Clare Mackintosh: Lopun jälkeen

Miten selvitä, kun kaikki elämän peruspilarit sortuvat. Niin käy toisiaan rakastaville/ rakastaneille Pipille ja Maxille. Kirjailija käsittelee elämän vakavia kysymyksiä rajusti ja hellästi.

Kirjailijan Clare Mackintochin teos Lopun jälkeen (After the End) on vetävä, vahvasti koukuttava kirja vakavasta aiheesta. Se kertoo alle kolmivuotiaan Dylanin kuolemasta ja sen seuraamuksista lastaan rajattomasti rakastaneille vanhemmille, Pipille ja Maxille. Kirja on bestseller, kuten ovat olleet myös kirjailijan aiemmin ilmestyneet ja palkitut teokset etenkin Iso-Britanniassa.

”Dylan nukkui vuoteessaan letkujen ja johtojen keskellä. Ohut ruokintaletku tuli ulos toisesta sieraimesta, ja kanyylit molemmissa käsivarsissa varmistivat, että häntä päästiin hoitamaan tarvittaessa nopeasti. Pip ja Max istuivat hänen vieressään tuolit niin lähekkäin, että Pip saattoi nojata aviomieheensä, ja Maxin käsivarsi oli tiukasti hänen ympärillään. He eivät kohottaneet katseitaan.”

Dylania hoidetaan aivokasvaimen ja kasvainleikkauksesta seuranneen aivojen vaurioitumisen seurauksien vuoksi lastensairaalan teho-osastolla. Hänellä on vielä toivoa, niin ainakin vanhemmat uskottelevat itselleen, vaikka kasvainta ei saatu kokonaan poistetuksi. He ovat keskinäisen rakkauden sinetöimä pieni perhe. Dylanin sairauden paljastuttua Pip oli jäänyt pois lentoemännän työstään. Hän antaa kaiken aikansa lapselleen teho-osastolla, aamuseitsemältä iltakymmeneen. Näin hän on toiminut jo monen kuukauden ajan, vaikka koti on yli tunnin ajomatkan päässä sairaalasta. Menestyvä organisaatiokonsultti Max tekee pitkiä työpäiviä ja takoo perheen kulujen katteeksi rahaa päivystäen sairaalassa mahdollisuuksiensa rajoissa.

Väsymys on molemmilla muuttunut abstraktiseksi käsitteeksi.

Teho-osastolla on muodostunut sairaiden lasten ja heidän vanhempiensa keskinäisen ymmärryksen yhteisö, mutta yhtälailla myös ristiriidat nousevat pintaan. Myötätuntoa toista lasta kohtaan riittää mutta yhtä inhimillistä on myös itsesääli ja kauna:
”Muistan katkeran kateuden, joka minuun iski ensimmäisenä päivänä aina kun joku lapsi pääsi pois teho-osastolta tavalliselle osastolle. Miksi he emmekä me? Milloin meidän vuoromme koittaisi?”
Sairaalan pihalla he näkevät tutut vanhemmat poistumassa auto-onnettomuudessa loukkaantuneen murrosikäisen poikansa kanssa. Pojan äiti tervehtii kohottamalla kätensä:
”Poika siirrettiin yleiselle osastolle vähän joulun jälkeen. Isä kantaa kassia ja hänellä on toisessa kainalossaan tyyny. He ovat varmaan menossa kotiin. Sydämeni tulvahtaa täyteen epäreilua, hillitöntä kateutta. Katson suoraan eteenpäin ja teeskentelen, etten ole huomannut heitä.”

Kateuden kylkeläisenä kalvaa syyllisyys.
Muistan viime kesän ja yritän miettiä, olisimmeko mitenkään voineet tietää ja olisiko minun jotenkin pitänyt tietää…
”Hupsista-keikkaa!” Pip sanoi, kun Dylan juoksi päätä pahkaa seinää päin, kaatui ja muksahti taas uudelleen kumoon yrittäessään nousta pystyyn. Me kaikki nauroimme. Muistelimme opiskeluaikaista peliä, jossa pyöritään ensin ympyrää ja yritetään sitten juosta suoraa viivaa pitkin.
Me nauroimme Dylanille.
Oliko se silloin? Silloinko se alkoi? Dylan ei ollutkaan kömpelö taapero, joka kompasteli jalkoihinsa, vaan sairas. Suustani pääsee matala valitus.

Mackintoshin romaanissa minämuodossa kertovia on kolme: Pip, Max ja teho-osaston iranilaistaustainen lääkäri Leila. Kolme eri näkökulmaa ja kokemusta sekä kolmen ihmisen tunteet vuorottelevat.

Näkökulmat ajautuvat rajusti erilaisiksi, kun vanhemmat Pip ja Max joutuvat lapsensa elämän ja kuoleman tuomareiksi. He ovat odottaneet Dylanin tilan paranemista, siksi uutinen on kuin pommi: Kasvain ei ole sytostaattihoidolla pienentynyt vaan päinvastoin kasvanut. Sitä ei voida uudella leikkauksella poistaa. Elinikäennuste on enää kuukausissa, korkeintaan.

Sairaalan lääkärit, Leila yhtenä heistä, päätyvät aktiivisten hoitojen lopettamiseen ja siirtymiseen kivut eliminoivaan palleatiiviseen hoitoon. Mutta siihen sairaala tarvitsee vanhempien hyväksynnän. Äiti Pip on päätynyt samaan ratkaisuun haluten lopettaa lapsensa kivuliaan hoidon letkuruokintoineen, kanyyleineen, keuhkoputken tukkivan liman kurkusta imemisineen ja varalla olevine happinaamareineen. Dylanin kontaktiton elämä ei ole arvokasta. Mutta Max-isä on jyrkästi toista mieltä. Hän etsii netistä vaihtoehtoisia ratkaisuja ja löytää yhden, protonisädehoitoa antavan yksityisklinikan Yhdysvalloista. Hoito suuntautuisi suoraan sairaisiin kasvainsoluihin. Hoitoa antava guru lupaa parhaimmillaan 80-prosenttista paranemista joissakin tapauksissa. Ainakin elämä saisi pidennystä, kuukausia, ehkä jopa vuosia. Mutta kestäisikö Dylan siirtoa Yhdysvaltoihin ja mitä mahdollisuudet olisivat hänen tapauksessaan? Max on valmis mihin tahansa uhrauksiin pitääkseen poikansa hengissä.

He seisovat tienhaarassa. Toinen tie vie palleatiiviseen hoitoon ja lyhyeen elinaikaan, toinen antaa heikon toivon. Max ja Pip valitsevat eri tien. Päätöksen joutuu tekemään oikeus, sillä sairaala hakee vahvistusta omalle ratkaisulleen oikeusteitse. Max vastaan hänen vaimonsa, siinä Machintoshin rakentama asetelma.

Vaikka Max on suurituloinen, hänenkään rahansa tai avioparin säästöt eivät riittäisi siihen, mikä on edessä. Max avaa twitterissä GoFundMe-tilin lahjoitusten saamiseksi oikeuskuluihin sekä Yhdysvalloissa Dylanille annettavaa hoitoa ja kuntoutusta varten. Clara Machintosh maalaa irvokkaan näytelmän twitterin kautta nousseesta solidaarisuusliikkeestä ihmisille tuntemattoman pikkupojan pelastamiseksi. Liike #DylanAdams, #FightToDylan ja #JusticeForDylanAdams kaltaisin kiihkon nostatuksineen saa keltaisen lehdistön apajille. Pipille osoitettu vihatwiittaus saa raivoisat muodot. Sairaalan ja kodin ulkopuolella kyttäävät valokuvaajat ja mielenosoittajat. Myötätunnosta alkanut liike saa lynkkausilmeen. Äidistä on tehty julkisuudessa kuoleman kylväjä.

Clare Machintosh on kiitetty ja luettu kirjailija kotimaassaan Iso-Britanniassa. Foto: Astrid di Crollalanza

 

Machingosh kuvaa vanhempia raastavan oikeudenkäynnin, minne ei päästetä ulkopuolisia, etenkään oikeustalon ulkopuolella metelöiviä mielenosoittajia. Lopulta tulee oikeuden päätös. Clara Machintoshin ratkaisu on nerokas: Hänkin seisoo tienhaarassa, kuten Pip ja Max seisoivat aiemmin.  Hän ei valitse vain jompaa kumpaa tietä, vaan molemmat. Senhän kirjailija voi fiktiossa tehdä. Mitä tapahtui, jos oikeus antoi tämän päätöksen, entä mitä, jos päätös olikin vastakkainen. Oikeudenpäätöslukuja on perätysten kaksi, kaksi vastakkaista perusteluineen. Siitä eteenpäin kirjan loput 150 sivua kirjailija seuraa vuorotellen toista ja toista tietä.

Yksi asia oli kuitenkin varma heti vanhempien ajauduttua erimielisyyteen: He eivät koskaan voisi palata entiseen elämäänsä. Hyvin peruuttamatonta on tapahtunut ja ennakoimatonta edessä. Mutta he molemmat rakastavat Dylania. Kummassakin ratkaisussa he pysyvät Dylanin lähellä niin kauan kuin hänen elämänsä jatkuu. Heidän keskinäinen rakkaustarinansa on sen sijaan saanut vakavan vaurion, vaikka molemmat yhä rakastavat toinen toistaan.

Machintosh pyörittelee Pipin ja Maxin kohtaloita toisiaan vuorottelevissa luvuissa niin, etten kaikissa käänteissä ollut kärryillä, kumpaan tarinaan mikin tilanne kuuluu. Näiden kahden tien kulkeminen pätkän verran vuorotellen oli hetkittäin uuvuttavaa, ainakin verrattuna kirjan edellä olleen enimmän kiihkeään etenemiseen.

Loppuosan käänteissä kirjailija nostaa aiheeksi isän tarpeen olla isä. Miehinen perustarve, olettaisin! Max haluaa Pipin kanssa uuden lapsen mutta Pip ei halua kovan kokemuksen toisintoa, mihin hän kuvittelee uuden raskauden kohtalonomaisesti johtavan:
”Haluan potkia palloa poikani kanssa. Haluan opettaa tyttäreni pelaamaan golfia”, Max puhuu kiihkeästi, ja hänen äänensä voimistuu jokaisen julistuksen myötä. ”Haluan mennä katsomaan koulunäytelmää ja järjestää kiitospäiväjuhlia ja puhua toisten isien kanssa siitä, miten painajaismaista teini-ikäisten kanssa on. Haluan antaa lapsilleni neuvoja ja nähdä, etteivät he piittaa niistä. Haluan nähdä lasteni kasvavan, tekevän virheitä ja tulevan hyviksi.” Tunnen, kuinka Max katsoo minua. ”Haluan taas olla isä, Pip.”

Tuohon tekstikohtaan palattuani jouduin punnitsemaan Maxin ja Pipin rakkauden luonnetta lastaan kohtaan. Pip koki, ettei heidän lapsensa elämä ollut enää elämää lainkaan eikä toivoa paremmasta olisi. Hän halusi lopettaa poikansa kärsimykset. Max halusi olla isä saadakseen kokea isän rakkautta.

Lopun jälkeen koskettaa. Se käsittelee vakavia teemoja harkitun varmoin keinoin. Kun kirjaan tartuin, se ei jättänyt rauhaan. Uskon sen myös syöpyvän muuten niin hataraan muistiini. Kirja on rankka, humaani ja älykkäästi kirjoitettu. Pip ja Max eivät pääse myöhemmässä elämässäänkään helpolla, mutta kirjailija on armollinen. He selviävät, aikaa myöten, koska heidän on selvittävä.

Clare Machintosh: Lopun jälkeen. Gummerus, 424 sivua. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s