Juha Suoranta: Paulo Freire. Sorrettujen pedagogi

Juha Suoranta etsi historiallista henkilöä kasvokuvien takaa. Miten Freirestä tuli Freire?

Avainsanoja: dialogisuus, praksis, toivo, optimismi, vapauttava kasvatus, kriittinen tietoisuus, vapaus, vallankumous

Kukapa muu olisi ollut passelimpi kirjoittamaan kirjaa brasilialaisesta kasvatusajattelijasta ja -teoreetikosta Paulo Freirestä (1921−1997) kuin Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori, yhteiskunnallisesti vasemmistoon itsensä asemoiva Juha Suoranta. Hänen tuoreen teoksensa nimi on suhteessa sisältöön jämpti: Paulo Freire. Sorrettujen pedagogi.

Suoranta kertoo kirjansa tarkoitukseksi tarkastella ”Paulo Freireä, hänen elämäänsä ja kehitystään luku- ja kirjoitustaidon opettajasta radikaaliksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi”. Hän seuraa Freiren elämänkaarta ja uraa viipyen Freiren elämäntyön pitkäkestoisimmissa vaiheissa ja ennen kaikkea Freiren teoksissa.

Sorrettujen pedagogiikka ilmestyi suomeksi vuonna 2005,

Teoksesta ei käy ilmi, tavoittiko Suoranta Freiren ajattelua myös alkukielen, portugalin, kautta. Se ei sinänsä oli välttämätöntä, sillä Freireä on tutkittu paljon ja hänen kirjansa ja keskeiset kirjoituksensa on käännetty englanniksi, kuten kirjallisuusluettelo osoittaa. Oletan, että yhtenä keskeisenä ja Suorannalle entuudestaan tuttuna lähteenä on ollut Vastapainon julkaisema Joel Kuortin suomennos pääteoksesta Pedagogia do Obrimido, Sorrettujen pedagogiikka (2005). Yksi tieteellinen tutkimus on tehty myös Suomessa, kun Aino Hannula väitteli vuonna 2000 Helsingissä tiedostamisesta ja muutoksesta Freiren ajattelussa mallintaen siinä Freiren ajattelua.

Neljä elämänkautta

Juha Suoranta jakaa aikuisen Paulo Freiren elämän neljään vaiheeseen. Ensimmäistä niistä hän kutsuu Freiren sosiaaliliberaalisen katolisuuden kaudeksi (1945−1964). Noina vuosina Brasilia toteutti demokratiansa kokeiluvaihetta yhteiskunnallisine uudistuspyrkimyksineen.

Toinen kausi on Freiren maanpakolaisuus Chilessä vuosina 1964−1969.  Suorannan kirja painottuu ja keskittyy juuri näihin viiteen vuoteen, jolloin Freire oli rakentamassa Chilen yhteiskuntaa ja kirjoitti keskeiset teoksensa, niistä viimeisenä Sorrettujen pedagogiikan. Suorannan mukaan Freire radikalisoitui tuolloin päätyen kannattamaan vallankumousta yhteiskunnallisen tasa-arvon saavuttamisen väylänä. Tuon vaiheen lopussa Freire toimi vuoden 1969 vierailevana professorina Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa.

Kolmannessa elämänvaiheessa Freire työskenteli yhdentoista vuoden ajan Kirkkojen maailmanneuvostossa Sveitsissä (1970−1980). Viimeisessä, neljännessä vaiheessa Freire työskenteli Brasiliaan palattuaan Brasilian koululaitoksen kehittämistehtävissä. Miten vallankumousajattelun kävi viimeisten elämänvaiheiden aikana, siitä Suorannan teos ei kerro. Tottahan siitä olisi ollut kiinnostavaa lukea.

Uudistuvaa Brasiliaa rakentamassa

Suoranta kuvaa lyhyesti Freiren lapsuuden, mihin kuului perheen pakkomuutto köyhien kaupunkiin, rautateiden solmupaikkakunnalle Jakoatãoon. Muutto oli seurausta  isän joutumisesta työttömäksi. Paulo oli tuolloin kymmenvuotias. Lapsuus näytti köyhyyden ominaispiirteet: jatkuvan pulan ruuasta ja välttämättömyystarvikkeista, toisten ihmisten hyväntahtoisuudesta elämisen, ihmisten pikku vipit ja nälkään varastamiset.

Freire kohtasi ihmisten räikeän eriarvoisuuden, ylettömän vauraiden vastakohtana alistetussa asemassa elävän köyhän enemmistön. Suuri osa alistetuista raatoi suurtiloilla liki orjan asemassa, kasvava osa oli teollistuvien kaupunkien osattomia työläisiä. Freire näki tavoitteeksi auttaa sorrettuja nousemaan tilastaan edistämään yhteiskunnan muuttamisessa tasa-arvoisemmaksi.  Valmistuttuaan juristiksi ja toimittuaan opettajana hän asetti muutoksen liikkeelle panevaksi energiaksi sorrettujen ihmisten luku- ja kirjoitustaidon. Ilman näitä perustaitoja nousu alistetun asemasta ei ollut ajateltavissa.

Juristina hän ei halunnut toimia. Työ olisi asioihin reagoimista jälkikäteen. Hän halusi edistää muutosta.  Tähtäin oli tulevaisuudessa, yhteiskunnan rakentamiseksi tasa-arvoiseksi ja demokraattiseksi, yhteiskunnaksi missä kaikilla olisi kohtuullisen hyvä elää.

Luku- ja kirjoitustaito sosiaalisen nousun perusedellytyksenä ei tietenkään ole kehenkään yksilöitävissä oleva oivallus. Se on ollut yksi ihmiskunnan jaettuja tavoitteita myöhäisellä uudella ajalla. Koplaukset ovat vaihdelleet. Brasiliassa luku- ja kirjoitustaito sidottiin vuonna 1881 säädetyllä lailla äänestämisoikeuteen – ei niinkään lukutaidon nostamiseksi, vaan äänioikeuden rajaamiseksi harvojen käsiin.   Meillä kirkko kytki lukutaidon kirkollisen kuulutusten saantiin naimisiinmenon ehtona.

Brasiliassa käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen demokratian kokeiluvaihe, joka kesti pari vuosikymmentä 1945−1964 ja loppui sotilasvallankaappaukseen. Tuona kautena maa tavoitteli länsimaiden elintasoa ja sen saavuttamisen keinoina nähtiin maaseudun väestön olojen kohentaminen, maan teollistaminen ja koulutus. Vuonna 1946 perustettiin sosiaali- ja terveydenhuollosta ja koulutuksesta vastaava organisaatio Serviço Social da Indústria, jonka Recifen kaupungin paikallisjohtajaksi Paulo Freire pestattiin.

Kun Freire aloitti työnsä, Brasiliassa yli 15-vuotiaista maaseudulla 67 prosenttia ja kaupungeissa 27 prosenttia oli lukutaidottomia. Freiren perusoivalluksia oli kytkeä lukutaidon oppiminen arjen käytäntöön, oppia itse kuuntelemaan enemmän kuin opettamaan ja saada sorretut ihmiset ottamaan aloitetta omiin käsiinsä. Brasiliassa syntyneen vapautuksen teologian tunnetuin edistäjä oli Freiren kotikaupungin Recifen piispa Hélder Câmara (1909−1999). Osin vapautuksen teologian vaikutuksesta Freire alkoi puhua dialogisesta kasvatuksesta.
”Se on ihmisten vapaaseen vuoropuheluun perustuvaa yhteistoimintaa kaikkien ihmisten vapauttamiseksi, ja siinä asetutaan ihmisten rinnalle, oppilaaksi oppilaiden joukkoon.”
Suorannan teoksen mukaan Jumalan palvelus merkitsi Freirelle sitoutumista ihmiskunnan vapauttamisen prosessiin. Vastaus demokratian ongelmaan ja ihmisten yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen ei merkinnyt Freirelle toimimista ihmisten puolesta vaan heidän kanssaan.

Brasilian uudistushenkinen kurssi vahvistui 1950-luvun alussa, kun jalansijaa saivat ohjelmillaan sosiaalidemokraattiset tahot. Vuonna 1961 presidentiksi valittiin Brasilian työväenpuolueen leiristä varakkaan maatilallisen poika João ”Jango” Goulart. Maanomistusta, verotusta ja koulutusta koskevat ohjelmat olivat sangen radikaaleja. Virta veti vasemmalle.

Kesällä 1963 Goulart nimitti Freiren kansallisen kansankulttuurin toimikunnan johtajaksi. Toimikunnan avulla Freire ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan alueellisia luku- ja kirjoitustaitokampanjoita eri puolilla Brasiliaa. Heti vuoden 1964 alussa Yhdysvallat veti pois avustusrahansa Brasilian luku- ja kirjoitustaitokampanjalta. Huhtikuun alussa sotilaat kaappasivat vallan ja luku- ja kirjoitustaitokampanja lakkautettiin. Sotilasjohto julisti luku- ja kirjoitustaidon vaaralliseksi ja kirjat aseiksi. Freire pidätettiin syytettynä kommunististen aatteiden levittämisestä. Vapauduttuaan kahden ja puolen kuukauden päästä Freire lähti vaimonsa Elza Freiren kanssa maanpakoon Chileen.

Kristillisdemokraattien uudistusvankkureilla

Santiago de Chilessä vallitsi tuolloin 1964 poliittinen kumousinto, joka imaisi mukaansa myös Paulo Freiren. Hyvinvoinnin parantamisesta vallitsi varsin suuri kansallinen yksimielisyys. Freire lähti mukaan kulttuuriseen rakennustyöhön. Presidentiksi valittiin vuonna 1965 murskaluvuin kristillisdemokraattinen Eduardo Frei, joka pani liikkeelle radikaalin maareformin. Luku- ja kirjoitustaito-ohjelmat saivat uudistuspolitiikassa keskeisen osan.

Freiren läheisimmäksi yhteistyökumppaniksi ja tueksi tuli Jacques Chonchol, joka oli nimitetty Chilen maaseudun modernisoinnista vastaavan valtiollisen kehittämiskeskuksen Instituto de Desarrollo Agropecuarionin johtajaksi. Myöhemmin, vuonna 1967 Chonchol ajautui eri linjoille presidentti Frein kanssa ajettuaan tätä paljon massiivisempaa maareformia. Hän muodosti oman poliittisen liikkeen, toimi Salvador Allenden presidenttikaudella maatalousministerinä, joutui linjaristiriitoihin myös Allenden kanssa ja Chilen sotilasvallankaappauksen seurauksena erotettiin virastaan. Chilen opetusministeriössä Freiren selkänoja luku- ja kirjoitustaitoprojekteissa oli mies nimeltä Cortés Carabantes.

Freire luki Chilen vuosinaan vimmaisesti Euroopan tunnettujen filosofien (ennen muuta Hegelin ja Karl Marxin) sekä nimekkäiden kommunistien kirjoituksia ja imi heiltä runsaasti aineksia ajatteluunsa. Suorannan luettelemien filosofien lista aiheutti itselläni huimausta. Freiren uteliaisuus lienee ollut pohjatonta, joskin tarkoituksenmukaista ja valikoivaa. Oli pakko ihmetellä, mistä hän löysi kaikelle ajan. Lukemaansa hän hyödynsi teoksissaan, joita hän kirjoitti Chilen vuosiensa aikana.

Hänen Chilessä kirjoittamat teokset olivat vuonna 1965 ilmestynyt Educação como práctica da Liberdade (Kasvatus vapauden käsitteenä) sekä pääteokseksi luokiteltu, vuonna 1968 ilmestynyt Pedagogia do Obrimido (Sorrettujen pedagogiikka).

Tietoisuuden tasot ja valmius vallankumoukseen

Juha Suorannan mukaan Freire viehättyi Chilen vuosinaan yhä enemmän vallankumouksesta yhteiskunnallisen muutoksen nopeuttajana. Luku- ja kirjoitustaito näyttäytyivät siis kovin hitaina ja tehottomina reitteinä merkittäviin yhteiskunnan muutoksiin tavoitteena sorrosta vapaa, tasa-arvoinen, demokraattinen yhteiskunta. Vallankumouksen ihanteeksi Freirelle kasvoi Fidel Castron onnistunut kumous Kuubassa ja vallanvaihdosta seurannut tuloksellinen luku- ja kirjoitustaitokampanja koko aikuisväestön mitassa.

Suorannan mukaan Freire ei kuitenkaan täsmentänyt, mitä hän vallankumouksella tarkoitti ja miten se tulisi tehdä. Freire kirjoitti myös ”jatkuvasta” vallankumouksesta, jolloin käsittääkseni sana on tulkittavissa revoluutioksi (vaikkapa kontrastina äärettömän hitaalle evoluutiolle).

Koska käsitteillä on eri kielissä erilainen, kulttuurisidonnainen ymmärrys ja osin merkityskin, käännyin asiassa erään portugalin kielestä kirjallisuutta kääntävän ammattilaisen puoleen. Näin hän vastasi:
”Äärimmäisen autoritaarisen ja väkivaltaisen diktatuurin oloissa (esim. juuri Latinalaisessa Amerikassa) eläville sortovallasta eroon pääseminen merkitsee aina ”vallankumousta”  = vähemmistöä sortavan vallan kumoamista, tapahtuipa se joukkoliikkeiden ja mielenosoitusten, lakkojen  tai vaikkapa aseellisen vastarinnan keinoin.”

Teoksessa Educação como práctica da Liberdade Freire hahmotteli erilaisia tietoisuuden tasoja. Matalin niistä on semi-transitiivinen tietoisuus, missä ihmisten kiinnostus kohdistuu lähes kokonaan selviytymiseen ja heiltä puuttuu elämän historiallinen ymmärrys. Freire liittää tähän tietoisuuden tasoon tapahtumien maagiset selitykset sekä animistiset uskomukset.
Naiivin transitiivisuuden tasolla koulutusjärjestelmä säilyy autoritaarisena ja on valtioeliitin tai valta-asemassa olevien ohjauksessa.
Fanaattisella tietoisuudella Freire tarkoitti tietoisuutta, joka on joutunut ulkoisen manipulaation kohteeksi. Asioihin reagoidaan muiden muassa vihan tuntemuksin.
Ylin ja tavoiteltava tietoisuuden taso on kriittinen tietoisuus, joka luo valmiutta muuttaa omaa ja yhteistä todellisuutta kohti tasa-arvoisempaa elämää.

Sorrettujen pedagogiikan lopussa Freire siis päätyy julistamaan radikaalin muutoksen välttämättömyyttä.
”Enää hän ei kuvitellut yhteiskunnan uudistumista pienin poliittisin uudistuksin, sillä kaikkien ihmisten oikeus kehitykseen ja hyvinvointiin toteutuisi Freiren muuttuneen käsityksen mukaan vasta kapitalismin kumoutumisen jälkeen”, Suoranta tiivistää.

Muuten tämä kulttikirjaksi koettu (muttei ehkä monenkaan lukema) teos toistaa niitä ajatuksia, joita Freire omaksui jo Brasiliassa:
− Kenttätyön ensivaiheessa on opittava tuntemaan paikallisen yhteisön toimintakäytännöt, arvot, normit, kielen käyttötavat ja maailmankuvat.
Temaattisten teemojen avulla paikalliset ongelmat ja huolenaiheet tehdään näkyviksi, kehitetään kriittistä tietoisuutta ja luodaan edellytyksiä sortotodellisuuden muuttamiseksi.
− Vapauttava kasvatus perustuu ihmisten väliseen solidaariseen yhteistyöhän: kaikki osapuolet opettavat toisiaan ja oppivat toisiltaan, ajattelevat ja tietävät asioita, kommunikoivat keskenään, säätelevät oppimistoimintaa sosiaalisesti, tekevät valintoja ja päättävät asioista dialogisesti. Opettajan tehtävänä on toimia ihmisten ajattelun ja toiminnan alkuun saattajana.
Tai:
− Dialogisessa kohtaamisessa kukaan ei ole täysin tietämätön eikä kukaan täysin viisas. On vain ihmisiä, jotka pyrkivät yhdessä oppimaan enemmän, kuin sillä hetkellä tietävät.

Epilogini

Paulo Freire oli suuri optimisti, naiiviuteen saakka. Pohjoismaiset vertaisohjaukseen perustuneet opintokerhot edustavat vastaavanlaista oppimisen ideaalia.  Kyllä niiden funktio lepäsi sosiaalisessa yhdessäolossa. Uuden oppimisen kannalta ne olivat tehottomia ja vahvistivat itse kunkin osallistujan vanhoja käsityksiä. Tietenkin itse aihe saattoi siemenen tavoin jäädä itämään mieliin kasvavana omaehtoisen oppimisen tai selville ottamisen tarpeena.

Juha Suoranta halusi esitellä radikalisoituneen Paulo Freiren. Pysyikö Freire loppuun asti sellaisena, en kirjan perusteella tiedä. Vielä vanhoilla päivillään Freire kiersi maailmalla kysyttynä luennoitsijana. Hän kuoli São Paolossa vuonna 1997.
Kuulin vuosikymmenet sitten Freirestä ensi kerran suomalaiselta rauhankasvatuksen ”äidiltä” Helena Kekkoselta, jolle Freire oli ihanne mutta jonka tinkimättömän aukottomaan pasifismiin vallankumouksellinen Freire istui käsittääkseni perin huonosti. ”[M]yös Freireä on luettu ja tulkittu monin tavoin”, kirjoittaa Suoranta kirjansa alkusivuilla. Luonnollisesti huomautus koskee myös häntä itseään. Hän on valinnut näkökulmansa ja kertoo sen kirjansa alussa.

Luku- ja kirjoitustaito on yhä maailmanlaajuinen tavoite. Lukutaidottomia on lähes 800 miljoonaa, heistä liki kaikki kehitysmaissa, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja eteläisessä Aasiassa. Brasiliassa tilanne on kohentunut huimasti: Lukutaitoisia on sentään yli 92 prosenttia ja sukupuolten väliset erot ovat varsin vähäiset. Mutta yhteiskunnallinen eriarvoisuus on yhtä kaikki räikeä. Siksikö, että Paulo Freiren vapautukseen tähdännyt  pedagoginen ketju katkesi tai katkaistiin?

Juha Suorannan teos täydentää kuvaa Paulo Freirestä, muttei täytä sitä. Kaiken lukemani jälkeen vakuutuin siitä, että Freiren suhde kirkkoon ja kristinuskoon olisi tuonut yhden puuttuvan palan Freiren henkilökuvaan ja ajatteluun.  Toki Suoranta aihetta sivuaa, hennosti tosin.

Juha Suoranta: Paulo Freire. Sorrettujen pedagogi.Into 2019, lähteineen 216 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s