Pajtim Statovci: Bolla

Bolla tarkoittaa haamua, petoa, pirua ja käärmeenkaltaista olentoa. Arsimin kirjoittamassa tarinassa Jumalan lapsi syö lopulta paholaisen käärmeen, mutta ei se kuvaa hyvän voittoa pahasta.

”Hänen päänsä heilahtaa lyöntini voimasta kuin nyrkkeilypallo, ja hän päästää onnettoman uikahduksen, ja kun hän sitten pyytää minulta silmät kiinni anteeksi, opin väkivallasta sen, että se kutsuu seurakseen lisää väkivaltaa.”

Kosovolainen albaaninuorukainen Arsim on mennyt joitakin vuosia sitten naimisiin Ajshen kanssa. Nyt ujolla Ajshenilla on kerrottavana uutinen: Hän on raskaana. Arsimin reaktio tulevaan isyyteen on vaimonsa pahoinpitely. Raskaus ei olisi voinut olla ei-toivotumpi, sillä Arsim on löytänyt todellisen rakkauden, serbimiehen, Pristinan yliopistossa lääketiedettä opiskelevan Miloš Micićin. Miesten suhde on jatkunut koko kesän ajan kiihkeänä, rajuna ja himon marinoimana.

Pajtim Statovci kirjoittaa jälleen miesten välisestä rakkaudesta. Balkanin sodan aikaisessa Kosovossa ja varmaan edelleenkin sellainen saattoi olla vaarallista. Ei sovi paljastua. Voi tulla lynkatuksi. Vaikka pidin romaania Bolla loistavana, kiistattomasti lahjakkaan kirjailijan kirjoittamana teoksena, yhtä puuttuvaa asiaa jäin kaipaamaan: pelkoa. Homoseksuaalisuuteen liittyvää sosiaalista pelkoa Statovci ei kuvaa. Hän on itse kohdannut varsin suvaitsevaiset pohjoismaiset asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Pelko on meillä kutistunut liki olemattomiin, vaikkei liene kokonaan kadonnut. Olisiko niin, ettei hän osaa kuvata sitä tai ei tullut sen kuvaamista edes ajatelleeksi. Hänethän tuotiin Suomeen kaksivuotiaana. Nyt hän on albanijuurinen suomalainen, joka kirjoittaa korkealaatuista kaunokirjallisuutta suomen kielellä ja jonka kirjoja kiitetään meillä ja maailmalla.

Bolla on Arsimin ja Milošin tarina. Kumpikin heistä näyttäytyy epämiellyttävässä valossa. Tekikö köyhyys, sota ja sen hirveydet, pakolaisuus tai tukahtunut rakkaus heistä sellaisia? Ehkä, ehkä ei, mutta varmaankin nopeutti heidän moraalista alamäkeään.

Kun Balkanin sota leviää Kosovoon, Arsim lähtee pienen perheensä kanssa maanpakoon ja päätyy lopuksi Suomeen. Hänen tarinansa rinnalla Statovci kuljettaa Miloćin tarinaa, monilta osin takautuvasti. Miloć ei osoittaudu Hippograteen valan tehneeksi elämän suojelijaksi, vaan kuolemaa kylväväksi rikolliseksi. Hän sopeutuu erinomaisesti kärsimystä ja tuhoa kylvävään serbiarmeijaan. Kun Arsim hänet vuosia myöhemmin löytää helvettiä muistuttavasta kosovolaisesta mielisairaalasta ja lahjoo johtajalta luovuttamaan Miloćin hänen mukaansa, Miloć on pelkkä ihmisraunio. Rahtuakaan heidän vuosientakaisesta suhteestaan ei ole jäljellä. Aivan kuin Miloćilla ei olisi enää  aivotoimintaa. Arsim hylkää hänet  oman onnensa varaan. Se on puhdas heitteillejättö.

Arsim ei näyttäydy teoksessa miellyttävänä ihmisenä, vaikka pakolaiseksi jouduttuaan on pyrkinyt olemaan aviomies ja lastensa isä, käynyt tehdastyössä ja jutellut säällisesti hyvän, ahkeran ja mukautuvan Ajshe-vaimonsa kanssa. Suostumisesta seksuaaliseen aktiin alaikäisen pojan kanssa hän saa sen paljastuttua vankeustuomion ja tuomion loputtua karkoituksen.  Pristinaan palattuaan hän alkaa etsiä entistä rakastettuaan surkein lopputuloksin.

Kouluttamattoman, mutta älykkään Ajshen Statovci kuvaa supervaimoksi, käsillään kaiken hyväksi muuttavaksi kodin hengettäreksi, jolla riittää aviomiestään kohtaan kärsivällisyyttä ja mukautumista vuosia. Lopulta hän vapauttaa itsensä alistuvan musliminaisen roolista, katkaisee avioliittonapanuoran ja lähtee rakentamaan itselleen ja lapsilleen Suomessa omaa elämää. Pajtim Statovci kuvaa kirjoissaan miehiä. Ajshea hän kuvaa ulkopuolelta, miehen katseella. Entä, jos hän olisi yrittänyt kuvata Ajshea minämuodossa hänen aivojensa kautta kuten kuvaa Arsimia ja Miloćia? Ajshe olisi ansainnut ainakin yrittämisen.

Statovci kirjoittaa kirjailijaksi haluavan Arsimin kokemuksiin luovan kirjoittamisen tuskan. Kokeeko hän itse samaa?
”Kirjoittamisessa itsessään ei ole mitään hienoa, päinvastoin se on piinallista ja tuskastuttavaa, itsensä pakottamista sanomaan asioita jotka muut ovat sanoneet paremmin. En tiennyt, että asia jota luulee rakastavansa varauksetta voi tuntua niin väärältä ja vastenmieliseltä. Jatkuva vertailu, hallitsematon ja lamauttava, lattialle kaatava häpeä joka kytkeytyy kirjallisuuteen sen jälkeen kun on muuttunut lukijasta kertojaksi – ihmisen olisi parempi ilman sitä.” (s. 53)

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019, 237 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s