Riikka Pelo: Kaikki elävä

Kaikki elävä, painava kirja myös sisällöltään. Jenni Saaren kansisuunnittelu on tyylikäs. Kirja kertoo ihmisistä yhteiskunnan ulkopuolella.

Eletään pimeyden aikaa, meidän aikaamme. Pimeyden keskellä piileskelee koditon ja paperiton turvapaikanhakija Alan, Alan Melek, jesidikurdi, yksikätinen ja sydänvikainen, rinnassaan vioittunut sydämentahdistin. Mitä jesidikansaan kuuluminen merkitsee, se ei ole kiinnostanut Suomen maahanmuuttoviranomaisia tai oikeuslaitosta. Alan on henkipatto.

Joskus Alan oli valoa, valon lapsi.

Riikka Pelon romaanissa Kaikki elävä isoisä bebira oli kauan sitten opettanut, että kun jää sulaa, maailma on lopussa. ”Kysyin, oliko valon luoja luonut myös jään. Kyllä, sanoi isoisä. Hän on luonut tämän jään aikojen alussa ja kun se sulaa, maailma päättyy. Mitä sitten tapahtuu, minä kysyin. Alkaa toinen maailma. Tuleva maailma.” Pelon kirjan lopussa yksi maailma päättyy, tulee hallitsematon kaiken peittävä tulva, loppumattomien sateiden ja ilmastonmuutoksen tai molempien seurauksena.
Pelon kirja on aikamme suurten ilmiöiden äärellä.

Kaikki elävä kuuluu tämän syksyn kotimaisen kaunokirjallisuuden huipulle, ei ainoana, mutta yhtenä muutamien muiden teosten joukossa. Tunnen riemua, että suomalaisen kaunokirjallisuuden kärki on niin vankka. Kirjailijat taitavat kylläisen ja anteliaan kielemme äärettömät mahdollisuudet.

Riikka Pelo. Olisin nostanut teoksen Kaikki elävä Finlandia-ehdokkaaksi turpeudestaan huolimatta.

Pelo korostaa teoksessaan, puheissaan ja antamissaan haastatteluissa kieltä. Hän leikittelee kielen erilaisilla ulottuvuuksilla ja ilmenemismuodoilla. Kun suomen kielen hyvin oppinut Alan vaikenee ja lopulta neuloo huulensa kiinni, hänen kielensä muuttuu mykkyyden väkivaltaiseksi kieleksi, äänettömäksi hätähuudoksi. Hänelle ei sallita sitä kieltä. Viranomaiset eivät kuuntele. Heidän ei tarvitse tehdä niin. He ovat yläpuolella, heillä on tuomiovalta Alanin kaltaisten ihmisten elämästä ja kuolemasta.

Teoksen tarina rakentuu kolmeen keskushenkilöön, pakkopalautusta pakoilevaan Alaniin, tarinan aikana 14−16-vuotiaaseen äidiltään huostaan otettuun Auraan sekä Auran äitiin, monikielitaitoiseen, satunnaistuloilla sinnittelevään, väitöskirjansa kanssa kipuilevaan Ellen Sakseen.

Kaikki elävä on rakkaustarina, olkoonkin, että Alanin ja alaikäisen Auran psyykkinen toisiinsa liudentuminen on vain rakkauden vipattava virvatuli, elämänuskoa ja valoa valava mutta yhtä kaikki tuhoon tuomittu. He ovat toisilleen oljenkorret, heiveröiset pelastuslautat, kaksi toisiinsa takertuvaa hukkuvaa lasta. Sitäkin enemmän kirja on Ellen-äidin rakkaustarina syvään koomaan vajonnutta lastansa Auraa kohtaan, tarina äidin luovuttamattomasta  toivosta.

Yksi kirjan hurjimmista jaksoista kertoo lapsellisen koulutyttö Auran ja hänen bestiksensä, taustaltaan varakkaan ja yhtä lapsellisen, mutta aikuista naista leikkivän Sarin lomamatkasta aurinkorannikolle Litoriniaan. He ovat vasta kotiloistaan kuoriutuvia perhosia. Matka saa lopun, jonka kammottavuuden koko kuva rävähtää tietoisuuteen vasta paljon myöhemmin Suomessa, raatelevassa, säälimättömässä, rienaavassa somessa. Litoriniassa tapahtunut on suistanut Sarin psyyken sijoiltaan. Ennen hän oli Auran bestis, koti-Suomessa dominoiva vallankäyttäjä, häiriintynyt tyranni, jolle Aura alistuu ja alistetaan. Sarin ja hänen alamaistensa joukon ulkopuolella Auralla ei olisi olemassaoloa, niin hän uskoo. Sarin julma itsemurha vaurioittaa Auran mielen. Hän joutuu pakkohoitoon (Nikkilän mielisairaalaan?) ja sieltä karattuaan suden hahmossa (vrt. Viron myyttien ihmissusi libahunt) hän pakoilee kuin haavoittunut eläin öisen Helsingin pimeillä kaduilla, kirjastossa päiväaikaan lämmitellen. Hän on lopulta luuta ja nahkaa, käsivarsi täynnä itse aikaansaatuja viiltohaavoja.

Pelon tarina on julma. On pimeyden aika, meidän aikamme. Mutta kuten Alan ajattelee Helsingin Kivinokan talvisen aution siirtolapuutarhamökin kätköissä, ihmisen on mahdollista olla kaikki. ”On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.”  On kyse isoisä bebiran tarkoittamasta maailmasta.

Kun pahin pelko Alanin osalta alkaa toteutua, lukija toivoo kirjailijan keksineen sittenkin ihmeen, kuten niin monissa historiallisissa filmeissä, missä mestauslavaa lähenee juuri ennen giljotiinin putoamista hikeen ja vaahtoon piiskattu ratsu selässä armahduskirjettä tuova kuninkaan lähetti. Demokratian byrokratiassa sellaista ei tapahdu. Yhdelläkään korkealla virkamiehellä, poliitikolla tai ylimmällä poliisipäälliköllä ei ole enää valtaa puuttua asioiden etenemiseen.

Kaikki elävä on hajujen ja tuoksujen kirja. Esimerkkejä on kirjassa tulvien, vaikkapa:
”Hän tuoksui tupakalle, hielle ja pelolle.” (Alan Aurasta)
”Tunsin savun, homeen ja sahanpurun hajun.” (Aura Alanista)
”Kissaeläimen pistävä haju, makea ja virtsainen” (Alan Aurasta)
Tuoksui vanhalle maidolle, ja jollekin makeammalle, kuin banaanille, ja kahvinporoille. Vaatteista lemahti pistävä hiki ja hiuksista vyörähti ammoniakkinen puhuri” (Alan Aurasta)
”Ummehtunut, pesemätön tuoksu nousi vaatteiden alta, kuin kissanhiekkalaatikko, basilika, syreenipensas, kainaloiden kirpeä hiki” (Alan Aurasta)
”…painan pään tyynyllesi, ajattelen, että se tuoksuu sinulta, mutta enemmän se tuoksuu ekopesuaineelta ja asunnoltamme, vanhoilta huonekaluilta, pölyisiltä kirjoilta, kuusikymmentä vuotta vanhoilta viemäriputkilta, hajuilta joita en itse haista.” (Ellen Aurasta)

Paikkojen paikantaminen on yksi leikki, johon kirja sieppaa mukaansa ainakin helsinkiläisen lukijan. Tunnistin jo varhaisessa vaiheessa monet tärkeät tapahtumapaikat: Kivinokan, Roihuvuoren ja sen teollisuusalueen, Taka-Töölön. Kylmälää pidin Kihniönä, jonne turvapaikanhakijat kuskattiin Koskelasta vuoden 2015 lopussa. Kirja houkuttaa paikantamisleikkiin, sillä kartta on tärkeä tapahtumien kiinnike.

Ellenin shamaanimaisen meditaatiomatkan mielsin Lemminkäisen äidin matkaksi Tuonelan virralle haravoimaan kuolleen poikansa luita ja jäseniä. Ellen etsii lastansa Auraa ja tämä omaa sieluaan. Kalevalainen äitihahmo putkahti Pelon kirjassa lopussa eri yhteydessä. Pelo nimesi siksi Annan, joka yrittää estää Alanin pakkopalautusta Helsingin lentoasemalla. He ovat Lemminkäisen äitejä molemmat, myös Ellen.  Meditatiivinen fantasiamatka viittaa eri myytteihin, myös Kalevalaan, sekä vastaavien myyttien muunnelmiin (Divina comedia, Taru sormusten herrasta, Kristityn vaellus mm.).

Kaikki elävä -teoksessa on paljon kerrostumia. Kirjan keskeiset henkilöt ovat elämän kolhimia ihmispoloja, joiden selviämismahdollisuudet ovat sumussa. Heidän tarinansa ohessa Pelo ottaa kantaa aikamme suuriin kysymyksiin, turvapaikanhakijoiden kohtalon lisäksi metsähakkuisiin, ilmastonmuutokseen, susihahmon kautta jälleen ylikierroksia saaneeseen petokeskusteluun sekä Sarin ja Auran kautta nuorten ahdistukseen ja pahoinvointiin.

Mutta Kaikki elävä -teos on liian turpea, ylisyönyt, ylisyötetty. Epäilen, että kustantaja ei rohjennut kajota Finlandia-palkitun, kiitetyn kirjailijan ja Taidekorkeakoulun maisteriohjelman professorin käsikirjoitukseen riittävin karsintaehdotuksin. Kun tekstiä tuli, sitä sai tulla ja se sai jäädä, oletan. Aiheita ja tarinoita en olisi karsinut, mutta pitkitettyä viipymistä muutamissa niistä kyllä. Pidin tätä Riikka Pelon muuten niin upean ja tervetulleen teoksen ainoana heikkoutena.

Kaikki elävä on samanaikaisesti dystopia ja hyinen nykykuvaus omasta ajastamme. Vaikka kirjassa on myös runsaasti rakkautta, välittämistä ja vastuunottoa, Riikka Pelo ei päästä lukijaa itsetyytyväisyyden pumpuliin. Matka valon humaanimpaan, suvaitsevampaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan tuntuu lohduttoman pitkältä. Niin tämän suuren ja tärkeän teoksen koin.

”On valittava valon ja pimeän, hyvän ja oikean välillä. Niin sanoo hän, joka on jättänyt maailman meille, jotta me itse annostelisimme sen mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On öitä ja aamuja jolloin valvon ja ajattelen pimeän ajatuksia, kaikkia pahoja tekoja, jotka ovat tapahtuneet, tapahtumassa ja vielä tapahtumatta. Mutta minä itse saatan valita, olenko noiden pimeiden asioiden puolella vai valitsenko valon. ja joka aamu hän näyttää minulle auringon, sen häikäisyn, tai varovaisen ryömimisen pilvien samean massan alla, ja kysyy valitsenko valon vaiko pimeän.” (Alan Melek, jesidipakolainen)

Riikka Pelo: Kaikki elävä. Teos 2019, 613 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s