Leelo Tungal: Toveri lapsi

Toveri lapsen kansikuva on Moonika Siimetsin elokuvasta. Isää, Felix Tungalia, näyttelee sympaatisenoloinen Tambet Tuisk ja alle kouluikäistä Leeloa 9-vuotias, kerrassaan valloittava Helena Maria Reisner

Luin vuonna 2015 tuolloin lahjaksi saamani Leelo Tungalin vallan mainion kirjan Seltsimees laps (2008). Anja Salokannel on nyt kääntänyt teoksen ja Toveri lapsi ilmestyi tänä syksynä Arktisen Banaanin kustantamana.  Teos kuvaa kommunistisen diktatuurin juurruttamista itsenäisyytensä menettäneiden virolaisten arkeen Neuvostoliiton miehitettyä Viron ja tehtyä siitä itseensä kuuluvan neuvostotasavallan. Tungal kuvaa tapahtumia alle kouluikäisen lapsen ymmärryksen kautta; mitä lapsi kuuli ja näki, miten aikuisten oli pidettävä suut supussa ja miten virallinen propaganda suolsi vanhempien pidättyvyyteen verrattuna ristiriitaista todellisuutta ja kuinka lapsi oman heiveröisen tietämyksensä ja vilkkaan mielikuvituksensa kautta siivilöi ja ymmärsi kokemansa.

Kirja on Leelo Tungalin oman lapsuuden kuvaus. Se on puhtaasti kaunokirjallinen teos, ei siis perinteisessä merkityksessä muistelmat.  Kirja on synkistä tapahtumista huolimatta ihmeen valoisa ja kevyt. Sen saavat  aikaan pienen tytön leikkejä taikova, valtoimenaan laukkaava mielikuvitus sekä päähenkilöiden keskinäinen rakkaus ja vastuunkanto.

Kun luin teoksen viroksi, lapsen päähänpistot ja erilaisten toisiinsa kuulumattomien asioiden yhdistymiset lapsen päässä sekä virolaisten kokemien karujen sortotoimenpiteiden koskettavat kuvaukset valtasivat huomiokykyni. Minulta jäi havaitsematta, että kirjan päähenkilöllä, pikkutytöllä, on sama nimi kuin kirjailijalla itsellään. Kun tiesin nyt etsiä, Wikipediasta löytyy riittävästi tietoa Leelo Tungalin vanhemmista, Viron ensimmäisen tasavallan aikaisesta opettajapariskunnasta Helmes ja Felix Tungalista. Felix oli Leelon lapsuusvuosina vielä tunnettu kilpaurheilija, entinen juoksijasuuruus, kirjan tapahtumavuosina nopeajalkainen yhä.

Kirjoitin blogissani Seltsimees lapsesta ja sarjan toisesta osasta Samet ja saepuru 21.3.2015.

Pieni Leelo menettää heti kirjan alussa äitinsä. Hänet vievät mustiin nahkatakkeihin ja pitkiin varsisaappaisiin pukeutuneet  miehet myllerrettyään ensin kodin sekaisin.  Hirviöt pyyhkivät kourillaan kirjat hyllyiltä  lattialle, tallovat niitä, tunkevat sormensa perhealbumeihin, potkivat koiraa ja penkovat laatikoiden sisällöt vailla pienintäkään yksityisyyden kunnioitusta. Vain viileän eteisen liinavaatekaappi säästyy, kaiketi mustien miesten aikapulan vuoksi. Lapsi yrittää lieventää käsittämätöntä asetelmaa, missä äiti antaa kaiken tapahtua ja alistuu. Lapsi alkaa laulaa, mutta laulu tyssää mustan miehen raivoisaan ärjäisyyn: ”Saatana kansanvihollisen äpärä. Pidä turpasi kiinni vai viedäänkö sinutkin.  Saatana kulakinpentu!” Monta uutta sanaa, joita lapsi ei ole koskaan kuullut opettajavanhempiensa suusta! Niitä hän joutuu pohtimaan monet kerrat: kansanvihollinen, kulakki…

Mutta ennen kuorma-auton lavalle kaltereilla varustettuun koppiin joutumista äiti lastaan halatessaan kehottaa tätä ”olemaan kiltti, niin äiti tulee pian takaisin, ehkä jo huomenna”. Äiti siis lähtee mustien miesten mukaan siksi, että hän on ollut tuhma lapsi. Hän päättää olla vastaisuudessa erityisen kiltti, jotta äiti palaisi hänen ja isin luokse. Tuhmuudekseen hän laskee ne pienet onnettomuudet ja sattumukset, joista sai äidiltä toruja. Lapsi on vilkas ja mielikuvitus on usein ehtinyt harkinnan edelle.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aivan 1950-luvun alkuun. Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet tunnetaan Viron historiassa kyydityksistä, maatalouden pakkokollektivisoinnista, pidätyksistä, kidutukseen päätyneistä kuulusteluista ja kohtuuttomuudessaan käsityskyvyn ylittäneistä vankileirituomioista.  Pienen Leelon vanhemmilla oli takana työura itsenäisen Viron ajalta. Äiti on syyllistynyt toimimaan lasten opettajana porvarillisessa Virossa. Äiti saa kirjan lopussa kolmenkymmenen vuoden tuomion, niistä 25 vuotta vankeudessa, loput vuodet karkoituksessa Neuvostoliitossa. (Tuomio tarkoitti 25 vuotta vankileiriä ja viittä vuotta karkoitusta. Leelon äiti joutui Komiin Minlagin vankileirille.) Netistä tiedämme, että ajat muuttuivat, tuli poliittinen suojasää ja Helmes Tungal vapautettiin viiden vankeusvuoden jälkeen.

Neuvostoliitto evakuoi natsien miehityksen alla Virosta kymmenisen tuhatta marxilaismielistä tai kommunismille neutraalisti suhtautuvaa, hyödylliseksi luokiteltua ihmistä, kuten taiteilijoita ja tiedemiehiä  Neuvostoliiton sisäosiin. Evakuoinnista on kirjoittanut marxilaiseksi tunnustautunut runoilija Debora Vaarandi muistelmateoksen Aastad ja päevad. Porvarillisesti ajatteleva koulutettu väestö sen sijaan haluttiin eliminoida.

Leelo Tungal kertoi laapsuudesaan  Helsaingin kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. Kuva Kristjan Lepping.

Toveri lapsi nosti kirjan suomeksi lukemiseni siis uudelle tasolle, Tungalin (myös versioina Tungel tai Dungel) perheen ja suvun kohtaloon kommunistisen hirmuvallan otteessa. Felix Tungalin juoksusaavutukset löytyvät Wikipediasta. Luettelo on pitkä ja vaikuttava. Lapselleen isi kertoo, miten hän olisi halunnut juosta kilpaa Paavo Nurmen kanssa ja miten hän yritti mukaan Berliinin olympialaisiin, mutta heinäteon vuoksi oli karsintakisassa niin uupunut, ettei pystynyt parhaimpaansa. Kun yksinhuoltajaksi jäänyt isä kiirehtii lapsensa kanssa viime tipassa Pärnu–Tallinna maantien varteen bussipysäkille, isä on näissä juoksupyrähdyksissä Paavo Nurmi ja pieni Leelo Emil Zatopek. Paitsi ei monta juoksuaskelta, sillä Leelo haluaa päästä isin hartiakyytiin.

Bussissa pikkutyttö kuulee, kuinka lipunmyyjä kysyy virallisesti ”toveri matkustajalta”, onko ”toveri lapsi” jo täyttänyt neljä vuotta. Lapsi kokee arvonsa huiman korotuksen. Hän on toveri lapsi! Hän haluaa aikuisena samaan ammattiin, myymään lippuja toveri matkustajille.

Suvun lähihistoria on kolkko: Helmes Israel-Tungalin äiti Mari on kyyditty Siperiaan vuonna 1949, maalaistaustansa vuoksi kulakkina.
Se neuvostovalta on yksi surkea valta, kun pelkää yli kahdeksankymppisiä mummoja, jotka eivät enää kuule eivätkä näe ja joilla on suussa yksi ainoa hammas”, on Helmes sadatellut äitinsä epäinhimillistä kohtalua.
Felix-isän nuorin veli Eino on ollut jo kauan Mordvan vankileirillä kaivoksilla. Hän on kirjan tapahtuma-aikaan tiettävästi vielä elossa. Isän sisko Anne on joutunut Einon entisen morsiamen kiristämisen kohteeksi. Tallinnan Nõmmella asuva nainen vaatii tavan takaa kampaaja-Annelta rahaa. Anne on perhekunnassa varakkain, sillä venäläiset asiakkaat ovat anteliaita juomarahoissa. Felixin isä Robert Tungal uskoo yhä amerikkalaisten tulevan (lapselle ”Amerikan sedän” tulevan) pelastamaan Viron Neuvostoliiton kynsistä. Sitten Tungalit voisivat avata jälleen vanhan kyläkauppansa. Leelon isoäiti isän puolelta on latvialaissyntyinen puolalainen Minna-Katherina Tungal. Isovanhemmista löytyy tietoa Wikipediasta.

Iäkäs Minna, Felixin äiti, heittää poikansa upeat juoksumitalit joen pohjaan. Felix-isä saa kuulla sen lapseltaan jälkikäteen ja tapahtunut koskee häneen syvästi. Tottahan hän ymmärtää äitinsä tarkoituksen: Niitä nahkatakkiset penkojat eivät kuunaan löytäisi ja käyttäisi hänen poikaansa vastaan.  Itsekin kestävyysjuoksua harrastaneena omavaltainen teko tuntui niin peruuttamattomalta, vaikka motiivina olikin oman lapsen suojelu. Aviomies, Robert, on pitänyt jo vuosia pakattua pientä matkalaukkua vangituksi tulemisen varalle. Siinä mielivallassahan ei koskaan tiennyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Toveri lapsi on sekoitus tragiikkaa ja komiikkaa. Se tekee kirjasta koskettavan. Lapsen alinomaiset väärinkäsitykset aikaansaavat surumielisessä isässä naurunpyrähdyksen tai huvittuneen hymyn. Isä Felix haluaa olla hyvä vanhempi, vaikka onkin keittiö- ja siivoustaidoissa ja pikkutyttönä tukkarusetin sitomisessa avuton. Ansiotyönsä sivussa yksinhuoltajuus on välillä ylivoimaista ja tyttö on jätettävä isovanhempien tai Maali-tädin hoitoon. Lapsi ei malta ihmisten joukossa pitää suutaan kiinni ja saa aikaiseksi vaaralliseksi koettuja tilanteita. Ihmiset ovat oppineet pelkäämään ja sensuroimaan puheitaan. Avoimesti voi puhua vain tosiluotettujen kesken ja silloinkin puhe on poliittista ironiaa. Lörpöttelevä ja suustaan kuulemaansa päästelevä pieni kommentoija puhkoo tietämättään itsesensuurin rajat.

Vaikka Leelo Tungal on kirjoittanut Toveri lapsen lapsen kokeman kautta, tekstissä on toki myös aikuismaista kerrontaa. En pitänyt sitä pahana. Lapsen kieli rinnastui hieman murteen käyttämiseen: kaiken ei ole hyvä olla vain sitä. Toveri lapsi on kuitenkin aikuisille kirjoitettu kirja.

Rakkauden ja kiintymyksen kuvauksista pysähdyttävin on Leelon kuulema tarina isäntäänsä syvästi kiintyneestä Krappista, nyt jo kuolleesta isin metsästyskoirasta. Kertomus saanee kenen tahansa koiranystävän nieleskelemään. Leelon leikkikavereita ovat perheen koirat Sirkka ja Tuijami.

Seltsimees lapsesta valmistui viime vuonna Moonika Siimetsin ohjaama elokuva. Se on valittu vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi Virossa. Sen tahtoisin nähdä. Ehkä se tilaisuus tarjoutuu Martin markkinoilla marraskuussa. Kirjailija Leelo Tungal oli kirjallisuuden ystävien kuultavana Helsingin kirjamessuilla viimeisenä messupäivänä.

Seltsimees laps on ensimmäinen osa Leelo Tungalin kolmiosaista kirjasarjaa. Toisena ilmestyi Samet ja sahapuru. Viimeistä en ole tavoittanut.  Vironkielisissä teoksissa on värikäs ja valoisa piirroskuvitus ja ihmeen valoisia ovat kirjatkin. Lapsen suojana ovat mielikuvitus ja sen loihtimat leikit sekä läheisten rakkaus.

Leelo Tungal: Toveri lapsi. Arktinen Banaani 2019, 255 sivua. Suomennos Anja Salokannel.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s