Patricia Rodríquez: Pako takaisin

Pako takaisin on nuoren, menestyvän naisen pako omaan sisimpäänsä, kerrotaan kirjailijaesittelyssä.

Pako takaisin. Miksi ja minne? Kaikkihan me palaamme, tavan takaa ja takaisin, harvemmin kuitenkin pakenemme. Espanjalaistaustaisen, Lontoossa asuvan Patricia Rodríquezin (s. 1975) suppeahko kuuden kertomuksen teos Pako takaisin on mystinen, haastava, vaikea. En väitä ymmärtäneeni sitä edes sen kahdella lukemisella. Lukemisten välissä pidin yli kuukauden tauon.

Kirjan kuudesta tarinasta ensimmäinen, Auton suojaava kori, on pienoisromaani ja samalla kirjan vaikuttavin ja mieleenpainuvin. Vakavarainen Kaliforniassa asuva yrittäjänainen ajaa rannikkoseutua myötäilevää valtaväylää töihin kuten ajaa sakea joukko muita rinnakkaiskaistoilla, takana ja edessä. Ajomatkaa hän on taittanut vuosia, joka arkiaamu. Tehonaisena hän kuittaa aamiaisensa imaisemalla ajaessaan kahvitilkkasia kannellisesta pahvimukista.

Hän rajaa maailmansa tuulilasin raamittamaan kaksiulotteiseen kuvaan. Sillä, näkökentän rajaamisella, on tässä tarinassa merkitystä. Myöhemmin, kirjan toisessa tarinassa Kamera  nainen rajaa kuvansa kameran näytön kautta ikään kuin junaikkunan kehystämä kuva olisi liian laaja ja tarkentumaton. Silloin ollaan Englannissa, junassa matkalla Dungenessiin. Yhäkään en tiedä, mistä rajausvimma. Voidakseen katsoa asemia kameran etsimen kautta hän on joutunut ostamaan laitteen Heathrown lentokentältä.

”…nyt kun tuulilasi ei enää rajaa hetkeä karmeihinsa, nyt kun minulla ei ole auton turvallista ohjaamoa, kaipaan uudenlaista kehikkoa. Tarvitsen uuden todellisuussuodattimen, joka rajaa hetken sisäänsä, pakottaa minut pysymään preesensissä loppumatkan ajan.”

Mutta takaisin työpäivän aamuun Kaliforniassa. Kun kääntymiskaista lähestyy, nainen ei näytä vilkkua kaistanvaihtoon vaan ajaa liittymän ohi. Häntä naurattaa. Hän on saapunut valtatien itselleen tuntemattomalle osuudelle. Vielä olisi mahdollista korjata virhe/ teko, sillä taaemman liittymän merkki ilmestyy pian näkökenttään. Nainen ajaa jälleen ohi. Töihin hän ilmoittaa olevansa sairas.

Ensimmäisellä lukemalla pidin naisen tekoa mielijohteena, silkkana päähänpistona. Ja kun sellaisen oli saanut, miksei katsoa Kaliforniaa ajamalla kohti etelää. Ei hän ole maisemien katsoja, paikallisturisti. Hän haluaa olla liikkeessä, tuntea autonsa nopeuden. Hän haluaa ehtiä kauas, ennen kuin tulee sietämätön helle, jota sääennuste lupaa keskipäivän tunneiksi. Siis aivan kuin pakenisi.

Rähjäiseltä huoltoasemalta hän hyväksyy kyytiinsä malesialaisen naisen, kahvilan työntekijän. Hän nimittää liftarin Babyboyksi pääteltyään tämän teetättäneen itselleen sukupuolileikkauksen.  He viihtyvät pitkän ajomatkan aikana hyvin keskenään, vielä siinä tekojärven siimeksessä lymyilevässä meditaatio-  ja vaihtoehtoisen elämäntavan keskuksessa, minne Babyboy hänet ohjaa ajotauon varjolla. Mutta hän tarvitsee liikkeelläolon tunnetta ja se ajaa hänet tien päälle. Päivän kallistuessa kohti iltaa hänellä on jo kiire, sillä hän juuttuu Los Angelesin liikenteeseen. Hän on aamuisesta lähtöpisteestään hyvin kaukana, päivän pituisen ajon mitassa. Hänellä on kiire lentokentälle, eihän hänellä ole vielä lippuakaan.

Pienoisromaanin päättyessä hän istuu öisen valtameren päällä lentokoneessa. Hän on katkaissut paluutiensä, ainakin tehnyt sen hankalaksi pudottamalla sammuttamansa kännykän ja autonsa parkkikuitin lentokentän naistenhuoneen roskikseen. Hänellä ei ole mukanaan matkatavaroita pientä käsilaukkua lukuun ottamatta.

Irrottautuminen oravanpyörästä? Jos niin, hän käyttää irrottautumiseen hulppeasti rahaa, juuri sitä, mitä hän on ansainnut oravanpyörässä. Hän on luottokorttinsa varassa. Los Angelesin lentokenttää lähestyessään hän oli ajatellut:
”Mustan kojelaudan alleviivaama tuulilasi pitää hetken puhtaasti aisoissa. Tätä paremmin en ole toistaiseksi onnistunut yrityksessäni. Näin pitkälle en ole aiemmin päässyt.”

Kamera ja Muisti

Annoin itseni ymmärtää, että kaksi muuta kirjan tarinaa kuvaa samaa naista. Muistissa nainen on Espanjassa. Auton suojaava kori -pienoisromaanin virtaviivainen auto ja lopulta lentokone sekä Kameran juna ja taksi ovat vaihtuneet laivaan ja tunteja kestävään kävelyyn aamuöisiä peltoja pitkin kohti etäistä espanjalaista kylää. Kylään saavuttuaan hän on palannut. Mutta:
”Kukaan ei palaa kaipuun vuoksi, vaan etäisyydestä kehkeytyvän vieraantuneisuuden pelossa, todetakseen että kaikki konkreettiset ja erityiset ulottuvuudet ovat entisellään, vaikka ei enää tiedä, mikä niitä pitää vallassaan.”

Hän kohtaa sydämellisen, kotinsa avaavan ja aamiaisen tarjoavan naisen, jota ei kuitenkaan tunne:
”Kun astun kadulle, aamu on valjennut.
Painaudun talon seinää vasten ja katson suoraan aurinkoon, jotta se sokaisisi silmäni ja kylvettäisi kasvoni. Paluu ei ole pakenemisen vastakohta. Pakenemisen vastakohta olisi lepopäivä läheisten kanssa, kaikkien niiden ihmisten kanssa joissa on palanen sinua.”

Kadulla kohtaamiensa vieraiden ihmisten kasvoilta hän on lukevinaan sanat:
”…olet haaveillut läpi yön etkä osaa peitellä sitä. Olet toivonut olevasi kaukana täältä, se näkyy sinun kasvoiltasi.”

Muukalaisena kaikkialla, ikuinen sopeutumaton? Kalifornian hiekkaisella sivutiellä hän oli ajattellut:
”Tarvitsen asfalttivaltimon, jota pitkin voin palata sivistyksen maailman verenkiertoon. Jatkuvassa harhautumisvaarassani nimenomaan valtatie, kunhan sen löydän, virtaa joskus halveksimaani yleistä järjestystä ja mitattavissa olevaa aikaa kohti.”

Paon todellinen kohde ja syy jäävät hämäriin. Nainen ei lopulta juttele yhdenkään tutun ihmisen kanssa, ei kuolleen taiteilijan talon puutarhassa Dungenessissa eikä isoisoäitinsä ja isoäitinsä espanjalaiskylässä. Rajatussa kuvassa on kuitenkin joku. Hän itse? Siihenkö nainen pakeni rajatussa kaksiulotteisessa kuvassaan, rationaalisesti, vailla paniikkia?
Puhuttelen taas kuvaa: vaikka olen häivyttänyt häiriötekijät, vaikka keskityn vain sinuun… sinusta ei ole juuri apua.”

Teoksen sisälle on koottu meillä tuntemattoman kirjailijan hyödyllinen ja tarpeellinen esittely. Sen mukaan Pako takaisin on teoksen naisen matka sisimpäänsä David Lynchin elokuvien hengessä.  Enpä  viimeistä siteeraustani lukuun ottamatta matkaa sisimpään itse löytänyt, matkaa menneisyyteen ja vanhoihin muistoihin kenties. Kertomukset pitävät lukijan loitolla naisen ajatuksista keskittyen kuvaamaan hänen käyttäytymistään naisen itsensä siitä kertomana.

Muut teoksen tarinat

Muista kolmesta tarinasta en tavoittanut yhteyttä kirjan otsikkoon Pako takaisin. Tarinassa Erik Weitzin häkki tunsin ahdistusta paperittoman meksikolaisen siivoojanaisen haavoittuvasta asemasta. Hän on oleva koko elämänsä uuttera ja työssään tehokkuuteen pyrkivä siirtotyöläinen, maassa olija laittomasti. Häntä amerikkalainen unelma ja Auton suojaavaa kori -naisen oravanpyörä velvoittavat ripeään työtahtiin muiden toteuttamassa amerikkalaisessa unelmassa.

Tarinassa Kapteeni Briggsin kohtalo on reilu annos kolonialismia. British Prospecting Limited -yhtiö kärkkyy Haitin aluevesiltä löytynyttä öljyesiintymää, mutta esiintymän päällä lepää arvokas arkeologinen jäännös, Mary Celesten laivan hylky. Matkaan lähetetään Floridasta ”tutkijoiden” ja sukeltajien alus aikeena nostaa hylky. Retkikunnan matka öljyesiintymävesille päättyy silkkaan norkoiluun ja lopulta aikeen peruuttamiseen. Pohjanmerellä on löydetty suurempi ja kiinnostavampi öljyesiintymä. Sukeltajat eivät edes sukeltaneet katsomaan hylkyä.

Susijahti kertoo susipelosta. Se valtaa espanjalaiskylän ja saavuttaa hysterian, kunnes miehet huomaavat joukolla olevansa miehiä. Ja niin hernerokkasumuisena aamuna miesjoukko kivääreineen lähtee vuorille susijahtiin. Kun miehet lopulta löydetään kuolleina lähietäisyydeltä ammuttuina mutta vailla yhdenkään nälkäisen suden hampaanjälkiä, tarinat nähdyistä susista ja kuulluista ulvonnoista haihtuvat. Metsästäjistä kahden tiedettiin olleen keskinäisissä kahnauksissa. Se ruokkii kyläläisiä rakentamaan kukin oman tarinansa siitä, mitä vuorilla kenties tapahtui.

”Enää heidän ei tarvinnut selittää ihmisten välistä kauheaa epäluottamusta villieläimillä. Kuinka he karkottaisivat kaltaisiaan kohtaan tuntemansa pelon?
Heidän pelkonsa oli ollut pelkkä heijastus.
Pahuudessa, jonka he tunnistivat itsessään ja jonka he olivat kuvitelleet luontoon.”

Patricia Rodríquezin kieli on hiottua, pelkistettyä ja karsittua. Kaikilla lauseilla tuntui olevan kirjailijan sille perustelema merkitys. Siksi kokosin omasta lukukokemuksestani tämännäköisen palapelin.

Patricia Rodríquez: Pako takaisin. Lurra Editions 2019, 179 sivua. Suomennos espanjan kielestä Satu Ekman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s