Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen

Paperijoutsen on monipuolisesti hieno ja vivahteikas romaani kotirintaman ihmisistä jatkosodan loppuvuosina.

Kiinnostuin tästä syksyn uutuuskirjasta nimen vuoksi. Paperijoutsen, esineenä herkkä ja kaunis mutta helposti repeytyvä ja ryttyyn rutisteltavissa. Sen kaltaisista ihmisistä tämä jatkosodan ajan kotirintamakirja kertoo. Kirjavalintani osoittautui loistavaksi. Anna-Kaisa Linna-ahon (s. 1984) esikoisromaani on yksi syksyni lukuhelmistä. Se on raikkaalla kielellä kirjoitettu vetävä juoniromaani, jonka tarinaa voi kaatuneiden osalta sodan pitkittyessä aavistella mutta joka kertomuksena yhtä kaikki yllättää, hamaan loppuun saakka.

Juoniromaaniksi luonnehdinta on kiittävässä merkityksessä. Tarinan juoksutus ja sen henkilöt sieppasivat mukaansa ja kuljettivat kanssaan viimeiselle sivulle saakka. Viimeisen sivun luin uudelleen varmistaakseni, että olin ymmärtänyt kerrotun kokonaan.

Nuoresta iästään huolimatta Anna-Kaisa Linna-aho on kirjoittanut kiinnostavasti kipunoivan ihmissuhderomaanin, jonka monet henkilöt saavat lukijan mietteliääksi. Paperijoutsen on kypsä esikoisteos vailla henkilökuvauksen helppoja stereotypioita. Se on sotakirja kotirintamalta. Sielläkin oli omat särmänsä.

Välttelen visusti juonen kertomista, mutta esittelen tässä jutussani henkilöt ja heidän keskinäiset lähtöasetelmansa ja taustansa.

Paperijoutsenen tapahtumat sijoittuvat jatkosodan vuoteen 1943 ja ulottuvat siitä rauhansolmimisen jälkeiseen loppusyksyyn 1944. Mutta sota ei kotiutukseen loppunut. Moni rintamalle ehjänä lähtenyt palaa henkisesti vaurioituneena ja hakee helpotusta viinapullosta. Miesten ryyppyremmit houkuttivat enemmän kuin vaimon ja kodin toimeentulo-ongelmat.

”Kaikki oli helpompaa silloin, kun oli sota”, Anna sanoi sitten. ”Muistatko, miten hauskaa meillä oli?”
”Muistan.”
”Kun kuuntelimme iltaisin swingiä lyhytaalloilta ja sinä luit meille. Koko sodan saattoi unohtaa. Se oli siellä kaukana. Nyt se on täällä. Nuo miehet toivat sen tullessaan.”
”Niin. Mutta minkä he sille voivat?”
”Pärjäätkö sinä Sashan kanssa?”
”Pärjään”, Lydia sanoi, liian nopeasti.

Lydia, nuori helsinkiläisnainen, omistaa Korpivuoren mahtitilasta irrotetun isohkon talon aivan lähellä Korpivuoren päätilaa. Sinne isä on hänet passittanut turvaan Helsingin pommituksia, joihin hän itse on kuoleva vielä ennen aselepoa. Lydian seuralaisena on hieman holtiton, iloluonteinen, häkellyttävän kaunis Anna, Anna Karttunen, saman pitäjän tyttö ja asuntokaveri Helsingin ajoilta. Naiset sinnittelevät miten kuten. Pahimmillaan syötäväksi on pelkkää lanttua eri variaatioin suolalla maustettuna. Toisin on Korpivuoressa. Naiset tajuavat talosta myytävän elintarvikkeita mustaan pörssiin.

Korpivuoren molemmat pojat, Ilmari ja Valde, ovat sodassa, samassa joukkueessa kuin seutukunnan muutkin nuoret miehet.  Talo jäisi pojista vanhemmalle, Ilmarille, joka on veljeksistä luotettava. Valde on enemmänkin huithapeli. Ilmari on häikäistynyt Annan kauneudesta ja nuorista tuli rakastavaiset, mutta Korpivuoren matriarkka Gunhild, Hjalmar Korpivuoren ylpeä ja vaativaa leski, ei voi sietää riehakasta Annaa. Kevytmielisyyden lisäksi Annalla tiedetään olevan sukurasitus: Biologisen äidin huhutaan haudatun mielisairaalaan. Lisäksi Annaa kannattelee muukin kuin rakkaus, hän tuntuu kurkottavan Ilmarin kautta suurtilan tulevaksi valtiattareksi. Vastuuta hän ei talon töistä ota.

Paperijoutsenen kiehtovista sivuhenkilöistä omalaatuisin on Ellen, tai Kyösti Harjuila, jona hänet tunnettaisiin naapurikunnassa ja kotona tai korpraali Harjuila, jona hänet tunnettiin rintamalla, ennen kuin hänestä tuli itsemurhaan paennut rintamakarkuri. Itsemurha hukuttautumalla oli kuitenkin lavastus.  Kyösti vetäytyi pienen eväsnyyttinsä kanssa metsän kätköihin. Mutta hän ei selvinnyt korvessa. Yönpimeän turvin hän on etsiytynyt tuntemattomassa kylässä nälkään nääntyvänä ja surkeassa kunnossa erääseen rakennukseen, Lydian taloon, piiloutuen yhteen sen asumattomista kamareista. Yöllä hän etsii keittiön komerosta ruokaa. Piileskely ei onnistu. Hän paljastuu.

Nykyisen julkisuuspuheen pinnalla ovat ilmiöt transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus sekä jo normaaliudeksi koettu homoseksuaalisuus. Kyösti oli yksi luonnon poikkeamista. Syntyneen vauvan näkeminen oli ollut vanhemmille järkytys. Hän ei ollut tyttö eikä poika ja kuitenkin molempia. Isä päätti kasvattaa hänestä pojan ja sitä kautta miehen. Kun sota syttyi, monitaitoiseksi oppinut kaksoissukupuolinen Kyösti Harjuila joutui sotaan, samaan joukkueeseen kuin Korpivuoren miehet.

Ihmisen olemisen sukupuoliset ja seksuaaliset variaatiot ovat eläneet ihmisten yhteisöissä aina, myös sotavuosina, jolloin saksalaisten aseveljien ideologisena elämänarvona oli puhdas arjalaisuus. Myös Valde puhuu ylenkatseisesti fyysisesti alimittaisista Kyöstiä vilkaisten. Korpraali Harjuila oli sotilas parhaasta päästä, kenties joukkueensa paras, mutta samalla erilainen. Miehet näkevät sodassa uupumukseen asti verta, mutta Harjuilalta vuotavaksi huomattu oli omituista. Oli pantu merkille, ettei hänen ole koskaan nähty virtsaavat seisaaltaan tai peseytyvän porukassa. Hän ajautui rintamalla umpikujaan.

Lydialle ja Annalle Kyösti kertoo vain sen, minkä katsoo välttämättömäksi kertoa. Naiset tuntevat myötätuntoa ja tarjoavat väliaikaissuojaa. He naamioivat Kyöstin naiseksi. Lydian äidin väljässä mekossa hän näyttää uskottavasti naiselta. Hän saa naisilta nimen, Ellen, Svinhufvudin vaimon mukaan, ja naiset opettavat suojattiaan istumaan oikein, polvet sirosti lähellä toisiaan. Ellen kelpaa Korpivuoren maatöihin. Hän on riski ja osaava. Isä oli opettanut pojalleen Kyöstille monenmoisia taitoja, joita talossa tarvitaan. Mutta Ellen on loukossa. Korpivuoren poikien kotilomalla hän paljastuisi.

Rintamalta tulleet naisten rakkauskirjeet tuo aina ontuva Kaarlo, omassa mökissään asuva Korpivuoren työmies. Kaarlo hahmottuu kirjassa elämänviisaaksi, merillä maailmaakin kokeneeksi mieheksi, joka näkee ihmisten sisikuntaan ja ymmärtää sen perustalta erilaisuutta. Kaarlo rakastuu Lydiaan, mutta häviää yritelmänsä Korpivuoren poikien rintamakaverille, jolle pojat ovat ehdottaneet yksinäistä Lydiaa kirjeenvaihtoheilaksi. Rintamalla ei ollut kenenkään helppo olla, jos postinjaosta saa aina poistua tyhjin käsin. Lydia sulaa kirjetoveriinsa, Korpivuoren poikien mukana  kyläilemään tulevaan Sashaan, pitkään nuorukaiseen Pohjanmaalta. Mies on lisäksi komea. Kolmannella tapaamisella Lydia ja Sasha menevät vihille. Avioliittojahan myös valtio suosi. Nuoria veti toisiinsa kuohuva, rakkaudenkaipuinen veri.

Kaarlo on hieno ihminen, sydämensivistynyt ja ymmärtävä. Näin hän puhuu Ellenille ennen tämän katoamista, Kaarlonkin avustuksella:

”Tiedätkö, Ellen.” Kaarlo katsoo häntä silmiin kuin salaliittolainen. ”Ihmisillä tuntuu olevan kova tarve lajitella. Vähän niin kuin perunoita. Siemenperunat tuonne ja syötävät tuonne. Vihreät ja rupiset tuohon laariin. Samalla tavalla ihmiset lajittelevat muita ihmisiä omiin laatikoihinsa. Tuo on tuommoinen ja tuo tuommoinen. Tuohon laariin takkutukkaiset pojat, joilla on reikä polvessa ja taskut täynnä linnunmunia. Tuohon ne sivujakaukselle kammatut, joista äiti toivoo virkamiehiä. Tuonne työmiehet, känsäkourat, kessu huulessa ja rasvaiset jutut. Tuonne ne, joilla on taskussa kynä ja paperia ja katse taivaanrannassa tai sen takana. Kaikille on laari. Tiedätkö Hassu-Einarin, joka suu aseman takana?”
”Sen, joka luulee olevansa junanlähettäjä?”
”Sen. Semmoisillekin löytyy laari. Pieni, mutta laari kuitenkin. Mutta mitä ihmiset tekevät sitten, kun kohdalle osuu sellainen, joka ei sovi yhteenkään laatikkoon? Ei kerta kaikkiaan mitenkään sovi?”
Ellen oli hiljaa.
Kaarlo jatkoi.
”He hyökkäävät sen ihmisen kimppuun. Heitä ärsyttää niin valtavasti, ettei maailma olekaan niin helposti etukäteen kuviteltavissa. He ajattelevat, että se on sellainen kiusallaan. Haluaa tahallaan järkyttää maailmaa, jonka piti mahtua laatikoihin. Vaikka pitäisihän heidän ymmärtää, ettei vika ole siinä ihmisessä. Vika on niissä laatikoissa.”

Anna-Kaisa Linna-aho on taustoittanut esikoisromaaninsa aiheen huolella. Paneutuminen on niin seikkaperäistä, että voisi luulla hänen eläneen tuon aikakauden maalaiselämän itse läpi. Mutta kirjailijan vanhempienkaan ikä ei sinne asti ulotu. Linna-aho on kirjoittanut realistisen, fyysisesti aistittavan kotirintaman erilaisine ihmisineen ja heidän kohtaloineen.  Tilanne sodan loputtua on eri kuin sodan alussa. Osa palaa rintamalta puuarkussa. Muiden osalta elämä jatkuu, kenellä missäkin. Sen Linna-ahon tarina kertoo.

Anna-Kaisa Linna-aho ei romantisoi kesän kauneutta, luonnon heleyttä ja kyläelämää vakiotöineen, mutta kirjan kieli avaa ihmeellisesti eri aistit. Kirjassa on luonnonvoimaa. Paperijoutsen on vivahteikas romaani moniarvoisuuden ja ihmisten erilaisuuden hyväksymisen puolesta, kuitenkin manifestoimatta. Asenne imeytyy lukemisprosessin myötä. Upea teos! Nautin siitä.

Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen. Otava 2019, 316 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s