luontainen taipumus pahaan.

Kristinuskon suhde sotiin konkretisoitui keskiajan ristiretkissä.  Ajatuksen ristiretkestä pyhälle maalle esitti paavi Urbanus II vuonna 1095. Ristiretki ei ollut ainoastaan oikeutettu sota, vaan myös pyhä sota. Sota oli Urbanuksen rajauksessa oikeutettu käytäessä kristikunnan ulkopuolella. Kirkko rajasi tuolloin sodankäynnistä papiston, maanviljelijät, naiset ja lapset.

Ristiretkille lähdettiin väkevän ja poleemisen propagandan saattelemina. Islaminuskoiset edustivat yksiselitteisesti pahuutta. Heitä edustivat saraseenit. Ristiretkissä oli kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jossa määriteltiin maailman ja ihmiskunnan kohtalo. Ristiretket oikeutti Jumala itse. Taivaallinen ja maallinen Jerusalem sulautuivat ristiretkeläisten maailmassa yhdeksi.

Ristiretkiä säätelivät kuitenkin tietyt hyveet. Ristiretkeläinen ei saanut tavoitella maallista hyötyä. Hän sai anastaa rikkauksia, ryövätä ja valloittaa, mutta ne eivät saaneet olla hänen lähtökohtaisia aikeitaan. Ongelmallisinta oli kristinuskossa rakkauden kaksoiskäsky, kehotus rakastaa myös vihollista. Ristiretket selitettiin rakkaudenosoituksina. Kun pakanat kuolivat, he eivät ehtineet tehdä enempää syntiä ja näin he joutuisivat kärsimään helvetissä lyhyemmän aikaa.

Ristiretkien oikeutuksesta on teoksessa kirjoittanut Miikka Tamminen.

Kun sodasta ei ollut tulla loppua

Ruotsi kävi loppumattoman tuntuista vanhaksi vihaksi kutsuttua sotaa (1570−1595) Juhana III:n hallituskaudella Venäjän Iivana IV:tä vastaan. Sodan varsinainen oikeutus oli hallitsijan itsevalta. Sille ei ollut rajoituksia. Sotaan oli kuitenkin lopen väsynyt koko päällystö, jonka lähettämistä kirjeistä artikkelin kirjoittaja Ulla Koskinen on etsinyt sodan oikeutusta.

Kuninkaalla oli oikeus määritellä valtakunnan etu eikä sitä oikeutta kyseenalaistettu, ei ainakaan ääneen ja kirjeissä. Rälssi kiersi kuitenkin määräyksiä eri konstein, usein omavaltaisesti ja olosuhteisiin vedoten. Tuskin he olosuhteisiin vedotessaan paisuttelivat.
”1500-luvun oloissa maantiede, vuodenajat ja sää loivat inhimilliselle toiminnalle puitteet, jotka olivat huomattavasti määräävämpiä kuin nykyisin”, muistuttaa mitä ilmeisimmästä itsestäänselvyydestä artikkelin kirjoittaja.

Hallitsijan takana oli tietenkin kaikkivaltias Jumala. Sotaa oikeutettiin myös vihollisen pahuudella ja ansaitsemalla rangaistuksella. Sen kohteeksi joutuneissa ei tehty eroa siviilien ja sotilaiden välillä. Aikakausi oli rajan yli tehtäviä hävitysretkiä, puolin ja toisin. Niihin osallistuivat omatoimisesti myös siviilit. Kun vastapuoli oli vihollinen, se oikeutti surmaamisiin ja hävityksiin. Hävitysretkiä seurasivat toisen osapuolen kostoretket.

Kaksi vuosisataa myöhemmin Ruotsi kävi sotaa, josta ei myöskään ollut tulla loppua. Suuri Pohjan sota (1700−1721) merkitsi kuitenkin Ruotsin suurvalta-aseman romahtamista. Ruotsi menetti Itämeren herruuden. Ruotsin siihenastiset kuninkaat olivat käyneet sotia niin taukoamatta, että maan todellinen pääkaupunki oli kulloisessakin sotaleirissä. Kuninkaan kuului johtaa joukkojaan. Se kohtalo lankesi myös nuorelle Kaarle XII:lle.

Artikkelinsa väitöskirjaansa perustanut Ville Sarkamo luonnehtii Suuren Pohjan sodan oikeutuksen perusteita enemmän teologisiksi kuin sotapoliittisiksi. Kuninkaassa henkilöityivät isänmaa ja uskonto. Vastassa oli Venäjän Pietari Suuri ja Ruotsille sota oli lähtökohtaisesti puolustuksellinen. Kaarle XII oli Ruotsin suurvaltakauden hallitsijoista ainoa, joka ei itse aloittanut sotaa, mutta upposi siihen kuolemaansa saakka. Ja koska sota oli sankarillisen nuoren hallitsijan sota, se myös loppui tämän kaatumiseen.

Sodan oikeutus oli selvä: Pietari Suuri oli aloittanut sodan yllätyshyökkäyksellä ilman sodanjulistusta. Jumala oli Ruotsin puolella. Jumala kuningasta ja isänmaata siunatkoon!

Demokratia ja sota

Ranskan suuri vallankumous julisti hyökkäyssodan joutuneen Ranskan osalta historiaan. Kansalliskokous ei ollut kuitenkaan pasifistinen. Armeijaa ei lakkautettu, mutta se haluttiin uusia säätyhierarkian ajoista. Kansalliskokous teki radikaalin uudistuksen säätämällä yleisen asevelvollisuuden. Maahan tuli näin kansanarmeija, armeijana samalla Euroopan suurin.

Mutta julistuksestaan huolimatta Ranska lähi hyökkäyssotaan Itävaltaa vastaan 1792. Miten tähän päädyttiin, siitä kertoo artikkelissaan kirjan toinen toimittaja Ollimatti Peltonen.

Hengentaistelua jakobiiniklubilla kävivät kaksi vallankumousvuosien poliitikkoa, Jacques-Pierre Brissot (1754−1793) ja Maximillien Robespierre (1759−1794). Herrojen kuolinvuodet kertovat siitä, miten vallankumous syö lapsensa. Brissot väitti välttämättömänä pitämäänsä hyökkäystä puolustautumisena ulkovaltojen uhkaa vastaan. Uhkan hän näki tulevan Itävallasta. Brissot vetosi patriotismiin, mihin hän luki myös taistelun, ylemmyydentunteen ja vihan. Vallankumouksen aatetta tuli myös levittää muille kansoille.

Robespierre oli jyrkästi sotaa vastaan. Mutta Brissotin vihollisuhkaa tuki kaksi tapahtumaa. Ranska oli julistettu perustuslailliseksi monarkiaksi entisen yksinvaltaisen sijasta. Tähän asemansa muutokseen Ludvig XVI ei alistunut, vaan teki perheineen pakoyrityksen Pariisista jääden kuitenkin kiinni. Kun sen jälkeen Preussin ja Itävallan kuninkaat sekä Saksin vaaliruhtinas pitivät kokouksen Pillnitzin linnassa käsitellen Puolan asemaa ja sotaa Osmaneja vastaan, he antoivat samalla Ludvigin koskemattomuutta vaativan julistuksen. Ulkovallat, vanhat monarkiat olivat puuttuneet suvereenin Ranskan asioihin, raivosi Brissot. Lisäksi samalla asialla uskottiin olevan myös vallankumousta naapurimaihin paenneen Ranskan eliitin.

Hyökkäyssotaan siis lähdettiin, vallankumousta puolustavin argumentein. Sodalle tuli universaali ja kohtalonomainen velvollisuus levittää vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Sisäinen kamppailu sodan oikeutuksesta sai repivät muodot, sillä patriotismista tuli ihmisen mittatikku. Sodan vastustajat leimattiin epäisänmaallisiksi kansalaisiksi, Itävallan ystäviksi ja vallankumouksen vihollisiksi.
”Poliittisten vastustajien demonisoinnista tuli vallankumouksen retoriikan systemaattinen mekanismi.”

Nationalismi sotien kittinä

”Ranskan vallankumous ja Napoleonin armeijan marssi halki Euroopan olivat saattaneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka vauhditti modernin nationalismin syntyä maanosan eri alueilla”, kirjoittaa omassa artikkelissaan Jussi Jalonen. Kansallismielisyydestä tuli 1800-luvun aatesuunta ja sotia käytiin hänen mukaansa kansallisen itsenäisyyden ja yksittäisten kansakuntien kunnian vuoksi. Sota vaati kuitenkin aiempaa selkeämmin yleisen mielipiteen hyväksynnän. Sitä edellyttivät yleinen asevelvollisuus, vapausaate ja sanomalehdistön yleistyminen.

Nationalismi mahdollisti kuitenkin suurten kansanjoukkojen mobilisaation. Nationalismin myötä sodan pyhitti sen käyminen kansakunnan ja isänmaan puolesta, jolloin sodasta tuli itse itsensä oikeuttanut tapahtuma taisteluna hyvän ja pahan, oikeuden ja vääryyden sekä kunnian ja kunnattomuuden välillä.

Sodan oikeutuksia pohtivat monet 1800-luvun nimekkäät ajattelijat. Yksi heistä oli saksalainen filosofi Johan Gottlieb Fichte (1962−1814), joka oli nähnyt Saksan valtioiden alistamisen Ranska keisarin Napoleonin satelliiteiksi. Fichten mukaan merkittävin ja tosiasiassa ainoa sodan hyväksyttävä päämäärä oli vapaus. ”Vapaus oli korkein hyve, ja elämän tarkoitus oli vaalia vapautta sekä tarpeen tullen taistella sen puolesta.”
Filosofi, vapaaherra Wilhelm von Humbert (1767−1835) asetti ihanteeksi vapaaehtoisen kansalaissotilaan valmiina asettamaan elämänsä alttiiksi kuolemalle vapauden eettisen suuruuden puolesta.

Sotastrategi, kenraalimajuri Carl von Clausewitzille (1780−1831) sodan syyksi ei riittänyt halu voittaa tai tuhota vihollinen. Oli oltava poliittinen päämäärä ja asetettu tavoite määritti ne voimavarat, jotka kansakunnan tulisi valmistautua uhraamaan. Filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770−1831) piti sotaa prosessina, jossa valtion kelpoisuus ja elinvoima tulisivat todistetuksi rauhan aikaa paremmin. Hänen mukaansa kansalaisen valmius uhrautua isänmaan ja kansakunnan puolesta teki sodasta ratkaisevan mittapuun kansakunnan siveellisestä elinvoimasta, ikään kuin sotilaallisen voimankäytön avulla voitaisiin päättää, kumpi osapuoli on moraalisesti oikeassa tai kumman edustama ideologia on oikeudenmukaisempi tai älykkäämpi. [Lauseen loppuosa teoksen johdantoluvusta.]
Yksilön valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta oli nähtävä kansakunnan oikeudessa  olemassaolonsa varjeluun.

Nationalismi ei ollut a priori sotaisa aate, vaan pikemminkin kulttuurinen ja sivistyksellinen, muistuttaa artikkelissaan Jussi Jalonen. ”Nationalismin dynamiikka ja luonne joukkoliikkeenä merkitsi kuitenkin ajan mittaan sitä, että kansalaismielipide tuotti lopulta itse oman spontaanin oikeutuksensa sodalle.”

Jalonen mainitsee Unkarin, Puolan, Kreikan ja Tanska sodat, jossa nationalismi on ollut käyttövoimana. Nationalismin myötä sodasta tuli pyhä sota isänmaan ja kansakunnan puolesta.
”Pisimmälle ajatus nationalismista uskontona kehkeytyi Puolassa, josta tuli 1800-luvun aikana Euroopan eräs keskeisin kansannousujen pesäke.”

Sisällissotamme sisälsi nationalismin

Ensimmäinen maailmansota käytiin nationalistisin tunnuksin, jopa kansallisessa hurmoksessa. Silti sota merkitsi kolmen suurvallan, Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan osittaista hajoamista, kun niistä erkani uusia itsenäisiä kansallisvaltioita. Euroopassa kamppaili vallasta kolme aatesuuntaa, demokratia, sosialismi ja nationalismi. Suomen sisällissodassa käytiin taistelua suunnasta ja vallasta sosialististen ja nationalististen voimien välillä.

Mutta miten sisällissodan osapuolet oikeuttivat sodan omille julkisesti? Marko Tikka on analysoinut Suomen senaatin antamat julistukset 26. ja 28. tammikuuta sekä työväen toimeenpanevan komitean ”vallankumousjulistuksen” 28. tammikuuta ja kansanvaltuuskunnan julistuksen ”Suomen työmiehille ja kansalaisille” 29. tammikuuta. Punaisten ja valkoisten julistuksilla on selkeä ero siinä, keille julistus on suunnattu ja mitä käsitteitä niissä käytetään.

Senaatti osoittaa omat julistuksensa suoraan kansalle. Ensimmäisessä julistuksessa sana kansa mainitaan viisi kertaa. Kansa on uhattuna, kansa on viimeinkin päässyt valtiolliseen päämäärään käyttää itse valtaa omassa maassaan. Mutta tätä ”yhtenäistä kansaa” vastaan on noustu. Senaatin julistuksissa on kaksi kansaa: hyvä, esivaltaa kunnioittava, siihen luottava ja tukeutuva kansa ja sen kääntöpuolena omanvoitonpyyteinen, ahne ja valheellinen, epärealistinen, vierailta mailta annettuihin lupauksiin luottava kansa.
Julistus rakensi selkeän kuvan kansallisesta kamppailusta, missä sisäinen jakautuminen selittyi ulkoa tuodun ideologian aiheuttamaksi uhkaksi. ”Yhtenäinen (valkoiseksi myöhemmin määritelty) kansa joutui ulkoisen (ja sisäisen) vaaran uhatessa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan nuorta, vapautensa saavuttanutta kansakuntaa.”
Kapinalliset vastustaessaan Suomen vakaata yhteiskuntajärjestystä ovat ulkopuoliseen viholliseen liittyessään Suomen ulkopuolelta tuleva uhka.

Senaatin julistuksissa ei kertaakaan mainita suojeluskuntaa, vaikka julistus velvoittaa jokaisen Suomen kansalaisen olemaan valmis uhrauksiin maan ja kansan puolesta ja rauhan säilyttämiseksi. Senaatin toisessa julistuksessa toistuu sana laillisuus. Hyökkäys on kohdistettu laillista hallitusta vastaan ja lainkuuliaisen kansalaisen tulee avustaa kenraali Mannerheimin joukkoja, kun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan on noussut kapina.

Kansanvaltuuskunnan julistuksissa olennainen käsite on vallankumous ja julistukset suunnataan työväestölle ja työväenjärjestöille. ”Kaikki työväen järjestöt” on yhtä painava ilmaisu kuin Senaatin julistuksessa ”Suomen kansa”. Julistuksissa väitetään senaatin aikoneen hyökätä työväen kimppuun. Näin vallankumoukseen ryhtymiselle annetaan puolustuksellinen merkitys. Työväestön tehtäväksi nähdään vallankumous päämääränä valtiojärjestyksen muuttaminen.

”Jos valkoisten teksti oli ideologisesti voimakkaasti nationalistinen, omistusoikeuden suojaa ja Suomen kansalaisuutta korostava, punaisten teksti on selkeästi ideologialtaan luokkatulkintainen, sosiaalisia epäkohtia ja työväenluokkaisuutta korostava”, Marko Tikka kirjoittaa.

Sisällissotaamme lähemmäksi nykypäivää Peltosten teos ei tule. Nationalismi on mitä ilmeisimmin yhä sotien oikeuttamisessa ja konflikteissa voimissaan, olipa kyse toisen valtion maa-alueen valtaamisesta itselle (Krim ja Itä-Ukraina) tai yritys irrottautua emämaasta (puheiden tasolla Katalonia ja Skotlanti).

Tietokirjan liitteeksi olisi kuulunut artikkelinkirjoittajain (kaikkiaan 10) esittely. Puute on harmillinen. Kyse ei ole huolimattomuudesta, vaan mitä ilmeisimmin taittajan käytössä olleiden painosivujen loppumisesta. Painoarkista tulee 16 normaalikokoista sivua. Kirjoittajaesittely olisi siis uudella painoarkilla tullut hintavaksi, nykyinen kirjan sivumäärä (288) kun jakautuu tasan.

Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. SKS 2019, mukaan mahdutettuine liitteineen ja hakemistoineen 288 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s